Viimeksi kuluneen vuoden, puolentoista, aikana ovat historiantutkimuksen ammattilaiset ehtineet julkisesti vaatia niin lisää taloudellista tukea sotahistorialle kuin uusia näkökulmia sodan tutkimukseenkin. Viimeksi mainittuja on tarjolla nyt: Ilona Kemppaisen väitöskirja Isänmaan uhrit tarkastelee sotakuolemaa kutakuinkin kaikista ajateltavissa olevista suunnista. Kemppainen on tutkinut niin Suomen armeijan kuin vastustajankin vainajien kohtelua rintamalla, omien kaatuneiden evakuointia, kuolinilmoituksia ja niiden muuttumista viiden sotavuoden aikana, sankarihautajaisissa noudatettuja tapoja ja sankarivainajien muiston myöhempää kunnioittamista, jopa kaunokirjallisuuden kuvauksia sankarivainajista ja heidän läheisistään.

Uudenlainen tapa tarkastella sotaa

On oikeastaan aika kummallista, että kukaan ei ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi tällaista tutkimusaihetta. Ns. perinteinen sotahistoriahan on kääntänyt kaiketi jokaisen kiven ja kannonkin kartoittaessaan etenemis- ja perääntymisvaiheita milteipä minuutin tarkkuudella. Kemppainen on kuitenkin sivuuttanut sotapäiväkirjat ja joukko-osastojen historiat. Hänen lähteitään ovat muun muassa sota-ajan kirjeet, lehdissä julkaistut kuolinilmoitukset ja hautajaisselostukset. Dokumentteja täydentävät sota-aikana ja pian sen jälkeen julkaistujen romaanien fiktiiviset kertomukset.

Lähdepohja, jota joku kriitikko ehti jo mainita niukaksikin, on mielestäni varsin monipuolinen ja ennen kaikkea kiinnostava. Ohjattuihin, propagoituihin ja sensuroituihin julkisiin diskursseihin limittyvät intiimit ja yksityiset kokemukset. Vaikka kirjaa pyrkisi lukemaan pelkästään tieteellisenä tutkimuksena, ei voi välttyä ajatukselta, että jokaisen Kemppaisen referoiman kenttäpostikirjeen tai kuolinilmoituksen muistovärssyn taakse kätkeytyy yksi inhimillinen kohtalo. Useitakin: jokainen kaatunut sotilas oli jonkun poika tai veli, mies tai isä, ystävä tai naapuri.

Ei ihme, että ensimmäisen sanomalehtikritiikin kirjoittaja totesi suorastaan ahdistuneensa kirjan ääressä. Eikä ihme ollut sekään, että Kemppaisen väitöksessä sali täyttyi ääriään myöten ja opponentin vaiettua yleisön iäkkäin osa kysyi ja kertoi, oikoi ja opasti, purki tunteitaan niin että kustos ei ollut saada lainkaan suunvuoroa julistaakseen tilaisuuden päättyneeksi. Kuudenkymmenen vuoden takaiset muistot haluttiin julki, liittyivät ne sitten väitöksen aiheeseen tai eivät.

Avauksia moneen suuntaan

Esipuheessaan tutkija toteaa kiinnostuksensa aiheeseen perustuvan mentaliteettien historian tutkimukseen, mutta varsin helposti tästä työstä saisi vedetyksi lankoja moneen muuhun suuntaan: sosiaalihistoriaan, naishistoriaan, miksei kirjallisuudenhistoriaankin käsiteltyjen sotaromaanien myötä. Lähellä on myös ajatus, että ainakin joiltakin osin kyse saattaisi olla tunteiden historiasta.

Tutkimus on jaettu kolmeen osaan. Ensin taustoitetaan, sitten kuvaillaan sankarikuoleman ”vaiheet” tappavasta osumasta hautajaisiin ja myöhempiin muistamisriitteihin. Lopuksi päästään analysoimaan ja pohdiskelemaan. Monitahoinen aihe on taitavasti purettu osakysymyksiksi, mutta ratkaisu on tuonut mukanaan jonkin verran toistoa etenkin analyysiosassa. Liitteiksi on sijoitettu vajaan kahden sivun mittainen tiivistelmä Suomen sotatapahtumista toisen maailmansodan aikana sekä kolme sota-ajan kulttuurin kannalta keskeistä, sankarimyyttiä synnyttänyttä ja sitä rakentanutta laulua: Ateenalaisten laulu, sankarihautajaisissa tyypillisesti esitetty Oi kallis Suomenmaa sekä maamme ehkä tunnetuin, edelleenkin käytettävä hautajaisvirsi Sun haltuus rakas isäni.

Kemppaisen keskeisin tutkimuskysymys on, miten sankarikuolemaan suhtauduttiin toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Se saa yhden vastauksen jo siinä, että käytettävä termi on ollut ja on yhä edelleenkin nimenomaan sankarikuolema, ei sotakuolema. Sankaruuteen ei tarvittu välttämättä kuolemaa varsinaisessa taistelussa; periaatteessa kaikki sodan olosuhteissa kuolleet saivat sankarivainajan statuksen ja heidät haudattiin erityisin kunnianosoituksin keskeiselle paikalle kotipitäjän hautausmaahan.

Suomalaisen sotakuolemankulttuurin merkittävin erityispiirre on juuri tuo ”kotipitäjän multiin tuominen”. Vainajia kuljetettiin lähes epäinhimillisin ponnistuksin pois rintamalta, joten kenttähautausmaat olivat Suomessa paitsi harvinaisia, usein myös väliaikaisratkaisuja. Toisaalta taas se, että vainajalta evättiin sankarin status esimerkiksi silloin, kun hän sodan ankarissa olosuhteissa oli päätynyt itsemurhaan, oli vaikea paikka niin armeijalle kuin sotilaan omaisillekin. Tällaisia tapauksia ei kuitenkaan ollut kovin paljoa.

Kunniaa osoitettiin myös ja ennen kaikkea sankarivainajien äideille. Suomen armeijan ylipäällikkö kirjoitti heille yhden päiväkäskyn, joka edelleen riippuu nähtävillä etenkin maalaiskirkkojen seinillä. Äidit saivat muistomitalin ja halutessaan kuvansa Kotilieteen. Mielenkiintoista on, että tällä ”uhraajien” palstalla ei sankarivainajien vaimoja nähty.

Kun ottaa huomioon, että toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa kirkko ja uskonto olivat erittäin lähellä ihmisten arkipäivää, ei tunnu yllättävältä, että sotilaspappi saattoi rinnastaa sankarivainajan marttyyreihin, jopa itse Kristukseenkin, ja että sankarivainajan äidistä tuli monesti eräänlainen myöhempien aikojen Neitsyt Maria.

Kirjallisuuden kiinnostava kuolemankuva

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa sotakirjallisuutta on Suomessa alettu julkaista jo ennen talvisodan päättymistä, eikä lajin loppua näy. Romaanitaiteen sankarivainajia Kemppainen etsii muutamista kauan sitten unohdetuista, sotavuosina ilmestyneistä romaaneista sekä tietenkin lajin kuolemattoman edustajan, Väinö Linnan, tuotannosta.

Linnan sankarivainaja on Pentinkulman luuseri Leppäsen Valtu. Ilmeisesti alun perin satiiriksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa sekä vainaja että häntä sureva äiti ovat täysin ihanteiden vastaisia. Silti molemmat kohoavat yhteisön suremisen keskipisteeksi. Olennaista sotakuoleman käsittelyssä, niin todellisuudessa kuin Linnan romaanissakin, olikin se, että surutyöhön ja sankariksi kohottamiseen osallistui koko yhteisö. Sota-ajan Suomi näyttäytyy muuallakin Kemppaisen tutkimuksessa vahvasti yhteisöllisenä, uskonnollisena ja tietysti myös äärimmäisen nationalistisena valtiona ja kansakuntana, joka suuren kansallisen menneisyyden puutteessa tyytyy kirjoittamaan kunniakasta historiaansa raudalla ja verellä, tässä ja nyt.

Kiinnostavimmat löydöt Kemppainen tekee kuitenkin sodan aikana ilmestyneistä romaaneista. Niiden ihmiset tarjosivat lukijoille suremisen mallin. On oltava eleetön ja tyyni, kohtaloonsa tyytyvä ja kunnioitettava isänmaalle annettua uhria vaieten. Useissa romaaneissa kerrotaan, miten ihmiset kääntyvät poispäin hautajaisissa itkevistä leskistä tai morsiamista.

Luonnollisesti tutkija on havainnut, että sodan aikana sekä kuolinilmoitukset että sanomalehtien hautajaisselostukset – ja jossakin määrin myös kirjat – kulkivat sensuurin kautta ja olivat siis osa samaa diskurssia kuin armeijan TK-miesten kuvaukset ”reippaista pojistamme siellä jossakin”. Mitä taas viimemainittuihin tulee, heidän suhtautumisensa oli niukkasanaisin: paikoissa missä kuolema oli koko ajan läsnä, siitä puhuttiin kaikkein vähiten ja useimmiten kiertoilmaisuja käyttäen.

Erityisempää huomauttamista työtä vastaan on vaikea löytää. Ei sitä löytänyt opponenttikaan, joka piti tutkimusta ”merkittävänä avauksena”. On toki teemoja, joista olisi mielellään lukenut enemmänkin: sekä kuolinilmoitusten retoriikka että etenkin kirjallisuuden sotakuolemakuvaukset olisivat ehkä kestäneet enemmän, laajempaa ja perusteellisempaa penkomista ja pohdintaa. Mutta hyvä näinkin.

Kansalliset myytit eivät kuitenkaan tämän tutkimuksen sivuilla murene. Pikemminkin lukijan mielessä lujittuu kuva vaikenevasta kansakunnasta, joka muiden tunteiden ohella salaa myös surunsa.