Suomalaisen kapitalismin uho ja tuho – ahneen odotuksenmukainen loppu

Markku Kuisman suurtyö on poikinut lähes 700-sivuisen tiiliskiven, joka, vaikka käsittää vain puolet KOP:n historiasta (alkuosan laati Yrjö Blomstedt 1989). Kuisma on saanut työkseen todellisen historiantutkijan unelmakohteen: Kirjoittaa sellaisen lopettaneen yrityksen historia, joka yritys itse on kustantanut työn ja jonka lukijat, ainakin suurin osa, vielä muistavat. Tällaisia toimeksiantoja ei tutkijalle tulle kuin kerran elämässä. Kuisman tyyli kirjoittaa on sujuva ja teos on miellyttävää luettavaa, osin jopa nostalgista.

Kuisma, Markku: Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1940-1995. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. 679 sivua. ISBN 951-746-592-0.

Markku Kuisman suurtyö on poikinut lähes 700-sivuisen tiiliskiven, joka, vaikka käsittää vain puolet KOP:n historiasta (alkuosan laati Yrjö Blomstedt 1989). Kuisma on saanut työkseen todellisen historiantutkijan unelmakohteen: Kirjoittaa sellaisen lopettaneen yrityksen historia, joka yritys itse on kustantanut työn ja jonka lukijat, ainakin suurin osa, vielä muistavat. Tällaisia toimeksiantoja ei tutkijalle tulle kuin kerran elämässä.

Kuisman tyyli kirjoittaa on sujuva ja teos on miellyttävää luettavaa, osin jopa nostalgista. Tämän tyyppisen historiateoksen yksi suurimpia ongelmia on kuvitus. Kuvien valinta siten, että ne pankin tapaisen yrityksen historiassa liittyvät oleellisesti itse aiheeseen ja niitä on riittävästi, muttei liikaa, on todellinen ongelma. Kuvitus olisi ehkä voinut olla kontekstuaalisempi, mutta Kuisman valitsema tiukan ”KOP-lainen” valinta on kuitenkin onnistunut. Tämän valinnan tuloksena kuvitusta voi pitää kohdalleen osuneena.

Historiakirjan lukemisen kannalta on kuitenkin oleellista, kun kyseessä on tutkimus eikä historiikki, lähdeviiteapparaatti. Kuisma on valinnut yhden vastenmielisimmistä ja lukijaa kohtaan epäystävällisimmistä vaihtoehdoista, kaikkien viitteitten sijoittamisen teoksen loppuun, vieläpä siten, että numerointi alkaa alusta joka luvun kohdalla. Tällaista käytäntöä historiasta kiinnostunut lukija ei voi antaa anteeksi, etenkin, kun kyseessä on lähes 700-sivuinen tiiliskivi, jonka ”plaraaminen” edes takaisin on todella kiusallista. Kun Kuismalla, niin kuin historiateoksissa yleensä, osa herkullisimmista kontekstuaalisista tiedoista ja anekdooteista on esitetty nimenomaan viiteapparaatissa, on valittu esitystapa todellinen heikkous.

Moderniin tapaan Kuisma on painottanut teoksensa ajallisesti KOP:n viimeisiin vuosiin, Pertti Voutilaisen pääjohtajakauteen. Valinta ei ehkä ole ollut – vaikka se pitemmän aikavälin historioissa onkin ollut selkeä suuntaus jo viimeistään 70-luvulta – näin lyhyen ajan kattavassa tutkimuksessa aivan onnistunut. Teoksesta lähes puolet käsittelee Voutilaisen kautta. Tämä etupainotteisuus on johtanut siihen, että taloudellisten toimijoiden ja toimintojen, syiden ja seurausten, analysointi on jäänyt osin lapsipuolen asemaan. Kuka teki, mitä ja miksi? Kaikki on käsitelty lähinnä journalistisena tiedottamisena, päinvastoin kuin varhaisempi aika, jossa KOP:n merkitys poliittisena vaikuttajana on huomioitu analyyttisemmin. Lassilasta alkanut aikakausi on kuvattu lähinnä rajuna siirtymisenä politiikasta ”puhtaaseen kapitalistiseen talousajatteluun” aivan kuin Lassilalla ja Voutilaisella ja koko KOP:n hallinnolla ei olisi ollut selkeää poliittista linjaa.

Teos esittää Voutilaisen teollisuusmiehenä, joka tuli pankkimaailmaan, jota hän ei aluksi tuntenut. Kuisma jättää Voutilaisen taustat suuremmin tarkastelematta, ja unohtaa, kuinka tämä siirsi omaan taskuunsa yli 9 miljoonan tuolloisen markan arvosta Outokummun osakkeita hoitaessaan yhtiön eläkesäätiön purkamisen. Toimitusjohtajan alloikoitavissa oleva osuus ei ollut suinkaan Pertti Voutilaisen eläkeosuus, vaan myös tulevien Outokummun pääjohtajien eläkepottia. Voutilainen ei siis ollut mikään keltanokka ”kasinokapitalismissa”.

Myös KOP:n pahimman kilpailijan, SYP:n, kehitys saman aikaisesti on jätetty – osin ymmärrettävästi, onhan kyseessä nimenomaan KOP:n historia – vähäiselle huomiolle, kuten se, miten SYP:n johto, pelätessään KOP:n suorittamaa valtausta, osti osakkaiden varoilla koko pankin käytännössä SYP:n johdon omaisuudeksi ”Finannsilaitos” -operaatiolla.

Kuisma ei ole myöskään suuremmin puuttunut juuri siihen poliittiseen puoleen, joka ylipäätään johti maan pankkikriisiin ja ”lamaan”. Mitään lamaahan todellisuudessa ei ylipäätään ollut, vaan kyseessä oli nimenomaan Holkerin mainostama ”hallittu rakennemuutos”, valtakunnallinen omaisuuksien uusjako. (Mielenkiintoista onkin, että keskustellessani erään Turun yliopiston hoitaman ”lamaprojektin” tutkijan kanssa, hän myönsi tämän tosiasian, mutta totesi, että rahoittajan ohjeiden mukaan on nyt kuitenkin lamasta puhuttava.) ”Laman” yhteydessä mm. Wärtsilän meriteollisuus teki yli 5 miljardin markan eli lähes 1 miljardin €:n tilin, joka jäi rakennemuutoksen jalkoihin jääneiden pienyrittäjien kustannettavaksi. Samoin maan ulkomaankauppa kasvoi merkitsevällä tasolla tasaisesti jopa vuodesta 1974 saakka, eikä ”lamaa” tai ”pankkikriisiä” edesä näy näissä luvuissa.

On selvää, että kun Ahon hallitus julisti pankeille avoimen ”piikin” lainatakauksiin, rahahanat aukenivat levälleen. Toisaalta on selvää, ettei tällaista ”piikkiä” avata ilman suurten pankkien ja pankkiryhmittymien aloitetta ja vaikutusta, pelkästä hyvästä sydämestä. KOP oli siis itse tietoisesti ja suunnitelmallisesti luomassa sitä taloustilannetta, joka koitui pankin kohtaloksi. Kokonaan toinen juttu on, ettei se suinkaan koitunut pankin päättäjien ja keskeisten omistajien taloudelliseksi kohtaloksi.

Kaikista puutteista huolimatta on Kuisman tutkimus kiinnostavaa luettavaa, ja paikka paikoin muistuttaa hyvää jännityskertomusta. Mielenkiintoisimpia tarkastelukohteita ovat yritykset pelastaa KOP:n suuromistajien omaisuus (mikä sitten onnistuikin) ja pankin sisäiset valtataistelut sekä ”kansallistalkoiden” ja muiden vastaavien operaatioiden yhteydessä suoritetut omaisuusjärjestelyt. Jää lopulta lukijan päätettäväksi, saiko ”paha” palkkansa vai ”palkkansa”. Summat, joista puhutaan, olivat kuitenkin huimia. Onhan pankkikriisin lasku kansalle ollut suurempi kuin Neuvostoliitolle maksettujen sotakorvausten arvo.

KOP:n historian kannalta on valitettavaa, että – ainakaan tietääkseni – Blomstedtin alkuosaa ei markkinoida yhdessä Kuisman tutkimuksen kanssa. Näkökulmien vertaileminen olisi taatusti mielenkiintoista ja, jos rajaksi ei otetakaan Kuisman aloitusvuotta, 1940, vaan Jaakko Lassilan astuminen ”remmiin”, antaisi mielenkiintoisen kuvan siitä, miten koko yhteiskunta muuttui, kun poliittinen pysähtyneisyys, todellinen ”Breshnevin aika”, ja kasinokapitalismi saivat lähtölaukauksensa 1982-1984.

Teos on paitsi suositeltavaa lukemista jokaiselle, joka on kiinnostunut Suomen lähihistorian talouskiemuroista, -sekoiluista ja -munauksista, myös loistava lahja historiasta tai taloudesta kiinnostuneelle, tai vaikkapa yritysjohtajalle, joka haluaa oppia toisten virheistä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *