Suomalaisen kengän tarina

Tampereen museoiden julkaisema "Suomalainen kenkä - pinkojia ja piikkareita" kertoo teollisen kengänteon ja kenkien tarinaa. Teos pääsi viiden finalistin joukkoon museojulkaisukilpailussa syksyllä 2006. Takakannen mukaan kirja kertoo Suomen kenkäteollisuuden vaiheet ja suomalaisen teollisen kengän piirteet. Kirjan tavoite ei tämän täsmällisemmin selviä kirjan kansien välistäkään.

Palo-oja, Ritva (toim.): Suomalainen kenkä. Pinkojia ja piikkareita. Tampereen museot, 2005. 287 sivua. ISBN 951-609-276-4.

Tampereen museoiden julkaisema "Suomalainen kenkä – pinkojia ja piikkareita" kertoo teollisen kengänteon ja kenkien tarinaa. Teos pääsi viiden finalistin joukkoon museojulkaisukilpailussa syksyllä 2006. Takakannen mukaan kirja kertoo Suomen kenkäteollisuuden vaiheet ja suomalaisen teollisen kengän piirteet. Kirjan tavoite ei tämän täsmällisemmin selviä kirjan kansien välistäkään. Teos on valmistunut yhteistyössä kenkätehtaiden ja lukuisien alan yhteisöjen kanssa. Kirja täydentää oivallisesti vuonna 2003 Tampereella avatun kenkämuseon näyttelyä ja tuo aiheen kansantajuisesti lukijan käteen.

Kirjan päänimeke "Suomalainen kenkä" on yksiselitteinen. Alanimike "Pinkojia ja piikkareita" herättää huomiota näppärällä sanavalinnalla. Teoksen tarkoitus on siis kertoa sekä kenkien tekijöistä että kengistä. Tosin tekijöiden merkitys jää sivuosaan myös työvaiheiden esittelyssä. Tarina painottuu kenkien lisäksi kenkäteollisuuden kehityksen kuvaamiseen.

Erittäin runsas ja värikäs kuvitus, nautinnollinen taitto ja korkealaatuinen painatustulos tekevät teoksesta upean johdannon suomalaisten kenkien maailmaan. Pienenä heikkoutena pidän johdantotekstien upotusta vaalealla pohjalla valokuvien päälle, mikä heikentää luettavuutta. Runsas tyhjä tila, mittava kuva-aineisto ja paperivalinta ovat paisuttaneet teoksen vähän liiankin painavaksi järkäleeksi. Tiiviimpi esitystapa olisi tehnyt kirjasta kevyemmin kädessä pidettävän.

Teoksessa on pääosin käytetty kenkä-sanaa. Jalkine-sana vilahtaa vain harvakseltaan, muun muassa jalkinesuunnittelun yhteydessä. Sanavalintaa ei perustella. Ehkä se juontaa juurensa museon nimeen, joksi on valittu nasevasti Kenkämuseo. Jalkinemuseo kuulostaisikin melko kliiniseltä. Nykysuomen sanakirjan mukaan kenkä on kuitenkin vain eräs jalkinetyyppi: nauhalla, soljella tms. kiinnitettävä tai avonainen varreton tai lyhytvartinen jalkine. Muita jalkinetyyppejä ovat mm. saapas ja sandaali. Tätä eroa ei kenkäkirja kuitenkaan tee, vaan kenkä tulkitaan yleiskäsitteeksi. Sinänsä mielenkiintoiseen terminologiaan ei kirja pahemmin puutu edes tuotantoteknologian yhteydessä. Selittämättä jää sekin, mikä oli esimerkiksi liimakenkien syrjäyttämä velttikenkä. Vähintäänkin liitteeksi olisi voitu koota kirjassa käytettyä kenkäsanastoa.

Teos käsittelee kengän historiaa kronologisesti vuosikymmenittäin alkaen 1870-luvulta. Alkuvuosikymmenet on niputettu yhteen, mutta 1920-luvulta 2000-luvun alkuun kukin kymmenluku saa itsenäisen osan. Kunkin kymmenluvun alussa kerrotaan kenkäteollisuuden vaiheista, uusien tehtaiden perustamisesta ja tuotantoluvuista. Kuvien avulla esitellään joitakin kenkätehtaita ja tuotantotiloja. Tehdaskuvien yhteydessä jäin kuitenkin kaipaamaan täsmällisempiä tietoja teollisuusrakennuksista sekä tuotanto- ja työntekijämääristä. Kuvat tuotantosaleista valottavat kengänvalmistuksen kehityskaarta käsityövaltaisesta tuotannosta liukuhihnateollisuuden kautta robottiavusteiseksi teollisuudeksi. Tuotantoa selventävät kaaviokuvat ja perusteellisempi tuotantoprosessin kuvaus olisivat syventäneet kenkien synnyn mekanismeja.

Tuotantoesittelyn jälkeen kertovat vitriinin hyllyille asetellut jalkineet kulloisistakin kenkätrendeistä. Jalkinemallien muutoksien syitä ei juurikaan pohdita, eikä myöskään selvitetä erilaisten jalkineiden käyttötarkoituksia tai tuotantomääriä. Kenkiä esittelevät sivut tuovat mieleen teoksen yhteyden näyttelytekniikkaan. Kirjan välityksellä on haluttu esitellä mahdollisimman monta erilaista yksilöä. Ihastuttaviahan ne ovat, mutta silti jään kaipaamaan vähän enemmän kontekstualisointia. Kengät on pääosin kuvattu näyttelyvitriineissä. Asian ymmärtämisen vuoksi olisi ollut mukava nähdä, miten jalkineet mukautuivat käyttäjän pukeutumiseen ja käyttötilanteeseen. Kuka ylipäätään asteli kenkävarsitallukkaissa tai ilttiavokkaissa? Aikakauslehdistä poimitut kenkämainokset tarjoavat sentään ripauksen mielenkiintoista yhteiskunnallista taustaa.

Kirjan loppuosassa esitellään kengän tuotantoa eri työvaiheineen. Viimeistään silloin selviää myös kirjan nimessä esiintyvä termi pinkoja, joka tarkoittaa henkilöä, joka pinkoo neuloksen lestille, jolloin tuleva kenkä saa lestin muodon. Tuotantovaiheiden jälkeen selvitetään myös kengän rakennetta ja eri malleja. Selkeiden piirrosten avulla selviää muun muassa aiemmin vilahtanut termi "kaliforniakenkä". Kirjan lopussa esitellään joukko suomalaisia kenkätehtaita, jotka kaikki sijoittu(i)vat Suomen kartalla linjan Vaasa-Mikkeli lounaispuolelle Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevia Sieviä ja Oulua lukuun ottamatta. Teoksen mukaan Kenkämuseo jatkaa tehtaita koskevan tiedon kartuttamista. Muutamalla sivulla vilautetaan vielä Tampereen museoiden kenkäkokoelmia kuvamateriaalin välityksellä. Runsas lähdeluettelo osoittaa kirjan taustalta löytyvän perusteellisen selvitystyön.

Tampere saa keskeisen osan kirjan sivuilla. Valinta on luonnollinen. Onhan kustantajakin Tampereelta. Tarkemmin teokseen perehdyttyään lukija saa tosin myös havaita, että Tampere on ollut sekä teollisuusyritysten lukumäärän että tuotantolukujen valossa sangen merkittävä kenkäteollisuuskaupunki.

Ensimmäiset kenkätehtaat syntyivät 1870-luvun puolivälisää Tampereelle ja Ouluun. Tampereella kenkäteollisuus kasvoi tekstiiliteollisuuden kupeeseen, Oulussa sen sijaan nahkatehtaan yhteyteen. Varsinainen teollinen toiminta alkoi Suomessa Emil Aaltosen myötä vuonna 1902 Hattulassa ja vuonna 1905 myöhemmin Tampereella. Pian sai Aaltonen ympärilleen kilpailijoita.

Jo 1900-luvun alussa lähes kaikki kengän valmistuksen vaiheet suoritettiin koneiden avulla. Tuotannon kehittyessä kotimaiset kengät alkoivat vallata alaa tuontikengiltä. Armeija on kautta aikain ollut merkittävä jalkineiden kuluttaja. Tampereellekin perustettiin 1910-luvun loppuun mennessä 19 uutta alan yritystä. Sodan jälkeen kenkäteollisuus notkahti, kunnes 1920-luvulla päästiin uuteen kasvuun. Tampereesta tuli tuolloin merkittävin jalkineiden tuottaja. 1920-luvun lopulla valmistettiin 50% suomalaisista kengistä Tampereella ja Pirkanmaa mukaan lukien peräti 75%. Yli 2000 tamperelaista sai elantonsa jalkineiden valmistuksesta. Vuonna 1959 oli vastaava luku jo 3600. Samaan aikaan valmistusteknologia kehittyi ja uusia tekniikoita otettiin käyttöön.

Suomalaiset kengät kulutettiin pääasiassa Suomessa, mutta pikkuhiljaa avautuivat vientimarkkinat. Vuonna 1966 suomalaisia kenkiä vietiin enemmän kuin mitä ulkomaisia tuotiin maahan. Tärkeimmät vientimaat olivat rajanaapurimme Ruotsi, Neuvostoliitto ja Norja. Tampereen kenkäteollisuus koki huippunsa 1962, jolloin kaupungissa toimi kokonaista 34 kenkätehdasta ja jalkineteollisuus työllisti lähes 3800 henkilöä. Vuosikymmenen loppupuoliskolla alkoivat kenkäteollisuuskeskuksiksi muotoutua Oriveden ja Kankaanpään seudut. Automatisointi lisääntyi ja tuotanto muuttui kokoonpanoluonteiseksi siten, että osat ostettiin valmiina ja ne koottiin kenkätehtaissa.

1970-luvulla alkoi kenkäteollisuus erikoistua talvijalkineisiin. Kevyempiä kenkiä tuotiin Italiasta ja Portugalista, mutta myös Kaukoidän tuonti alkoi vähitellen lisääntyä. Vuosikymmenen puolivälissä oli 15 tamperelaisessa tehtaassa enää 1600 työntekijää. Neuvostovienti oli 1980-luvun alussa voimissaan, mutta romahti vuosikymmenen loppupuolella aiheuttaen tuonnin kasvun mukana kenkäteollisuuden kriisin. Neuvostoliiton romahtamisen myötä Suomi menetti 1990-luvun alussa parhaat vientimarkkinansa. Kenkäteollisuus joutui kilpailemaan Aasian tuonnin ja Itä-Euroopan alhaisempien palkkakustannusten kanssa.

”Suomalainen kenkä” on kurkistus kengän ja kenkäteollisuuden historiaan. Tieteelliseksi tutkimukseksi sitä ei ole tarkoitettu eikä sitä sellaisena tule tulkitakaan. Informatiiviseksi kahvipöytäkirjaksi se sen sijaan on oivallinen ostos. Loogisesti ja selkeästi rakennettu runko auttaa lukijaa hahmottamaan teollisen kengänvalmistuksen vaiheet sekä teknisen kehityksen kannalta että osana visuaalista arkipäiväämme. Satoja, toinen toistaan sievempiä kenkiä astelee kirjan sivuilla. Tästä on hyvä jatkaa aiheen syventämistä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *