Nykyisin Suomessa toimii useita ”konstiniekkoja”, jotka hankkivat elantonsa taikurin ammatissa, ja muutamat tunnetaan ulkomaita myöten. Sivutoimenaan taikatemppuja tekevät monet. Nämä taitajat nojautuvat satojen vuosien kansainväliseen ja lähes kahden sadan vuoden kotimaiseen perinteeseen, sillä Länsi-Euroopassa ”silmänkääntäjiä” esiintyi jo 1500-luvulla, jolloin myös varhaisimmat taikurialan kirjatkin ilmestyivät. Ruotsissa ensimmäinen taikatemppukirja ilmestyi vuonna 1696. Suomessa painettiin ensimmäinen taikurialan teos Ny Samling af Nödsamma Lekar, Konst-Stycken, Gåtor, Logogryfer, Charader, Anekdoter, Infall, Skämt och Narraktigheter Turussa vuonna 1822. Voisi siis olettaa, että ainakin harrastajat ryhtyivät kokeilemaan taikatemppuja hetimiten, vaikka sanomalehtiin ”ihmeidentekijät” ilmaantuivatkin vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien. 

Vuosikymmenien kuluessa keinotekoisen taikuuden harjoittajien nimikkeeksi on suomen kielessä vakiintunut  ”taikuri”. Tämä valkoisen magian taituri on näyttelijä, joka näyttelee taikurin roolia. Hän on esiintyjä ja viihdyttäjä, joka esittää tekevänsä taikoja, ja katsojat tietävät, että on kyse luonnollisin keinoin tehdyistä ihmeistä, vaikka he eivät yleensä ymmärräkään, miten nuo ihmeet on saatu aikaan.

Sadan vuoden taikurit

Taikurialasta on Suomessa kirjoitettu vähän ja sekin vähä muutamissa sirkus- ja tivolialaa käsittelevissä teoksissa. Niinpä Heikki Nevalan kirja Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja loihtutaiteilijoita: Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta 1960-luvulle on tervetullutta lukemista niille, joita lumoavien kansanhuvien historia kiinnostaa. Nevala katsoo asioita sisäpuolisen silmin, sillä hän on itsekin taikuri ja tietää, miten katsojien ” silmät käännetään”. Myös taikurien yhdistystoimintaan hän on perehtynyt toimittamalla Suomen taikurien yhdistyksen historiikin Suomen Taikapiiri since 1945 (2006), joka ulottuu vuoteen 2006.

Uudessa kirjassaan Nevala esittelee Suomen taikuriammattialan kehittymistä ja ammattimaistumista historiikkimaisesti henkilöiden kautta. Jokainen taikurielämäkerta on sinänsä kiehtova ja lukija kaipaisi monista yrittäjistä enemmänkin tietoja. Tiedot varhaisimmista taikureita ovat kuitenkin varsin satunnaisia ja sirpaleisia. Ja kuten usein on laita alansa ensimmäisistä, ei ensimmäistä suomalaista taikuriakaan tunneta, vaikka monille on yritetty titteliä sovittaa.

Varhaisin maininta Suomessa esiintyneestä taikurista löytyy Turun kaupungin maistraatin pöytäkirjasta vuodelta 1773. Silloin syyskuussa husaari ja taikuri Johann Schorell levitti ohjelmistostaan painettua julistetta kaupunkilaisille ja opetti halukkaille taitojaan. 1700-luvulla esiintyi ainakin kolme muutakin ulkomaalaista silmänkääntäjää. Fyysisten ja mekaanisten temppujen lisäksi taiteilijat saattoivat tanssia nuoralla ja huvittaa yleisöä muillakin tavoilla. 

Noin sadan taikurin tiedetään esiintyneen 1800-luvulla Suomen kaupungeissa. Matkallaan Tukholmasta Pietariin ”konstimaakarit” poikkesivat ensi sijassa Turkuun, Helsinkiin, Porvooseen, Haminaan ja Viipuriin. Jokunen rohkea uskaltautui Hämeenlinnaan, Ouluun tai Kuopioon asti. Muutama ulkomaalainen jopa asettui asumaan maahamme ja antoi samalla virikkeitä ja vaikutteita täkäläisille yrittäjille. Heidän joukossaan oli mm. tanskalainen Pauline Schmidt 1880-luvulla, naisena harvinainen yrittäjä miehisessä joukossa. – Nevalan kirjan liitteenä on Sven Hirnin kokoama luettelo, jossa on lyhyet selostukset Suomessa vuosina 1773–1900 vierailleista taikureista.

Varmaan juuri ulkomaisten taikurien esimerkin innostamana alkoivat suomalaisetkin kokeilla ”konstimaakarin” taitoja 1800-luvun jälkipuoliskolla. Nevala tulkitsee heidän esiintymisensä liittyneen kotimaisen teatterin ja muun lavaesiintymisen kehitykseen. Vuonna 1855 Porvoossa esiintyi ehkä ensimmäinen suomalainen ja suomenkielinen taikuri. Borgå Tidning nimittäin sanoi miestä ”silmänkääntäjäksi”. Varhaisin aikalaiskuvaus suomalaisen taikurin esiintymisestä on vuodelta 1863. Tuo taitaja oli alkujaan iisalmelainen renkimies, David Ulmanen, joka esitti nuorallatanssia ja silmänkääntötemppuja. Vuosisadan lopulla monissa kaupungeissa sekä rannikolla että sisämaassa esiintyi suomalaisia ”konstiniekkoja”, jotka huvittivat yleisöä ”pöyristyttävillä taikatempuillaan” välistä onnistuen ja välistä epäonnistuen.

Ammattimaistuvat konstimaakarit

Kotimaisia taikureita ilmaantui 1900-luvulla ja varsinkin vuoden 1918 jälkeen yhä lisää, sillä maahan ei tullut enää ulkomaisia taikureita, koska keisarin vallan romahdettua Pietari ei enää heitä houkutellut. Oman lisänsä huvituksiin toivat kahlekuninkaat, jotka olivat saaneet virikkeitä ja oppeja Atlantin takaa. Taikurit ja muut temppuilijat esiintyivät markkinoilla, ravintoloissa, viihdytyskiertueilla, teattereissa ja jonkin verran myös tivoleissa ja sirkuksissa. He ottivat roolihahmoilleen mallia vieraista maista ja keksivät eksoottisia taiteilijanimiä.

Moninaisista taidoista huolimatta useimpien taikureiden ura kesti vain muutamia vuosia, ja harvat pystyivät sopeutumaan epäsäännölliseen kiertelevään elämään niin, että jaksoivat esiintyä vuodesta toiseen yhä uusilla areenoilla ja yhä uusia ohjelmistoja kehitellen. Tällaisiakin taikureita sentään oli, ja muutamat perehdyttivät puolisonsa ja lapsensakin taikojen saloihin. Taikuritoiminnan ammattimaistumisesta kertovat säilyneet sanomalehtijutut ja -ilmoitukset, ohjelmalehtiset, alan lisääntyvä kirjallisuus sekä taikuriyhdistyksen perustaminen vuonna 1945. Toisen maailmansodan aikana ja jälkeen nousseet taikurit kehittivät ammattitaitoaan myös hakemalla oppia ulkomailta ja osallistumalla kansainvälisiin taikurikilpailuihin, joissa eräät saavuttivat huomattavaa menestystä.

Jo 1800-luvulla oli Suomessa ilmestynyt kuusi kirjaa, jotka levittivät taikatemppuharrastusta, ja 1900-luvulla kirjoja ilmestyi lisää. 1920- ja 1930-luvulla, kun taikatemput koettiin nimenomaan lasten ja nuorten puuhasteluksi, koettivat eräät kirjoittajat ja harrastajataikurit herättää kiinnostusta nuoriso- ja ajanvietejulkaisujen avulla. Myöhemmin painettiin taikurikirjoja niin harrastajille kuin pidemmällekin edistyneille. Julius Sundman oli erityisen tuottelias taikurikirjojen tekijä: hän julkaisi vuosina 1939–1973 kaikkiaan kahdeksan teosta. Sundman tuli tunnetuksi myös jatkosodan aikaisilla viihdytyskiertueilla kuten ”kansallistaikurimme” Solmu Mäkeläkin sekä kansainvälisten yhteyksien solmijana.

Kun taikurien määrä jatkuvasti kasvoi sotien jälkeen, ei Nevala ole voinut kirjoittaa heistä kaikista. Siksi hän on tyytynyt esittelemään vain osan tunnetuimmista taikureistamme. Harmi, että puolen vuosisadan silmänkääntäjät ovat jääneet esittelyn ulkopuolelle. Nevalalle tai jollekulle muulle on siis vielä tekemistä. Samalla taikurien historiaan voisi tarttua analyyttisemmalla otteella.