Suomalaiset ja myyttinen länsi

Karim Maïchen Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite on populaarilla otteella kirjoitettu teos suomalaisista länsikäsityksistä. Maïchen teos on kriittinen mutta usein myös hauska katsaus suomalaisiin tapoihin jäsentää länttä ja omaa asemaamme lännessä. Se haastaa pohtimaan länsikuvamme taustalla olevia oletuksia, ideologioita ja myyttejä.

Maïche, Karim: Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite. Into Kustannus, 2015. 230 sivua. ISBN 978-952-264-448-0.

Lännen käsitteeseen törmää suomalaismediassa taajaan ja mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Syksyllä 2015 on pohdittiin joukkoviestimissä muun muassa lännen toimia Syyriassa, puolustettiin länsimaisia arvoja Pariisin terroritekojen analyyseissa ja pelättiin Suomen lipsuvan läntisestä viitekehyksestään tiukentuvan turvapaikkapolitiikkansa tähden.

Toimittajien ja poliitikkojen käytössä lännen käsite taipuu kuvaamaan monenlaisia asioita ja ilmiöitä, monenlaisista näkökulmista. Esimerkiksi Euroopan pakolaistilanteeseen liittyvässä keskustelussa läntisten arvojen puolustajiksi ovat ilmoittautuneet niin rajojen sulkemista vaativat oikeistonationalistit kuin ihmisoikeussopimuksien kunnioittamista edellyttävät vasemmistoliberaalitkin.

Vaikka länsi on siis hyvin keskeinen käsite suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, pysähdytään käsitteen taustoja tai sen merkityksiä pohtimaan vain harvoin. Karim Maïchen suomalaista länsipuhetta ja sen historiaa tarkasteleva teos, Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite onkin äärimmäisen tervetullut ja ajankohtainen keskustelunavaus. Se haastaa lukijansa pohtimaan monia tärkeitä kysymyksiä. Miten Suomesta tuli niin sanottu länsimaa? Mitä ongelmia käsityksiimme lännestä saattaa liittyä? Entä miksi länsimaalaisuutemme on jotakin, jonka menettämistä jatkuvasti pelkäämme?

Pohtiessaan suomalaista länsipuhetta Maïche käy läpi maailmanpolitiikan tutkimuskirjallisuutta, suomalaiskouluissa käytettyjä historian oppikirjoja sekä suomalaisia mediakeskusteluja niin pääkirjoitussivuilla kuin jalkapallon MM-kisojen studiossakin. Maïche on Tampereen yliopiston Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksessa  työskentelevä väitöskirjatutkija, joka on erikoistunut Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan poliittiseen historiaan. Käsillä olevassa teoksessa näkyykin vahva Välimeren alueen politiikan ja historian tuntemus.

image

Kuva: Jean François de Troy, L’enlèvement d’Europe, 1716, National Gallery of Art, Washington.

Olipa kerran Kreikka…

Maïchen teoksen ytimessä on kritiikki ns. länsi-kertomusta kohtaan. Tällä hän tarkoittaa yksinkertaistavaa ja pohjimmiltaan rasistista kuvaa historiasta, jossa menneisyys näyttäytyy vääjäämättömästi etenevänä läntisen kulttuurin voittokulkuna. Tarina alkaa kekseliäistä kreikkalaisista, etenee mahtavan Rooman ja pimeän keskiajan notkahduksen kautta renessanssiin ja löytöretkiin, jolloin luontaisen uteliaat eurooppalaiset löysivät muun maailman ja toivat sen kehityksen piiriin. Tarina huipentuu modernin ajan huimaan edistysharppaukseen teknologisine läpimurtoineen ja älyllisine vallankumouksineen. Lännen historian ikävämmät puolet kuten kolonialismin, orjakaupan tai maailmansotien hirmuteot kertomus sivuuttaa joko kokonaan tai kuittaa ne yksittäisinä häpeätahroina.

Teoksessaan Maïche osoittaa varsin vakuuttavasti, että tämä eurosentrinen käsitys historiasta jaetaan Suomessa yhä laajasti. Hän käy läpi suomalaista mediakeskustelua 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla ja pohtii kriittisesti tapoja, joilla lännen käsitettä käytetään. Kritiikissään Maïche ei tyydy poimimaan matalimpina roikkuvia hedelmiä. Hänen tähtäimessään eivät ole uppoavasta lännestä saarnaavat ”maahanmuuttokriitikot”, vaan suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun valtavirta. Mediatekstit, joiden kanssa Maïche keskustelee, on poimittu muun muassa Helsingin Sanomista ja Yleisradiosta. Keskustelijat, joiden Eurooppa- ja länsi-näkemyksiä Maïche erittelee, ovat Laura Kolben ja Matti Klingen  kaltaisia julkisia intellektuelleja. Mediatekstien lisäksi Maïche käy läpi suomalaisten koulukirjojen tarjoamaa historiakuvaa. Esiin piirtyvä kuva vaikuttaa selvältä (ja ehkä liiankin säröttömältä): eurosentrinen ymmärrys historiasta lännen edistyskertomuksena jaetaan Suomessa laajasti eikä sitä juuri kyseenalaisteta.

Erityisen mielenkiintoiseksi suomalaisen länsipuheen tekee se, ettei Suomen asema lännessä ole ollut vakaa. Maïche tuo nykykeskustelujen erittelylleen historiallista kontekstia käymällä läpi Suomen ja suomalaisten häilyvää asemaa idän ja lännen välissä sekä tämän epävarmuuden suomalaisissa aikojen saatossa herättämiä reaktioita. Hän tuo esiin 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaiset rotuteoriat, joissa suomalaiset luokiteltiin monesti ei-eurooppalaisiksi roduksi. Moni suomalainen koki tarpeelliseksi vakuutella muulle maailmalle, etteivät suomalaiset olleet mongoleja, vaan vähintään yhtä valkoisia kuin muutkin eurooppalaiset.

Kylmän sodan aikana eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa lehdistössä epäiltiin Suomen länsimaalaisuutta maan läheisten Moskovan-suhteiden vuoksi. Myös näiden epäluulojen jättämät jäljet näkyvät Maïchen mukaan edelleen suomalaisten tarpeena korostaa omaa länsimaalaisuuttaan.

Vaikka Suomen EU-jäsenyys ja yhä syvempi EU-integraatio on tulkittu laajalti Suomen länsimaalaisuuden historiallisena vahvistumisena, näyttää epävarmuus yhä kalvavan monia. Maïche havainnollistaa tätä epävarmuutta hauskasti käymällä läpi esimerkiksi vuoden 2010 Euroviisujen Suomessa herättämää keskustelua Suomen viisuedustajasta. Kansanmusiikkiyhtye Kuunkuiskaajat tuomittiin nettikeskusteluissa liian ”venäläiseksi” ja viisuyleisön pelättiin saavan Suomesta kuvan itäeurooppalaisena maana. Suomalaiselle länsipuheelle näyttääkin olevan yhä ominaista jatkuva pelko läntisyyden menetyksestä.

Kulttuurilla selittämistä vastaan

Maïchen teos on monella tapaa vetoomus kriittisemmän historiakäsityksen puolesta. Maïche ei tyydy vain kritisoimaan vääristävänä pitämäänsä länsi-kertomusta, vaan pyrkii myös osoittamaan miten historiaa on mahdollista ajatella toisin. Hän kysyy, onko historiaa ylipäätään mielekästä ajatella toisistaan erillisten ja sisäsyntyisiltä ominaisuuksiltaan erilaisten kulttuurien kamppailuna. Hän havainnollistaa argumenttiaan käymällä läpi Välimeren historiaa  William ja J.R. McNeillien tunnetuksi tekemän verkostonäkökulman avulla, painottaen kulttuurisen vuorovaikutuksen merkitystä alueen rikkaan kulttuuriperinnön muovautumisessa. Toisin kuin länsi-kertomus antaa ymmärtää, antiikin Kreikan ja Rooman historiaa ei voi ymmärtää tyhjiössä, vaan se on asetettava laajempien kulttuuristen kontaktiverkostojen kontekstiin.

Maïchen käyttämä teoreettinen viitekehys on tuttu monesta vastaavasta länsimaisuuden käsitteen purkamiseen pyrkineestä teoksesta. Esillä ovat muun muassa kulttuurintutkija Stuart Hall ja kirjallisuudentutkija Edward Said. Hallin ja Saidin lisäksi Maïche keskustelee kuitenkin myös Suomessa vähemmän tunnettujen kirjoittajien, kuten libanonilaishistorioitsija Georges Cormin, kanssa.

Näihin teoreetikoihin viitaten Maïche toteaa länsipuheen olevan näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta aina poliittista ja poissulkevaa. Se rakentaa hierarkkisia asetelmia ”meistä”, länsimaalaisista, ja ”muista”, ei-länsimaalaisista, joista jälkimmäiset määritellään usein negaation kautta. Siinä missä me lännessä olemme demokraattisia, suvaitsevaisia ja rationaalisia, puuttuvat nämä ominaisuudet lännen ulkopuolelle rajatuilta ihmisiltä: he ovat epädemokraattisia, suvaitsemattomia ja irrationaalisia. Länsipuhe kannustaa myös ajattelemaan historiaa erillisten kulttuurien temmellyskenttänä, mikä jättää katveeseen vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen merkityksen.

Maïchen teos purkaakin ansiokkaasti ajatusta toisistaan erillisistä kulttuuripiireistä, mutta kirjoittajan sitoutuminen postkolonialististen teoreetikoiden monesti yksioikoisiin historiakäsityksiin jättää hänet toisinaan kritisoimiensa diskurssien vangiksi. Hänen Euroopasta ja eurooppalaisesta ajattelusta luomansa kuva on paikoin hivenen karikatyyrinomainen ja se uusintaa ajatusta monoliittisesta Euroopasta. Hän esimerkiksi näkee hyvän ja pahan välisen dualismin ”niin sanottuun länsimaiseen ajatteluun” kuuluvana piirteenä, joka on ollut ominaista ”juutalais-kristilliselle perinteelle” aina zarathustralaisuudesta lähtien (s. 69). Eikö tässä ole kyse juuri sellaisesta ajattelutraditioiden kulttuurisiin kehikkoihin ahtamisesta ja länsi-tarinan rakentamisesta, jota tulisi purkaa, ei pönkittää? Postkolonialististen teoreetikoiden länsimaisen ajattelun kritiikki rakentuu turhan usein kritisoitujen dualismien ja vastakkainasetteluiden uudelleen tuottamiselle. Maïche selvästi tiedostaa ongelman – hän mm. kirjoittaa ”niin sanotusta” lännestä –, muttei kykene täysin irtaantumaan tästä postkolonialistisen kritiikin helmasynnistä.

Kohti moninaisempaa suomalaisuutta

Maïche päättää teoksensa vetoomukseen. Hänen mukaansa suomalainen identiteettikeskustelu tarvitsee päivitystä, sillä se ”ei enää vastaa 2000-luvun tarpeisiin”.

”Tarvitsemme identiteettikeskustelua, jossa huomioidaan ’suomalaisuuden’ monimuotoinen tausta. […] Talvisodan ajoilta pohjautuva suomalainen identiteetti on ylittänyt viimeisen käyttöpäivän”, Maïche täräyttää (s. 196, 198).

Suomalainen media ei voi enää olettaa, että mediankuluttajat ovat vain valkoisia suomalaisia eikä suomalaiskoulujen historianopetus voi jättää huomioimatta alati moninaistuvaa oppilaskuntaa. Tarvitaan uudenlaisia, avoimempia tapoja ajatella suomalaisuutta, Maïche toteaa.

Kysymys siitä, miten sovittaa suomalaisuuden idea yhteen erikielisen, eriuskoisen ja erimielisen kansan kanssa ei välttämättä ole Suomessa historiallisesti niin ennennäkemätön kuin Maïche antaa ymmärtää. Hahmottelihan jo Sakari Topelius paljon luetussa Maamme kirjassaan ymmärrystä suomalaisuudesta eri heimojen, kansojen ja rotujen kaksikielisenä sekoituksena. Myytti yhden kulttuurin Suomesta on toki elänyt vahvana etenkin sotienjälkeisessä Suomessa, mutta käsityksillä moninaisemmasta suomalaisuudesta on pidempi historia kuin usein esitetään. Tämän historian tunnistaminen voisi edesauttaa Maïchen peräänkuuluttamaa monimuotoisemman suomalaisuuden rakentamista myös omassa ajassamme.

Muutamista kriittisistä huomioistani huolimatta pidän Maïchen teosta terävänä ja äärimmäisen tervetulleena väliintulona suomalaisiin keskusteluihin lännestä. Maïche painottaa läpi teoksensa, ettei hän halua ottaa kielipoliisin roolia. Hän ei halua poistaa lännen käsitettä suomalaisen poliittisen debatin sanastosta, vaan peräänkuuluttaa kriittisyyttä ja hienovaraisuutta käsitteen käyttöön. Lännen käsite saattaa olla käyttökelpoinen esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta käydyissä keskusteluissa, mikäli se vain määritellään tarkasti ja sen taustalla olevaan historialliseen kontekstiin suhtaudutaan kriittisesti. Maïchen teos tekee selväksi, mitä ongelmia ylimalkaiseen länsi-tarinaan liittyy. Teosta voi suositella lämpimästi muun muassa toimittajille, opettajille ja muille tästä ajankohtaisesta aiheesta kiinnostuneille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *