Suomalaisen liikuntakulttuurin rakentuminen asiantuntevasti ja kattavasti

Kotimaista liikuntakulttuuria kokonaisvaltaisesti käsittelevän teoksen perään on haikailtu jo yli 20 vuotta. Liikuntahistorian yleisteoksia on ilmestynyt, mutta sitä hienosyistä kudelmaa, jolla liikunta ja urheilu ovat suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittyneet, ei ole kattavasti käsitelty. Odotus kannatti; Jouko Kokkosen teos Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat maalaa värikkään kokonaiskuvan ilman suurempia puutteita.

Kokkonen, Jouko: Suomalainen liikuntakulttuuri - juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Suomen Urheilumuseo, 2015. 453 sivua. ISBN 978-952-6644-05-9.

Liikunta- ja urheiluhistorian tutkija, VTT Jouko Kokkonen on hanke hankkeelta lähestynyt suomalaisen liikuntakulttuurin kokonaiskuvaa. Hän on julkaissut muun muassa urheilun ja nationalismin yhtymäkohdista, liikuntapaikkarakentamisesta ja liikuntakulttuurin lähihistoriasta. Vuonna 2013 julkaistu Liikuntaa hyvinvointivaltiossa: suomalaisen liikuntakulttuurin lähihistoria käsittelee aikaa 1970-luvulta eteenpäin. Kyseessä on Kokkosen mukaan ”ensimmäinen osaraportti” hankkeessa, jonka pääteosta tässä arvioidaan.

Alkuvuodesta julkaistu teos on kattava ja komea yleisesitys suomalaisen liikuntakulttuurin rakentumisesta 1800-luvun alkupuolelta tähän päivään. Runsas kuvitus – jokaisella aukeamalla tuntuu olevan ainakin yksi kuva, monilla kaksikin – saattelee reippaaseen tahtiin etenevää tekstiä, joka kattaa koko liikunnan kentän kansan liikunnallisista riennoista huippu-urheiluun. Erilaiset toimijatahot erottuvat kirjasta hyvin mutteivät autonomisina saarekkeinaan, joita ne eivät tietenkään ole. Valtio ja enemmän tai vähemmän poliittiset liikuntajärjestöt olivat näistä merkittävimpiä mutta myös tavalliset liikkujat, 1980-luvulta lähtien ”asiakkaat”, tunnustetaan yhteistä liikuntakulttuuria muokanneeksi voimaksi. Myös materiaalinen ympäristö tulee ansiokkaasti tutkituksi; tässä tuhdissa asiakokonaisuudessa, joka tosin on jaoteltu aikakausittain, näkyy Kokkosen menneisyys liikuntapaikkarakentamisen tutkijana. Sanalla sanoen: kirjasta välittyy suomalaisen liikunnan ja urheilun kokonaiskuva.

image

Kuva: Puijon ensimmäinen hyppyrimäki. Eelis Uosikkinen hyppää 16.3.1929. Hypyn pituus 40 m. Kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Puijo portaali.

Toisaalta Suomalainen liikuntakulttuuri -kirjaa lukiessa ei voi välttyä tuntemukselta ”tämän olen lukenut ennenkin, ja voisivatko valitut sanatkin olla samoja”. Tunne vaivaa onneksi vain kahden ensimmäisen luvun aikana, kun käsittelyssä ovat aiheet liikunnan – laajasti ymmärrettynä – synnystä sen militarisoitumiseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Tunne taitaa tosin vaivata vain niitä, jotka ovat ahkerasti käyneet läpi suomalaisen liikuntahistorian aiempaa perusteosta, vuonna 1992 julkaistua Suomi uskoi urheiluun -kirjaa. Itse olen hyödyntänyt kirjaa muun muassa verkko-opetuksessa, joten olen saanut lukea varsinaisen kirjan lisäksi myös opiskelijoiden esseitä kirjaan pohjautuen. Hyvä puoli siinä, että kokee lukevansa uusintapainosta vanhasta teoksesta, lienee seuraava oivallus: ajanjakso 1800-luvun puolivaiheilta sisällissotaan asti on koluttu puhtaaksi. Tai ainakin niin puhtaaksi kuin tähän mennessä löytyneet lähteet sallivat. Historiahan ei koskaan tule valmiiksi, mutta jossain vaiheessa saavutetaan piste, jossa tietystä näkökulmasta ei enää paljastu ratkaisevasti uutta.

Suomi uskoi urheiluun on vuosien varrella saavuttanut sellaiset mittasuhteet ja luonut sellaisen perinnön, ettei suomalaisen liikunnan historiasta voi kirjoittaa kokonaisesitystä ilman vertailuasetelman syntyä. Myös suoria linkkejä löytyy kirjojen Suomi uskoi urheiluun ja Suomalainen liikuntakulttuuri väliltä. Vuonna 1992 julkaistun kirjan esipuheessa poliittisen historian professori (emeritus) Seppo Hentilä toteaa, että ”seuraava askel ja tehtävä liikuntahistorian tutkimuksessa olisi varsinaisen urheilun ja liikunnan kulttuurihistorian kirjoittaminen.” Hentilän kommenttia on epäilemättä pidetty johtoajatuksena tässä arvioitavaa kirjaa kirjoitettaessa. Hentilä toimikin myös Kokkosen kirjan ohjausryhmässä. En tiedä, tulivatko Kokkonen ja hänen taustajoukkonsa asiaa pohtineeksi, mutta itse näen paljon samaa myös kirjojen kansikuvissa. Suomi uskoi urheiluun -teoksen kannessa kaksi pikkupoikaa seisoskelee suksillaan talvisessa maisemassa Olympiastadionin edessä. Kumpikin katsoo tiiviisti johonkin kuvan ulkopuolella olevaan kohteeseen. Samaan tyyliin Suomalaisen liikuntakulttuurin kannessa talvisessa maisemassa, tällä kertaa jossain taajama-alueen ulkopuolella, ryhmä lumikengillä liikkujia katsoo tiiviisti kohteeseen, jota eräs ryhmän jäsenistä sauvallaan osoittaa. Onko kyseessä Kokkosen kumarrus kohti aiempaa perusteosta?

Koska kirjan sisältö on kunnossa yksityiskohtia myöten ja se onnistuukin sanomaan vähän (miltei) kaikesta, voi lukija keskittyä pohtimaan esimerkiksi sitä, mikä on kulttuuria ja mikä ei. Entä miten eroavat toisistaan liikunnan kulttuurihistoria ja liikuntakulttuuri? Kootusti ja yksinkertaistaen voidaan todeta, että Kokkoselle liikuntakulttuuri on sitä, minkälaisia merkityksiä liikunnalla on eri aikoina ihmisille, niin liikunnan harrastajille kuin huippu-urheilijoillekin, ollut. Sitä, miten Kokkosen teos eroaa perinteisestä liikuntahistoriasta ja esimerkiksi Suomi uskoi urheiluun -teoksen lähestymistavasta, on vaikea selvittää. Helpompaa lienee sen selvittäminen, mikä Kokkoselle EI ole liikuntakulttuuria. Tällainen lähestymistapa on tietysti äärimmäisen epäreilu, sillä lähes 200 vuotta kattavaan teokseen on mahdotonta saada ujutettua kaikkea sitä, mitä käsite liikuntakulttuuri pitää sisällään. Rajujakin rajauksia on tehtävä, ja yksi tuntuvimmista on kilpaurheilun jättäminen vähemmälle huomiolle samalla kun liikunnan kansalaistoiminta ja liikunnan yhteiskunnalliset kytkökset nostetaan suurempaan rooliin. Toki kilpaurheilu tulee käsitellyksi siinä määrin, että sen tuntuva vaikutus suomalaiseen liikuntakulttuuriin tulee osoitettua.

Urheilufiktio puuttuu

Kulttuurin näkökulmasta suurin puute on se, ettei liikuntaa käsittelevää kaunokirjallisuutta, esittäviä taiteita tai elokuvia esitellä kootusti. Ylipäätään näitä kulttuurin muotoja käsitellään harvoin, eikä niitä löydy lainkaan lähdeluettelosta. Harvoja poikkeuksia tarjoaa Urho Karhumäen romaanin Avoveteen maininta sivulla 71. Kirjahan voitti Berliinin olympialaisissa kultamitalin kirjallisuudessa. Sattumalta tulin tarkistaneeksi, miten kirja on merkitty viitteeseen ja lähdeluetteloon. Yllätyksekseni huomasin, ettei sitä löydy kummastakaan! Karhumäen lisäksi kirjassa viitataan vain Väinö Linnan ja Kalle Päätalon teosten ruumiinkulttuuria käsitteleviin osiin. Nyt lukijalle jää käsitys, ettei Suomessa ole juuri urheilua käsittelevää kaunokirjallisuutta ilmestynyt. Esimerkiksi Erkki Vettenniemi on kirjoittanut aiheesta kahdesti (Bibliophilos 1/2007 ja Kanava / 33(2005)) ja kummallakin kerralla päätynyt toteamaan, että kyseistä kirjallisuutta on viljalti. Urheilua on käsitelty fiktiivisissä tarinoissa lehtien sivuilla, kansien välissä ja runomuodossa ainakin 1880-luvulta lähtien. Esimerkiksi aivan 1900-luvun alussa vuonna 1903 perustettiin lehti Tuulispää, josta tuli välittömästi Suomen keskeinen urheiluproosan foorumi. Myös ”Tahko” Pihkalan laajaan kirjalliseen tuotantoon lukeutuu urheiluproosaa; ”Löylykilpailu 1956-vuoden olympialaisissa kisoissa” julkaistiin alun perin kokoelmateoksessa vuonna 1914. Tunnetuimpia urheiluproosan esimerkkejä ovat Maiju Lassilan pienoisromaani Rakkautta ja Väinö Katajan teos Heinärannan olympialaiset. Urheiluhistorian tutkijat ja tuntijat ne jo tuntevatkin, mutta silti oudoksuttaa, ettei niitä Kokkosen teoksessa mainita. Nykykirjailijoista olisi voinut mainita ainakin Tuomas Kyrön (700 grammaa) ja Miika Nousiaisen (Maaninkavaara). Etenkin jälkimmäinen luotaa suomalaista urheiluhistoriaa siinä määrin, että maininta kirjassa olisi oikeutettu.

image
Kuva: Orvo Saarikiven ohjaama suomalainen urheiluelokuva vuodelta 1939 perustuu Urho Karhumäen romaaniin vuodelta 1936.

Onko oikein nostaa esille liikunta- ja urheiluaiheisen kaunokirjallisuuden ja esittävien taiteiden puutteellinen esittely, vaikka Kokkonen ei missään lupaakaan kirjoittaa liikunnan kulttuurihistoriaa? On ja ei. Liikuntakulttuurin kokonaiskuvaan kuuluvat myös liikunnan representaatiot kulttuurin alalla. Ne voivat jopa tarjota harvinaisen hyvän lähdejoukon, koska kriittisiä lausuntoja ja liikunnan yhtenäiskulttuuria murtavia mielipiteitä on aina ollut helpompi esittää ”laidalta huudellen”. Niiden puuttumista puolestaan voitaisiin perustella vähäisellä merkityksellä; epäilemättä liikunnan kansalaistoiminta, liikuntapolitiikka tai vaikkapa liikuntapaikkarakentaminen muokkasivat liikunnan harrastajien kokemuksia suuremmassa määrin kuin liikuntakuvaukset kaunokirjallisuudessa. Ja kuten edellä todettiin, tämänlaajuisessa teoksessa rajauksia on tehtävä.

Edellä mainittua kommentointiani ei ole niinkään tarkoitettu kritiikiksi kuin vinkiksi aiheen tuleville tutkijoille. Ehkä kaikkea suomalaisesta liikuntakulttuurista ei olekaan tutkittu, kuten tulin aiemmin kirjoittaneeksi. Kokkosen kirja tarjoaa kelpo ponnistuslaudan niille tutkijanaluille, joita liikuntahistorian tutkimus on ainakin mielikuvissa vetänyt puoleensa. Kirjasta on hyvä aloittaa aiheeseen tutustuminen mutta se tarjoaa uutta myös kokeneemmille tutkijoille.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *