Yli 75 vuotta sitten pidetty, kaksi viikkoa kestänyt valokuvanäyttely vaikuttaa ensi kuulemalta kovin pienimuotoiselta tutkimuksen aiheelta. Taistelusta taiteeksi -tutkimuksen tekijä Marika Honkaniemi, joka esipuheessaan kertoo olevansa taidehistorioitsija, osoittaa tällaisen olettamuksen vääräksi. Kaiken lisäksi hän tekee sen kattavasti ja varsin komeastikin. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun suomalaisia sotavalokuvia tarkastellaan taidehistoriaan kuuluvina teoksina. Useimmitenhan niitä on käsitelty tekstiä tukevina ja tekstille alisteisina kuvituskuvina, jotka osaltaan dokumentoivat tapahtunutta, tai sitten pelkästään propagandistisina otoksina.

Lavastuksia vai tositilanteita?

Kirja perustuu Honkaniemen taidehistorian graduun, jota hän on Turun yliopiston nettisivujen mukaan laajentamassa väitöskirjaksi. Hän luonnehtii monitieteellistä tutkimustaan lähinnä taidehistorian alaan kuuluvaksi. Siitä kertoo kirjan nimikin Taistelusta taiteeksi, joka on jatkokseen saanut pitkähkön alaotsikon Tiedotuskomppanioiden valokuvat Ateneumin suomalais-saksalaisessa Taistelukuvaajain näyttelyssä 1942.

Minulle kulttuurihistorioitsijana tutkimukseen tutustuminen tuo kuitenkin mieleen mikrohistoriallisen näkökulman: kun alkuperäismateriaalia on vähän, se on luettava ja tutkittava hyvin tarkasti, jolloin nämä mikrotason tutkimustulokset valottavat aihettaan myös laajemmin.

Näin kirjoittaja on tehnytkin: näyttelyssä esillä olleita jatkosodan TK-kuvia tarkastellessaan hän selvittää myös kuvaajien taustoja, heidän saamiaan toimintaohjeita ja niitä toimintaolosuhteita, joissa kuvaajat työskentelivät. Kuvaajien työskentelyhän poikkesi kirjoittavien TK-miesten toiminnasta; esimerkiksi yksittäisen kuvaajan toiminta-alue oli yleensä laajempi kuin rintamakirjeenvaihtajan, koska kuvaajia oli vähemmän kuin kirjoittajia. Kuvaajan oli myös oltava paikalla tilanteessa tai lavastettava se, kun taas kirjoittaja kykeni mainiosti selostamaan tapahtumia silminnäkijäkertomustenkin perusteella siten että kuulosti kuin hän olisi ollut itse niitä todistamassa.

Mikä määrä TK-kuvista sitten on lavastettuja? Sitä on mahdotonta sanoa tarkasti, sillä vaikka Päämajan käskyn mukaan kuviin olisi pitänyt liittää maininta lavastuksesta, sitä ei ole tehty. Honkaniemi antaa muutaman esimerkin noista lavastetuista kuvista.

250 teosta Ateneumin seinillä

Tutkimuksen keskiössä on luonnollisesti sen alaotsikossa mainittu, toukokuun 1942 loppupuoliskolla avoinna ollut Ateneumin näyttely, jossa oli esillä sekä suomalaisten TK-miesten että saksalaisten PK-miesten valokuvia ja piirroksia. Kaiken kaikkiaan esillä oli 250 suomalaisten ja 230 saksalaisten työtä. Teoksessa käsitellään vain suomalaisia valokuvia, joita niitäkin oli yli 150, ja kirjan kuvaliitteessä ne ovat nykylukijan nähtävinä.

Lyhyestä aukioloajastaan (vain noin kaksi viikkoa) huolimatta näyttely oli tavattoman suosittu. Se rikkoi siihenastisen Ateneumin kävijäennätyksen; avajaisiin osallistui Suomen presidentti ja puolustusministeri sekä korkeita upseereita niin Suomen kuin Saksankin armeijoista (nähtävästi myös pääkaupungin seurapiirien edustajia, minkä voi päätellä näyttely-yleisöstä otetuissa kuvissa parveilevista turkisviittaisista ja hattupäisistä naisista).

Aiemmassa TK-tutkimuksessa en muista näyttelyä käsitellyn; nyt kirjoittaja on selvittänyt sitä pikkudetaljeja myöten. Hän nimeää kaikki näyttelyyn osallistuneet suomalaiset valokuvaajat ja on onnistunut jäljittämään suurimman osan esillä olleista valokuvista. Hän kuvailee ja analysoi myös näyttelyn ripustusta sekä näyttelyluetteloon sisältyneitä propagandistisia esipuheita. Alkuperäisaineistoon kirjoittaja on tutustunut ilahduttavan tarkasti, ja näyttää käyneen kuva kuvalta läpi näyttelykuvat ja niihin tehdyt merkinnät eikä ole tyytynyt netistä löytyvän SA-kuvagallerian antiin.

Tutkimuksen rakenne on jäntevä: kysymyksenasettelun, tutkimusaineiston ja aiemman tutkimuksen esittelyä seuraa kaksi varsinaista käsittelylukua, joista ensimmäinen hahmottaa sotavalokuvaa taiteena sekä esittelee näyttelyn ja joitakin siihen osallistuneita TK-kuvaajia. Toinen käsittelyluku on edellistä analyyttisempi; se pohtii muun muassa kuviin liitettyjen kuvaselosteiden osuutta tulkintojen muovaajana. Jokaista kuvaa ei tietenkään analysoida erikseen, mutta tämä on mielenkiintoista luettavaa – vaikka lukiessaan onkin pakko selata kirjaa edestakaisin, sillä kuvat on sijoitettu liitteeksi loppuun eikä tekstin yhteyteen.

Suomalainen propaganda oli pehmeää

Kirja kuvailee kattavasti myös näyttelyn aikalaisvastaanottoa lähinnä lehdistön julkaisemien uutisten ja arvostelujen pohjalta. Näyttelystä kirjoitettiin sen lyhyeen aukioloaikaan verrattuna kohtuullisen paljon, mutta lehtiä selatessaan Honkaniemi havaitsi muutamat ennakko-oletuksensa vääriksi. Sosiaalidemokraattinen Kansan Lehti kiinnitti näyttelyyn enemmän huomiota kuin saksalaismielinen Kansallissosialisti, eikä oikeistolainen Uusi Suomi kirjoittanut yhtä paljon kuin puolueeton Helsingin Sanomat. Suurin osa näyttelyn saamasta mediahuomiosta oli uutisluontoista; arvioita julkaisivat vain kolme suurta sanomalehteä eli Helsingin Sanomat, Uusi Suomi ja Hufvudstadsbladet, jotka muistivat myös säännöllisesti mainita näyttelyn oheisohjelmasta eli opastuksista ja musiikkiesityksistä. Sitä, missä määrin nämä olivat yleisönsuosion syy, ei tietenkään pysty enää jälkikäteen selvittämään.

Saksan propagandaorganisaatio käsitteli näyttelyä lähinnä uutisfilmeissään, ja tutkimuksen loppupäätelmissä kirjoittaja tulee samaan lopputulokseen kuin jatkosodan propagandatekstien tutkijat: suomalainen propaganda oli ”pehmeämpää” ja hienovaraisempaa kuin saksalainen.

Kirjan taittoratkaisua jäin hieman miettimään. Tekstin joukossa ovat nimittäin vain ne kuvat, jotka on otettu Ateneumissa toukokuussa 1942 eli esittävät avajaisjuhlallisuuksia ja näyttelyvieraita. Näyttelyssä olleet kuvat sen sijaan ovat liitteenä kirjan lopussa. Kuvan ja sitä analysoivan tekstin sijoittaminen lähekkäin olisi ehkä ollut lukijaystävällisempää – nythän kirjaa on selattava edestakaisin – mutta ehkä se oli taitto- tai painoteknisesti hankalampaa? Tai sitten tarkoitus oli korostaa kuvia nimenomaan itsenäisinä teoksina. Ilmeisesti niitä ei ole myöskään paranneltu; SA-kuvien tekninen laatu on vaihteleva.

Yhtä kaikki käsillä on kiinnostava ja uusia tutkimuksellisia uria aukova teos, jolle lienee lupa odottaa myös jatkoa joidenkin vuosien kuluttua.