Suomalaiset tavarapulan helpottajina

Shikalovin teos kuvaa venäläisten arkea ja trokausta Neuvostoliiton loppuvuosina sekä piirteitä suomalaisessa turismissa: salakuljetusta ja pimeää rahanvaihtoa. Aiheita joista ei aikoinaan julkisesti juuri puhuttu.

Shikalov, Jyry: Markat, farkut ja sukkahousut. Laiton kauppa ja länsimuodin lumo Neuvostoliitossa. Gaudeamus, 2020. 341 sivua. ISBN 978-952-345-095-0.

Kirjan kertomus sijoittuu 1950–80 -lukujen tapahtumiin erityisesti Suomen rajan ja Leningradin välillä. Kuitenkin on kiinnostavaa havaita, että kirjoittaja Yury Shikalov on syntynyt lähellä Uralia, Udmurtian tasavallassa, samoin kuin vuoden 2012 Euroviisuedustajat, Buranovskie babushkit eli Buranovon mummot. Udmurtin kieli on kaukaista sukua suomelle, mutta Shikalov lienee siirtynyt Suomeen 1995 muista syistä.

Alun perin hydrologin koulutuksen saanut mies työskenteli myös Venäjän Kaukoidässä, mutta opiskeli sittemmin perinteentutkimusta ja Suomen historiaa Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Vuonna 2008 hän väitteli tohtoriksi Karjalan historiasta. Kirjallisuuden ja verkkolähteiden lisäksi hänen teoksensa perustuu lehtikyselyihin ja haastatteluihin.

Virallisia lähteitä Venäjän puolella harjoitetusta ”fartsovkasta” (for sale) tai trokauksesta ei juuri ole. Miliisit hyötyivät siitä itse eivätkä suinkaan rekisteröineet kaikkia tapauksia. Neuvostoliiton hajottua loputkin asiakirjat tuhottiin. Hyvin tulee silti ilmi jo 1920-luvulla alkanut suuntaus, jonka mukaan suosittiin raskasta teollisuutta ja samalla jätettiin kansalaisten jokapäiväisen elämän tarpeet lapsipuolen asemaan.

Nikita Hruštšovin aikana ja vielä Leonid Brežnevin ajan alkupuolella pyrittiin tätä muuttamaan, mutta onnistumatta. Tatjana Moskvinan mukaan Neuvostoliitto pystyi tekemään avaruusraketteja, mutta ei hyviä alusvaatteita tai edes terveyssiteitä. Ehkä häveliäisyyttään Shikalov ei mainitse maahan tuotuja paksuja kondomeja, jotka pestiin ja ripustettiin kuivumaan kommunalkan pesuhuoneessa.

Trokareita Viipurissa 1980-luvulla. Kuva: Viiipurin kaupunginmuseo.

Neuvostoliiton fiftarit

Neuvostoliitossa vallitsi muodollinen täystyöllisyys. Työpaikka muodostui ”kormuškaksi” eli kaukaloksi, josta kaikki saivat ammentaa. Vaihtotalouden nimi oli ”blat”, ja se merkitsi verkostoa, jonka piirissä pystyi hankkimaan tavaroita. Shikalov toteaa tämän varjotalouden olleen vuosikymmenet yleistä, mutta ei sano, että jotkin tehtaat valmistivat tarvikkeita ”ne suny” eli ei myyntiin vaan tuttaville. Blatin toinen nimi oli ”na levo”, vasemmalta hankittu. Maaseudulta matkustettiin viikonloppuna erityisesti Leningradiin ja Moskovaan ostamaan sellaisia tuotteita, joita kotikylästä ei saanut. Varjotalous toimi järjestelmän suojeluksessa, ja siihen osallistuivat myös nomenklatuuran, yhteiskunnallisen huipun jäsenet. Ilman sitä yhteiskuntarauha olisi järkkynyt.

Venäläinen vuonna 2008 tehty elokuva Stilyagi kertoo 1950-luvun Neuvostoliitosta. Wikimedia Commons.

Länsimaisen muodin ihannointi alkoi 1950-luvun alun ”stiljaga”-tyypeistä, joilla ei kuitenkaan ollut aatteellista viestiä, vaan tarkoitus pukeutua ja käyttäytyä pelkästään erikoisesti. Vuoden 1957 Moskovan nuorisofestivaalit toivat maahan tuhansia länsimaalaisia nuoria, jazzia ja vapauden ajatuksia, joita keskuskomitea halusi tietenkin padota. Samoihin aikoihin pidätettiin myös ensimmäinen suomalainen salakuljettaja, joka oli tuonut huomattavan määrän kultakelloja Leningradiin. Tämä tapahtui siis paljon aikaisemmin kuin ryhmämatkojen mahdollistama trokaus ulottui suuriin suomalaisryhmiin.

Jopa Nikita Hruštšov pysähtyi paluumatkallaan Suomesta 1957 Viipurin asema-aukiolle ja totesi: ”Suomi on pieni maa, mutta sen merkitys on suuri.” Tämä piti monessakin mielessä paikkansa. Alkuvuosien suomalaiset poliittiset delegaatiot olivat tarkassa valvonnassa, joten pimeä vaihdanta ei päässyt rehottamaan. Vielä 1974, jolloin itsekin osallistuin Leningradin rauhanpäiviin, tämä piti paikkansa. Turistimatkat olivat eri asia.

Vodkaturismia ja pimeää rahanvaihtoa

Juopottelu on venäläisten perinteinen tapa, joten suomalaiset vodkaturistit eivät sinänsä herättäneet suurta huomiota, elleivät törttöilleet liikaa. Shikalov kuvaa tarkasti, kuinka ulkomaalaiset välttivät pitkät jonot, tavaroiden puutteen ja muut epämukavuudet. Turistikuplassa he asuiva Intouristin hotelleissa, käyttivät valuuttabaarien ja -ravintoloiden palveluja. Berjozka-kauppoja sekä hienoja turistibusseja.

Tavarapula eli ”defitsit” kehitti järjestelmän, jonka perusteella suomalaiset vaihtoivat sukkahousuja, farkkuja, pipoja, sadetakkeja, länsisavukkeita, purukumia, kuulakärkikyniä, deodoranttia, muovikasseja ja kaikkea muuta mahdollista erityisesti ruokaan ja juomaan. Monet saivat ruplia niin runsaasti, ettei niitä pystynyt matkan aikana kuluttamaan, vaan he lahjoittivat loput kenelle tahansa vastaantulijalle.

Lähes kaikkien turistien mieleen ovat jääneet tylyt tullimiehet, epäystävälliset tarjoilijat, epäsiisteys ja torakat. Vastapainona oli tietysti täydellinen vaihtelu kotimaan harmauteen: Pienipalkkainenkin pystyi elämään muutaman päivän kuin ruhtinas ja piti oikeutenaan tehdä sellaista, mitä ei olisi koskaan kotinurkissa harrastanut. Toisaalta, jos suomalainen joutui juovuksissa rikoksen uhriksi, miliisiä asia ei kovin paljon kiinnostanut. Toisin oli laita amerikkalaisen tai ranskalaisen kohdalla.

Useat matkailijat muistavat pimeän rahanvaihdon. 1980-luvulla virallinen kurssi oli sellainen, että rupla vastasi seitsemää Suomen markkaa. Pimeästi sadalla Suomen markalla sai kuitenkin jopa 300 ruplaa. Tämä johti tietenkin huijauksiin: kyrillisiä merkkejä tuntematon suomalainen saattoi saada porttikäytävässä mitättömiä Jugoslavian dinareita tai päällimmäisen setelin alle tungettuja paperilappuja. Shikalov kertoo avustaneensa omalla autollaan matkailleita suomalaisia. Hänen oli pakko jäädä vahtimaan autoa Viipurin kadulle omistajan mennessä ostoksille, sillä autoon yritettiin murtautua heti kun se jäi hetkeksi yksin.

Kirjoittaja sivuuttaa prostituution vain vähäisin maininnoin. Kuitenkin jopa Suomen Yleisradio on esittänyt juuri Leningradia koskevan dokumentin aiheesta. Miliisi ei puuttunut asiaan, koska sen avulla saatiin maahan kaivattua länsivaluuttaa. Trokaus päättyi käytännössä Neuvostoliiton hajoamiseen, koska tavaraa alkoi saada laillisesti. Prostituutio ei sen sijaan ole hävinnyt Venäjän federaatiostakaan.

Jonotusta Leningradissa 1991. Wikimedia Commons.

1000 ruplan kynnysraha siivoojan paikasta

Trokaamisen kehittynyt muoto syntyi 1970–80 – luvuilla. Monet sen harjoittajat loivat suhteet suomalaisiin firmoihin, nousivat turistibussiin Viipurin–Leningradin maantiellä ja ostivat matkustajilta näiden muovikasseihin asettamat tavarat runsailla ruplillaan. Kun liikennemiliisi sai taas lenkkikengät, hän antoi trokarin toimia kuukauden päivät rauhassa. Tässä kaupassa edes suomalaisia ei huijattu, vaan bisnes toimi sujuvasti.

Länsimaisten tavaroiden himo oli niin suurta, että eräs trokari olisi saanut huikean summan rikkinäisestä Adidas-verryttelypuvustaan Mustan meren rannalla kaukasialaisilta rahamiehiltä. Hotellien työpaikat mahdollistivat keinottelun, ja niihin päästäkseen oli maksettava kynnysraha, joka oli 1970-luvulla kerrossiivoojan kohdalla tuhat ruplaa. Nevski prospektin Gostinyj Dvor -tavaratalosta kehittyi virallisten kauppojen lisäksi trokarien keidas, Galera.

Shikalovin kirja on dokumentoinut ansiokkaasti maailman ja tapahtumat, joita ei enää ole. Sen tunnuslauseena on entisen leningradilaisen miliisiupseeri Jevgeni Vyšenkon lause: ”Suomen tuhovoima oli varsin suuri”. Lopulta suomalaiset farkut, markat ja sukkahousut voittivat Smolnan aukion proletariaatin diktatuurin.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *