Kirja kuvaa nimensä mukaisesti Lauri Pekurin sotilasuran. Lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan vain sen verran mikä on tarpeen selittämään sekä halun pyrkiä sotilaslentäjäksi että alkuvaikeudet päästä tuolle uralle. Kirja päättyy eläkkeelle siirtymiseen. Perhe-elämästä kyllä kerrotaan tärkeimmät asiat mutta esimerkiksi perhepotrettia kirjasta ei löydy. Kirjassa ei siis kerrota pelkästään lentämisestä ja mukana olevat pienet välähdykset elämästä sotakorvausajan säännöstely-Suomessa sekä varuskuntaelämästä ovat mielenkiintoisia.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Ainoa asia, joka jäi pahemmin häiritsemään, oli ryssittely. Vaikka tarkoitus on ehkä tuoda näkyviin Lauri Pekurin asenne venäläisiin, niin kuitenkin mielestäni ei tuo sana oikein istu 2000-luvulla painettuun kirjaan. Kuvat ovat hyvin valittuja. Osa on kyllä tuttuja, mutta valitut kuvat kattavat mukavasti Pekurin uran. Lopussa on kahdeksan liitettä, etupäässä eri koelento- ja koneiden noutokomennuskuntien osallistujaluetteloita sekä henkilöhakemisto. Kerronta etenee kronologisesti varusmiesajasta eläkkeelle siirtymiseen kattaen siten yli 30 vuoden ajan.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että ihmeen monta kertaa Pekurin mukaan joku on ottanut hänet hampaisiinsa ja antanut hänestä sen takia negatiivisia lausuntoja, esimerkiksi ensin koulussa saksan kielen opettaja ja sitten eräs kuopiolainen Aeron johtaja Pekurin pyrkiessä liikennelentäjäksi.

Mielenkiintoisimpia havaintoja kirjaa lukiessa olivat se, että Pekuri tuo esiin sen, ettei sodan aikana koulutettujen lentäjien koulutus ollut kovin hääppöistä. Etenkin taktinen koulutus oli lähes olematonta. Edes Lentolaivue 24:ssä, johon Pekuri joutui ja joka oli valiolaivueen maineessa, ei uusille lentäjille annettu mitään varsinaista taktista opetusta vaan oppi siirtyi uusille ohjaajille etenkin vanhimpien aliupseeriohjaajien iltaisin kertomien tarinoiden välityksellä. Pekuri mainitsee erityisesti lentomestari ”Pappa” Turkan opettajanaan. Pekuri toteaa menetelmän olleen itse asiassa varsin tehokkaan mutta ei esitä arviotaan siitä, oliko järjestelmä upseeriston harkinnan tulos vai vain aliupseerien oma-aloitteisuutta tai vain ammattimiesten normaalia ammattiasioiden läpikäyntiä iltaisin, jolloin myös uudet tulokkaat halutessaan pääsivät kuulemaan alan ammattisalaisuuksia. Joppe Karhunen kertoo kirjoissaan käyneensä taktiikoita läpi ahkerasti oman lentueensa ohjaajien kanssa. Ehkä tämä oli poikkeus ja eräs selitys hänen lentueensa poikkeuksellisen hyvään tulokseen.

Kirjassa on normaalien ilmataistelukuvausten lisäksi kuvauksia lentueen miesten elämästä korpitukikohdassa. Hän myös kiteyttää mukavasti Lentolaivue 24:ssä, etenkin sen 1. lentueessa käytetyn ilmataistelutaktiikan periaatteet. Pekuri ei arkaile tuoda esille esimerkiksi lentueenpäällikkönsä taisteluväsymystä itsenäisesti toimineen lentueen johtajan vastuun käydessä ylivoimaiseksi.

Pekuri suhtautuu kriittisesti Tervon, Juutilaisen ja Luukkasen pudotusjahtiin ihmetellen myös heidän piittaamattomuuttaan sitä rajoittamaan tarkoitetuista käskyistä ja määräyksistä. Pekurin mukaan pudotusjahti oli aikaisemmin pysynyt aisoissa, mutta kun LeLv 34 koottiin siirtämällä miehiä useasta laivueesta ja kun samalla saatiin ajanmukainen kone, Messerschmitt Bf 109G-2, niin kilpailu pudotuksista alkoi. Rykmentin komentaja Magnussonin pyrkimykset rajoittaa kilpailua Pekuri ymmärtää.

16.6. 1944 Pekuri ammuttiin alas venäläisten linjojen takana. Hänen 10-päiväinen korpivaelluksensa Viipurin liepeille, vangiksi joutuminen kuulusteluineen ja eloonjäämistaisteluineen kuvataan hyvin. Nämä tapahtumat hän on varmaankin kertonut jo 1993 ilmestyneessä teoksessaan ”Špalernajan” vanki, mutta meikäläiselle tuota kirjaa lukemattomalle siitä ei ole haittaa.

Myös heti sotaa seuranneen ilmavoimien alennustilan aikaisen kuvaus on mielenkiintoinen. Tilanne oli vaikea, määrärahat varsin olemattomia. Lisäksi syyskuussa 44 alkoi Lapin sotaan osallistuvia lentoyksiköitä lukuun ottamatta koko ilmavoimia koskenut Valvontakomission määräämä, melkein vuoden mittainen lentokielto. Senkin jälkeen tilanne pysyi vaikeana. Lentoja oli heikon raha- ja konetilanteen takia vähän, samalla kun heikossa kunnossa ollut kalusto aiheutti lukuisia onnettomuuksia. Laskeskelin tuossa, että Jaakko Hyvösen Kohtalokkaat lennot -teoksen mukaan syksystä 1945 vuoden 1949 loppuun Ilmavoimissa tapahtui 17 kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta. Kantaupseerien koulutuksessakin oli Pekurin mukaan paljon sellaista, jota nyt annettiin vain, jotta olisi jotain tekemistä. Palkatkin olivat niin huonoja, että Pekuri ryhtyi tekemään nahkaisia kellonremmejä, joita sitten myi kellosepille pitääkseen kasvavan perheensä ruuassa. Hän kertoo myös osanneensa urasuunnittelun. Todettuaan, että kalustokehitys oli menossa katastrofaaliseksi, Pekuri päätteli, että tuolloin oli oikea hetki hakeutua upseereille pakolliseen esikuntatyöhön ja olla siten ehkä etulyöntiasemassa, kun uutta kalustoa lopulta hankittaisiin ja otettaisi käyttöön. Hän laski, että esikunnasta käsin olisi helpompaa junailla itsensä uutta kalustoa saavan laivueen komentajaksi.

Sitten seuraa hyvin mielenkiintoinen jakso Ilmavoimien suihkukonehankinnoista 50- ja 60-luvuilla, joissa kaikissa Pekuri oli mukana, Vampire Trainerista lähtien. Pekuri arvioi koelentojensa perusteella, mikä konetyyppi sopisi parhaiten Ilmavoimille. Tässä ominaisuudessa hän lensi arviointilennot aika monella konetyypillä, joukossa tietysti myös monia, joita ei Ilmavoimille hankittu. Tosin Pekuri on kertonut tästä vaiheesta jo kirjassaan ”Ilmavoimien ”kauppamatkustajana” 1950 – 60 luvulla” (1993). Kirjojen sisältö on melkein sama, tässä uudessa kirjassa on hiukan enemmän taustoja, etenkin Pekurin MiG-15UTIn koelento-matkan osalta kun taas ”Kauppamatkustajassa” ote on hiukan teknisempi. Mutta jos ei omista vanhempaa kirjaa, niin tästä uudesta voi lukea Pekurin lyhyet arvioinnit mm. Folland Gnatista, Hawker Hunter Mk. 6:sta, Dassault Mystere IV A:sta, SAAB A-32 Lansenista aina Dassault Mirage III C:hen, MiG-21 F-13:een ja EE/BAC Lightning T.5:een.

Etenkin Pekurin vetämän komennuskunnan matka Neuvostoliittoon, Kirgisiaan, saamaan koulutusta hankittavien Mig-21:n käyttöön ja huoltoon vuonna 1962 kerrotaan varsin tarkasti. Yllättäen kuitenkin etenkin nyt arvosteltavassa kirjassa esitetään Lightning T.5 kaksipaikkaisena torjuntahävittäjänä vaikka kone todellisuudessa oli yksipaikkaisen torjuntahävittäjän kaksipaikkainen harjoitushävittäjäversio, kuten tyyppimerkinnässä oleva T (Trainer) osoittaa. Tosin se pystyi suorittamaan myös taistelutehtäviä. Lisäksi kiinnitti huomiotani se, että kun ”kauppamatkustajana” teoksessa sivulla 86 arvioitaessa T.5:ttä lukee ”Kaarto-ominaisuudet yliääninopeudella alle 30,000 jalan korkeudella olivat hyvät ja kone säilytti M=1,3-1,4 nopeuden hyvin 3-4g kaarroissa.” niin ”Hävittäjälentäjässä” sivulla 350 kirjoitetaan: ”Koneen suuren painon ja suuren otsapinta-alan vuoksi sen kaarto-ominaisuudet yliääninopeudella olivat heikot, koska se menetti helposti nopeuttaan.” Kirjassa on lisäksi muutamia pieniä kömmähdyksiä koneiden teknisissä tiedoissa, mutta ei mitenkään häiritsevässä määrin.

Kaiken kaikkiaan ”Hävittäjälentäjä” on hankkimisen arvoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja, joka antaa varsin monipuolisen kuvan lentäjän elämästä ilmavoimissamme Talvisodan kynnykseltä 60-luvun lopulle. Varsin paljon ilmailukirjallisuutta lukeneena olisin tosin ehkä kaivannut lisää Pekurin omia mielipiteitä, mutta kirja on hyvä näinkin.

Noin yleisemmin haluaisin huomauttaa kustantajille, että eräs aukko suomalaisessa ilmailukirjallisuudessa on vaivannut minua. Hävittäjälaivueista 24:ää on käsitelty eniten, myös ensimmäisestä Mersu-laivueestamme Hävittäjälentolaivue 34:stä on varsin hyvin tietoa, etenkin kesän 1944 suurhyökkäyksen alkuun asti, kiitos etenkin Tuomo Soirin ”Mersut tulevat” ja ”Iskulaivue” kirjojen. Viime vuosina myös Lentolaivue / Hävittäjälentolaivue 32:n lentäjistä Lahtelasta ja Hillosta on ilmestynyt varsin mukavat kirjat mutta 26:sta on tietääkseni vain Carl-Erik Bruunin kirjoittama omakustanne-historiikki "Hävittäjälentolaivue 26" ja 28:sta tulee mieleeni vain Antti Tanista kertova sinänsä hyvä ja laaja Jukka Piipposen ”Jatkosodan ässä” ja sekin kertoo Lentolaivue 28:n toiminnasta vain kevääseen 1943, jolloin Tani siirtyi vastaperustettuun Lentolaivue 34:ään. Yllä oleva ei todellakaan ole moite Pekurin kirjan julkaisemista kohtaan, sillä tämän monipuolinen ura ja etenkin sodanjälkeisen ajan näköalapaikat ilmavoimiemme suihkukonekauden ensimmäisinä 15 vuotena ovat ehdottomasti kirjan arvoiset. Hyvänä lisänä tulevat Pekurin lyhyet arviot monesta 50- ja 60-lukujen avainhävittäjästä.