Kun suomalaiset alkoivat tuntea itsensä kansakunnaksi, he suuntasivat kaihoisat katseensa kahteen suuntaan: joko esi-isien maille Volgan mutkaan tai eurooppalaisen sivistyksen sydänmaille. Kun kirja kertoo matkoista Saksaan 1840-luvulta alkaen, on syytä epäillä aikarajauksen johtuvan Johan Vilhelm Snellmanista, joka kertoi Saima-lehtensä lukijoille matkoistaan Alppien rinteille toukokuussa 1841. Mieltä jää kuitenkin vaivaamaan, miksei aikarajausta ulotettu saman tien Immanuel Ilmoniin, joka tapasi Goethen vuonna 1828 ja jatkoi tämän innoittamana seuraavana vuonna Italiaan asti. Toisaalta kirjan ensimmäisen päähenkilön matka oli vasta 1850-luvulla. Toinen aikarajaus 1930 jää yhtä epämääräiseksi.

Rajaus pakottaa myös kysymään, mihin unohdettiin Saksan ja Italian väliset maat – Ranska, Sveitsi ja Itävalta? Tällaisia matka-antologioita olisikin luontevaa ja mielenkiintoista jatkaa valtiollisiin rajoihin jumiutumatta muihin kohteisiin, sillä suomalaiset olivat jo yllättävän varhain innokkaita etelänmatkaajia. Varsinkin taiteilijat – myöhemmin myös opettajat ja insinöörit – hakivat ulkomailta oppia ja joutuivat matkoillaan pohtimaan omaa kansallista identiteettiään. Edes suomalainen kansallisromantiikka ei kasvanut Pohjolan kaamoksesta ilman vahvaa eurooppalaista vertailukohtaa, josta ammennettiin virikkeitä ja luomisvoimaa.

Italian-matkoista ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Torsten Steinby ja Jorma Vallinkoski, joiden tutkimuksista olisi voinut mainita. Kirjassa on enemmän uutuutta Saksan-kuvauksissa, vaikka aiheet eivät ole ehtyneet Italiankaan osalta.

Kirja koostuu 16 artikkelista, joista yksi on ruotsinkielinen. Lopussa on henkilöhakemisto. Lähdeviitteet on kerätty kunkin artikkelin loppuun. Taidekirjalta voi odottaakin runsasta ja tasokasta kuvitusta, eikä kirja tässä petä. Mustavalkoisten kuvien lisäksi kirjan keskellä on värikuvaliite ja sisäkansia koristavat vanhat Berliinin sekä Firenzen kartat. Vaikka kirjaan tarttuisikin pimeänä syysiltana etelän eksotiikkaa ja väriloistoa kaivaten, kuvitus johdattaa vaivihkaa tutustumaan myös suomalaisiin kulttuurikohteisiin ja arvostamaan kotimaisen taiteen kauneutta.

Matkakirjoista on iloa monille muillekin kuin taidehistorian harrastajille. Toisaalta taidehan on monipuolista ja siihen voidaan lukea vaikkapa ”pelien kuningas”: shakki. Tieto Werner Holmbergin shakinpeluusta Düsseldorfissa vuonna 1853 (s. 58) on shakkihistorioitsijallekin uusi ja mielenkiintoinen, koska vain muutamaa vuotta aiemmin Suomessa oli perustettu ensimmäiset shakkikerhot sekä julkaistu erään saksankielen opettajan toimesta ensimmäistä shakkipalstaa ja ensimmäinen shakkikirja. Artikkeli Johannes Öhquistista unohtaa mainita, että tämä oli Suomen ensimmäinen shakkimestari ja -lehden päätoimittaja, joka julkaisi laatimiaan shakkitehtäviä myös ulkomaisissa lehdissä.

Kirja ei paljasta, kuka oli se joulun 1854 alla Venetsiasta Milanoon matkannut suomalainen, jonka matkatavaroihin eksyi kiireen takia arkkitehti Giovanni Fortin matkalaukku. Välikohtaus mainitaan itävaltalaistutkimuksessa ”Grenze und Staat – Passwesen, Staatsbürgerschaft, Heimatrecht und Fremdengesetzgebung in der österreichischen Monarchie 1750-1867” (toim. Waltraudl Heindl ja Harald Wendlin, Horn 2000) s. 450. Krimin sodan aikaan harva suomalainen pääsi matkustamaan ulkomaille, joten toivottavasti tällainenkin yksityiskohta aikanaan selviää.  Suomalaisten ulkomaanmatkailun historiassa riittää mielenkiintoisia tutkimusaiheita, kuten myös ”Italiassa ja Saksanmaalla” osoittaa.