Erkki Vettenniemen väitöskirja Surviving the Soviet Meat
Grinder (2001) käsittelee lähihistorian muistamista
muistelmakirjallisuuden kautta. Samalla tutkitaan yhtä
hyvin – kuin rivien välissä – myös tarkoitushakuista
unohtamista ja tuotetaan uustulkintoja
suomalais-venäläisten suhteiden arassa
lähihistoriassa. Lähdeaineisto on selkeästi rajattu.
Vettenniemen käsittelyssä ovat ainoastaan kaikki
kirjoina ilmestyneet suomalaisten Gulag-muistelmat
(33 kpl) aina Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 saakka.

Lähes kaikki muistelmakirjat on kirjoitettu alunperin
suomeksi ja siksikin on hyvä, että tutkija on toimittanut
aiheesta laajemmalle lukijapiirille myös
suomenkielisen muistelmakirjoituskokoelman
Suomalaisia vankileirien saaristossa (2002).
Muistamisen problematiikkaa sinänsä varsinaisessa
väitöskirjassa käsitellään melko vähän.

Kuten Heino Nyyssönen (väitöskirjassaan The
Presence of the Past in Politics. "1956" after 1956 in
Hungary), myös Vettenniemi tekee uraauurtavaa työtä
vaietusta aiheesta. Kysymyksessä on äänen
antaminen sille tuhansiin nousevalle ihmisjoukolle,
jonka vankileirikokemuksista vaiettiin pitkään erityisesti
sodanjälkeisessä YYA- ja UKK-Suomessa. Hienoa,
että urheilukirjoittajana (mutta myös
Solzhenitsyn-elämäkerran laatijana) ehkä paremmin
tunnettu tutkija on tarttunut tosimielessä juuri tähän
tematiikkaan.

Vettenniemen käsittelyssä ovat luonnollisesti
Gulag-genren kansainvälisesti tunnetuimmat
helmetkin – esimerkiksi Taisto Huuskosen Laps
Suomen (1979), Aino Kuusisen Jumala syöksee
enkelinsä (1972) ja Unto Parvilahden Berijan tarhat
(1958). Suomalaisia vankileirien
saaristossa-kokoelman muistelmaotoksia lukiessa
joutuu väkisinkin huomaamaan kuinka vähän
katkeruutta tai ns. ryssävihaa teksteihin sisältyy, vaikka
aihepiiri on aivan karmiva – nälkäänkuolemis- ja
ruumiinetsintäjaksoineen. Muistelmien keskeinen anti
onkin yllättävästi – ainakin allekirjoittaneelle –
monipuolinen venäläinen arki- ja leirielämä
ihmeellisine ihmissuhteineen. Toisaalta tässäkin
muistelmakirjallisuudessa näkyy se muistamisen ja
uusmuistamisen logiikka, josta esimerkiksi tutkija
Seppo Knuuttila on kirjoittanut vuonna 2000 näin:

"Muistitieto ei ole epäluotettavaa sen vuoksi, etteivät
sen ilmaukset vastaa ´historiallisia tosiasioita´ , vaan
siksi että sen tulkinnat ovat sidoksissa muistin
kerroksisuuteen, moniarvoiseen logiikkaan sekä teles-
ja kaleidoskooppisiin aikasuhteisiin. Muistamisen
muistaminen on yllättävän hankalaa harjaantuneellekin
menneisyyden jäljittelijälle, muistelijalle ja kertojalle.
Jokainen voi vaikkapa vain kokeeksi yrittää palauttaa
mieleen, mitä muistaa muistaneensa vuosia sitten
siitä millaista oli kymmeniä vuosia sitten. Kaikenlaiset
väliin tulevat tekijät vaikuttavat sekä siihen mitä
muistetaan että siihen miten muistetaan" (Seppo
Knuuttila: Missä olit, kun kuulit vuodesta 1918? – Hannu
Itkosen toimittamassa kirjassa Varkaus, Suomi ja
vuosi 1918). Voisi ajatella – ja kysyäkin miksi
Vettenniemi sivuuttaa tämän tuiki tärkeän
uusmuistamisen problematiikan, vaikka väitöskirjan
keskiössä on juuri aikaisemmin kielletyn aiheen
historiallinen uustulkinta?

Luin Nyyssösen ja Vettenniemen väitöskirjojen
innoittamana myös Anne Ollilan toimittamaa teosta
Historical Perspectives on Memory (1999) ja tulin
vakuuttuneeksi siitä kuinka" ylväs" tehtävä vakavalla
historioitsijalla tai yhteiskuntatieteilijällä
todellisuudessa on. On käytävä jatkuvaa kamppailua
unohtamista vastaan, yritettävä (kenties?) estää
historian karmeimpien virheiden farssimainen
toistuminen – tai historian loppuminen, siis
yksiulotteinen selittäminen – ja pyrittävä analysoimaan
myös uusmuistamisen tarkoitusperät. Ihmiskunnan
kollektiivisen muistin tuottami-sessa historiankirjoilla ja
tutkimuksilla on peräti ensiarvoinen rooli – siksi myös
mitä erilaisimmat historialliset lähteet, siinä sivussa
Ihminen muistoineen, ansaitsevat tulla analysoiduksi
ja käytetyiksi. Näitä seikkoja Historical Perspectives on
Memory-kirjassa korostavat esimerkiksi Natalie Zemon
Davis, Henry Bacon, Georg G. Iggers, Jorma Kalela ja
Ulla-Maija Peltonen.

Eräänlainen jatke Vettenniemen lihamylly-muistelmille
on Reijo Nikkilän, Dmitri Frolovin ja Teuvo Alavan
toimittama Rukiver! – Suomalaiset sotavangit
Neuvostoliitossa (2002). Sekin kertoo unohdettua,
arkaa lähihistoriaa. Kirjan tekemiseen näyttää liittyvän
jopa salapoliisiaineksia siinä mielessä, että tunnetun
journalistin ja dokumenttielokuvantekijän Reijo Nikkilän
sotavanki-tutkimisaineistoja katosi salaperäisesti
useampaankin otteeseen. Peräti kummallista…, mutta
silti näiden tärkeiden, Venäjään liittyvien
muistamis-tutkimusten ohella ei kannattaisi unohtaa
Suomenkaan historian kohtalokkaita aikoja –
1917-1918, 1939, 1941, 1948, 1956, 1961… – ja mitä
muita vuosia niitä mahtaa ollakaan? Joitakin näistä
vuosista on toki muistettu ja uusmuistettu monella
tavalla, mutta harvemmin sellaisesta näkökulmasta
kuin vaikkapa Ulla-Maija Peltosen väitöskirjassa
Punakapinan muistot (1996). Siinä keskeisenä
teemana on juuri kerrotun menneisyyden, vuoden
1918, problemaattisuus eri aikakausina.

Mutta hienoa on sekin, että tavallisen KANSALAISEN
henkilökohtaiset muistot ja (aivan liian usein katkera)
kohtalo historian jyrkissä käänteissä nostetaan niin
näyttävästi esiin Vettenniemen väitöskirjassa – sekä
hänen toimittamassaan kokoelmassa Suomalaisia
vankileirien saaristossa. Historiankirjoitus tarvitsee
myös tämän "lihamyllyjen lihan" – usein liian paljaan
luurankonsa, kuningas- ja miestarinoiden sekä
selittävien teorioidensa ympärille. Emmeköhän me
kaikki historian parissa puurtavat innostuneet joskus
koulunpenkillä nimenomaan myös historianopettajan
tarinankertomisen taidoista?

Pentti Stranius,
Venäjä-tutkija