Koirakirjallisuus koostuu suurelta osin lemmikin hoito- ja koulutusohjeista, mutta ihmisen parasta ystävää on viime aikoina alettu tarkastella myös historian näkökulmasta. Viime syksynä ilmestynyt Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria oli lähes läkähdyttävän monipuolinen teos, joka tarinoi ihmisen ja koiran yhteisestä historiasta aina ihmiskunnan aamuhämäristä alkaen.

Tänä keväänä ilmestynyt Elämää koiran kanssa on huomattavasti kapeampialainen – itse asiassa se on Suomen Kennelliiton 125-vuotishistoriikki. Sen kirjoittaja on liiton viestintäpäällikkö Kaija Unhola, joka on pitkään toiminut myös koiranäyttelyiden markkinointi- ja tiedotustehtävissä ja kirjoittanut runsaasti juttuja liiton julkaisemaan Koiramme-lehteen. Teoksen lähdepohja on kapeahko: suomalaisten koirankasvattajajärjestöjen julkaisujen ohella on käytetty vain kahtatoista koirakirjaa – monet niistä rotujärjestöjen merkkivuosinaan julkaisemia teoksia – sekä joitakin nettisivustoja.

Tästä huolimatta kirjasta piirtyy ilmeisen tarkka kuva maamme koiraharrastuksen synnystä ja kasvusta, siitä miten harvojen herrojen harrastuksesta on tullut kaikkien kansalaispiirien yhteistä huvia.

Pystykorvista se alkoi

Vuonna 1889 suomalaiset koirankasvattajat perustivat Finska Kennelklubben -nimisen yhdistyksen. Maailman ensimmäinen koiraharrastusseura, nimeltään ytimekkäästi The Kennel Club, oli aloittanut toimintansa Iso-Britanniassa 1873.

Aluksi koirankasvatus ja koirien pito oli vaikutusvaltaisten ja varakkaiden herrojen harrastus: yhdistyksen vuosikirjoissa näyttää vilisevän hovi-, kauppa- ja vuorineuvoksia, tehtailijoita ja liikemiehiä. Mukana oli myös yksi kirjailija: Juhani Aho, joka metsästi, kirjoitti metsästystarinoita ja tuomarikertomuksia toimiessaan koiranäyttelytuomarina pystykorvaluokassa. Aholla itsellään oli ajokoira.

Suomenpystykorva, jota aluksi kutsuttiin suomalaiseksi haukkuvaksi lintukoiraksi, oli ensimmäinen rotu, jolle Suomessa vahvistettiin rotumerkit vuonna 1892, siis melko pian kennelklubitoiminnan alettua. Nykyään suomenpystykorva on kansanäänestyksellä valittu kansalliskoira, josta kennelpiirit tahtoisivat tehdä Unescon maailmanperintökohteen.

Pian pystykorvien jälkeen myös muut kansalliset rodut – suomenajokoira, karjalankarhukoira, suomenlapinkoira ja lapinporokoira – saivat omat rotumääritelmänsä. (Sivumennen sanoen: yksi kirjan tietolaatikoista opastaa rodunnimien kirjoittamisessa. Pääsääntöisesti ne kirjoitetaan kuten edellä, siis yhdeksi sanaksi ilman yhdysmerkkiä. Suositukset ovat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen antamia. En uskoisi kenenkään suomenpystykorvassa erehtyvän, mutta kingcharlesinspanielin oikeinkirjoitus saattaa jo aiheuttaa päänvaivaa.)

Reilut sata vuotta sitten suomalaisessa koiraharrastamisessa painottui metsästys. Nimenomaan metsästyskäyttöön lintua puuhun haukkuva suomenpystykorvakin soveltui, mutta myös ajavat ja noutavat lintukoirat kuten pointterit ja setterit olivat jo 1800–1900-lukujen vaihteessa suosittuja.

Nyt jo edesmenneen gordoninsetterin emäntänä yllätyin lukiessani, että jopa Kennelklubin ensimmäisessä, vuonna 1891 Kaartin Maneesissa pidetyssä koiranäyttelyssä oli esillä gordoninsettereitä, joista yksi pääsi palkinnoillekin. Rotuhan on edelleen suhteellisen harvinainen: kun 2000-luvun alkuvuosina ulkoilutin lemmikkiäni pääkaupunkiseudun koirapuistoissa, jouduin usein vastaamaan kysymykseen: ”Mitäs kaikkia rotuja tuossa sun koirassa on?”

Naiset mukaan toimintaan!

Vaikka koiraharrastuksen kehitystä ja eri vuosikymmenten ilmiöitä olisi voinut sitoa enemmänkin yhteiskunnan yleiseen muutokseen, kirjasta näkyy, että koira on ollut suomalaisen miehen (erityisesti juuri miehen!) seuralainen niin sodassa kuin rauhassa, sekä sovinnossa että riidassa.

Aluksi koirien jalostus ja näyttelytoiminta oli hyvin miehistä puuhaa. Naisia ryhdyttiin houkuttelemaan mukaan vasta 1920-luvulla, jolloin naiset alkoivat muutenkin entistä enemmän näkyä ja liikkua kotipiirin ulkopuolella, hankkia omia ammatteja, harrastaa autoilua, istua ravintoloissa…

1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä arviolta puolet maan rotukoirista kuoli sisällissodan seurauksena: osa jouduttiin lopettamaan ruoanpuutteen takia, osan tappoivat ”kurittomat huligaanijoukot” kuten kirjassa todetaan, osa menehtyi vesikauhuepidemioiden uhrina. Tuon lähinnä kulkukoirien levittämän sairauden takia kaikkialla Suomessa alettiin periä koiraveroa. Sen tuotolla oli tarkoitus kattaa kotieläinvahinkojen torjuntakulut.

Viime vuosisadan alkupuolen kieliriidat näkyivät myös kenneltoiminnassa. Alkuperäisessä yhdistyksessä pystyttiin toimimaan kahdella kielellä, ja vuosijulkaisua painettiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Innokkaimmat suomenmieliset perustivat kuitenkin 1935 Suomen Kennel-Liiton (nimi piti kirjoittaa nimenomaan noin, ettei sekaannuksen vaaraa olisi), koska kokivat klubin päätösvallan kasautuneen liikaa pääkaupunkiseudulle ja ruotsinkielisille jäsenille. Myös pystykorva- ja kanakoirajaostot jakautuivat kahtia, ja yhteisen pöydän ääreen päästiin vasta vuonna 1962, jolloin nykyinen Suomen Kennelliitto perustettiin.

Pitkälti järjestöhistoriaa

Koska kirja on ensisijaisesti koiraharrastusten ja koirien jalostuksen järjestöhistoriaa, on monta sinänsä kiintoisaa suomalaisen ihmisen ja hänen koiransa yhteistä vaihetta sivuutettu milteipä vain maininnalla. Koiran käyttö sodassa on yksi näistä; olisi ollut mielenkiintoista lukea, miten nuo osin pakko-otetut, osin yksityisten lahjoittamat koirat koulutettiin viestien viejiksi ym. tehtäviin.

Opaskoirat ilmestyivät kaduille pääasiassa sotasokeitten taluttajina; mielenkiintoinen on tieto, että jo 1930-luvulla Helsingissä oli ainakin yksi kuulokoira. Sen tehtävänä oli ilmoittaa kotiapulaisena toimivalle kuulovammaiselle emännälleen ovikellon soitosta. Lapinporokoira puolestaan säilyi kirjan mukaan siksi, että muuan inarilaismies, tunnettu koirankasvattaja, pakeni Lapin sotaa tuntureille mukanaan parhaat porokoiransa, narttu ja uros.

Muutamista keskeisistä koiraroduista kirjassa on tietolaatikko, mutta enemmänkin niitä olisi voinut olla. Chihuahualle, 1950-luvun loppupuolella Suomeen ilmaantuneelle kääpiökoiralle, on omistettu kokonainen alaluku, jossa selvitetään myös rodun myyttinen historia. Pikkukoira on nykyisin huikean suosittu – jos rodun pitkä- ja lyhytkarvaiset muunnokset laskettaisiin Kennelliiton tilastoissa yhteen, chihuahua olisi kolmanneksi suosituin rotu heti labradorinnoutajan ja suomenajokoiran jälkeen. Nykytilastoinnilla kolmatta sijaa pitää hallussaan saksanpaimenkoira.

Kirjassa on runsaasti mm. liiton toimintaan eri aikoina vaikuttaneiden henkilöiden pienoiselämäkertoja. Järjestöhistoriikissa nämä toki puoltavat paikkaansa, mutta ”ulkopuolinen” lukija ei niistä kovin paljon piitanne. Kennelliiton arkistoista olisi varmaan löytynyt tietoa mm. siitä, miten eri koirarotujen suosio on ajan myötä vaihdellut. Varsinainen koiraboomihan Suomessa alkoi 1990-luvun laman myötä; tuolloin vuotuiset penturekisteröinnit nousivat lähes 50 000 eläimeen. Tämä ilmiö on epäilemättä sidoksissa muun ”kotoilun” nousuun, mutta kirjassa se sivuutetaan maininnalla. Yleensäkin kaikenlaista pohdiskelua olisi voinut harrastaa enemmän, mutta ehkä kirjan taustalla vaikuttanut toimitusneuvosto halusi kirjoituttaa nimenomaan järjestön historiikin?

Peni, piski ja rakki

Kirjan kansi koirasiluetteineen on hauska, ja sama iloinen väriskaala ja kuvakavalkadi toistuu lukujen alkusivuilla. Muilta osin kuvituksessa on – etenkin vanhimmalta osaltaan – hieman toivomisen varaa. Kuvat ovat yleensä varsin pieniä, vaikka esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen metsästäjien vaatetuksessa ja aseistuksessa ym. on niin hauskoja yksityiskohtia, että niitä olisi mielellään tarkastellut hiukan suuremmassakin koossa.

Mutta kyllä kirjaan pikkuherkkujakin mahtuu: esimerkiksi tietoisku siitä, mistä peni, piski ja rakki sekä muut koiran nimitykset ovat saaneet alkunsa, lista suositeltavista koirannimistä (ja niitä on paljon!) vuodelta 1912 sekä Juhani Ahon huikea kuvaus jäniksenajosta vuoden 1900 tammikuussa. Viimeksi mainittua tuskin lienee aikaisemmin julkaistu muualla kuin Kennelklubin vuosikirjassa.

Pikku puutteistaan huolimatta kirja on hyvä katsaus suomalaisen koiraharrastuksen vaiheisiin, joista ei tietääkseni ole aikaisemmin kirjoitettu, rotujärjestöhistoriikkeja lukuun ottamatta. Toivottavasti joku toinenkin koiran- (mieluusti myös historian!) ystävä innostuu jatkossa kirjoittamaan vastaavista teemoista. Työsarkaa riittäisi myös psykologeille ja sosiologeille; he voisivat vaikkapa miettiä, mikä meistä suomalaisista tekee maailman ehkä koiraystävällisimmän kansan ja mihin tarpeisiin vastaavat kaveri-, kirjasto- ja vanhustenkotikoirat – perheiden lemmikeistä puhumattakaan.

Kuva: Vornasen metsästäjäveljekset Petri, Iivana ja Jyrki sekä karhukoira. I.K.  Inha, Museoviraston kuva-arkisto.