Viime vuoden lopulla tuli Ruotsista uutinen sikäläisten koulukirjojen yksipuolisesta Suomi-kuvasta (esim. HS 7.12.2005 otsikolla Suomalaisten synkkä maine ruotsalaisten koulukirjoissa). Taalainmaan korkeakoulun lehtori Antti Ylikiiskillä oli selvittänyt tutkimuksessaan Ruotsin koululaitoksessa tällä hetkellä käytössä olevien, vuonna 2001 tai sen jälkeen ilmestyneiden oppikirjojen sisältöä, joiden mukaan ”suomalainen on huonosti koulutettu, käyttää huumeita, lintsaa koulusta, kuolee nuorena väkivaltaisesti, mutta on urheilullinen. Lisäksi Suomi on ollut sodassa.” Alun perin Ylikiiskilän tarkoituksena oli ollut tutkia sitä, mitä koulukirjat kertovat Ruotsin viidestä kansallisesta vähemmistöstä, jotka huhtikuussa 2000 saivat virallisen aseman. Hänen havaintonsa mukaan kirjat mm. vaikenevat täysin maan suurimmasta vähemmistöstä ruotsinsuomalaisista, joita on noin puoli miljoonaa.

Suomessa lehtiuutista seurasi muutama kommentti mielipidesivuilla sekä tutkijakirjoitus Vieraskynä-palstalla (HS 18.12.2005 otsikolla Ulkomailla annettua väärää Suomi-kuvaa on vaikea korjata). Sen mukaan oppikirjojen välittämä virheellinen Suomi-kuva on riesa ulkoasiainministeriölle, joka on pyrkinyt oikomaan havaitsemiaan virheitä jo 1930-luvulta lähtien.

Kulttuurientutkijoita eivät tällaiset tiedot hämmästytä, sillä erilaiset stereotypiat kuuluvat mm. etnologien, antropologien ja folkloristien vakioaiheisiin, joita on tutkittu vuosikymmenien ajan. Juuri tästä aiheesta, ruotsalaisten synkeästä suomalaiskuvasta, on etnologi Marja Ågren kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin vuonna 2002 ilmestyneeseen teokseen Etnisk komplexitet.

Vaikka teoksen ilmestymisestä on jo muutama vuosi – ja näinä nopeasti kiitävinä aikoina kirjat ”vanhenevat” jo melkein ennen ilmestymistään – niin Etnisk komplexitet on kyllä edelleenkin mitä ajankohtaisin. Monikulttuurisuuskeskustelun vauhdittuessa meilläkin kannattaa käyttää hieman aikaa tämän kirjan lukemiseen.

Etnologit stereotypioita luomassa ja vahvistamassa

Artikkelin "Vad sägs om finskhet? Stereotypa skildringar av finnar i Sverige" on siis kirjoittanut Marja Ågren. Tekijä huomauttaa viitteessä, ettei hänellä ole nimestään huolimatta sukusiteitä Suomeen, vaan hän on kiinnostunut suomalaisuuden käsitteestä tehdessään etnologian väitöskirjatyötään Göteborgissa asuvien ruotsinsuomalaisten nuorten kulttuurisesta identiteetistä.

Ågren tarkastelee sitä, miten suomalaisuus (’finskhet’) ymmärretään ja kuvataan Ruotsissa sekä miten negatiivissävytteisiä stereotypioita pidetään edelleenkin yllä. Hän kertoo omia arkipäivän havaintojaan mm. sanomalehtiteksteistä, mainoksista ja vaikkapa taidenäyttelyarvioista, joissa aika usein toistuvat tietyn tyyppiset synkeänpuoleiset viittaukset suomalaisuuteen. Hän on valinnut artikkeliinsa myös tieteellisen esimerkin siitä, miten tutkijat omalta osaltaan luovat ja vahvistavat stereotypioita.

Esimerkkinä on artikkeli "What about the Finns? Personality and National Culture" (kirjoittajina Åke Daun, Carl-Erik Mattlar ja Erkki Alanen), joka on ilmestynyt etnologien Åke Daun ja Sören Jansson toimittamassa teoksessa Europeans, Essays on Culture and Identity (1999). Teos koostuu lukuisista artikkeleista, joiden tarkoituksena on tutustuttaa eurooppalaisia toisiinsa esittelemällä heidän kulttuurista moninaisuuttaan ja kansallisia identiteettejään.

"What about the Finns?" on suppeahko, kymmenisen sivua käsittävä artikkeli, joka perustuu Daunin ja kumppaneiden aikaisempiin kyselytutkimuksiin. Niiden tuloksia he ovat esitelleet jo vuonna 1989 Ethnologia Scandinavicassa. Tutkimuksessaan he vertailevat suomalaisia ja ruotsalaisia tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden osalta; tarkastelun alla ovat niin syyllisyydentunteet ja aggressiivisuus kuin ystävyyden, riippumattomuuden ja oman aseman puolustamisen tarvekin. Aineisto on aikanaan kerätty lomakehaastatteluin muutamilta sadoilta Turun seudulla asuvilta suomalaisilta ja Tukholmassa asuvilta ruotsalaisilta. Lisäksi viitataan Erik Allardtin tunnettuun hyvinvointitutkimukseen vuodelta 1975.

Lopputuloksena on luonnehdinta, joka tuskin meitä itseämme hämmästyttää – niin tuttuja käsityksiä se on täynnä. Artikkelin mukaan suomalaiset ovat vähäpuheisia, syyllisyydentuntoisia, aggressiivisia ja viinaanmeneviä ihmisiä, joilla on heikko itsetunto ja jotka kaipaavat ja arvostavat syvällisiä ja pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, mutteivät helposti ystävysty vieraiden ihmisten kanssa. Ksenofobia yleistä, joten suomalaiset suhtautuvat ulkomaalaisiin ”lievästi sanottuna kielteisesti”, kuten kirjoittajat toteavat. He pohtivat myös saunan vaikutusta kommunikaatiotaitoihimme ja toteavat saunan olevan niin kuuma paikka, että siellä tuskin pystytään keskustelemaan kiivaasti, sen sijaan lauteilla istujien ”lyhyet kommentit vaihtelevat introvertin hiljaisuuden kanssa”. Pitemmittä puheitta siis, näitä luonnehdintoja voivat asiasta kiinnostuneet lukea lisää edellä mainitusta Europeans -teoksen artikkelista.

Ågren puolestaan on käynyt hyvin tarkasti läpi Daunin et al. esittämät luonnehdinnat suomalaisista ja kommentoi niitä omassa artikkelissaan. Hän korostaa, ettei hänen tarkoituksenaan ole etsiä ”tieteellistä totuutta” siitä, minkälaisia suomalaiset todella ovat tai arvioida stereotypioiden osuvuutta. Sen sijaan hän kritisoi – aivan oikeutetusti – kirjoittajia kysymällä kuinka mielekästä on julkaista vuosituhannen vaihteessa näinkin kliseistä artikkelia, jonka suppea aineisto on kerätty jo parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin lomakekyselyn kyllä- tai ei-vaihtoehtoihin ovat vastanneet vuosien 1915 ja 1957 välillä syntyneet ihmiset. Sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö on sentään Suomessakin muuttunut viime vuosikymmeninä ja maahan kasvanut nuorten suomalaisten uusi sukupolvi.

Ågren moittii oppi-isiänsä, tunnettuja ja varttuneita tieteenharjoittajia siitä, että he muodostavat suomalaisuuden kategoriaa tietyntyyppiseksi ja määrittelevät sen sisältöä varsin yksiviivaisesti. Miksi he haluavat luoda tällaista suomalaisuuden diskurssia aikana, jolloin kansainvälinen yhteistyö lisääntyy voimakkaasti? Entä miten ulkomaille lähtevät suomalaisopiskelijat mahtavat tunnistaa itsensä näistä luokitteluista, tai miten niihin suhtautuvat ruotsinsuomalaisnuoret, joiden sukutausta on Suomessa?

Stereotypioiden taustalla kansallinen trauma?

Sitkeitä mielikuvia Ågren selittää myös historiallisilla seikoilla. Hän viittaa historioitsija Lars Eleniuksen tutkimukseen, jonka mukaan kyseessä on ruotsalaisten kansallinen trauma, joka on piinannut heitä vuodesta 1809, jolloin Suomi menetettiin Venäjälle. Sen jälkeisessä kansallisen historian kirjoituksessa suomalaiset alettiin kuvata ”vieraana, itäisenä ja primitiivisenä kansana, joka puhui erilaista kieltä, ja jolla ei enää ollut luonnollista paikkaansa ruotsalaisen kansan osana.” Eleniuksen mukaan ruotsalaiset ovat säilyttäneet oman etnisen ylemmyydentunteensa aina näihin päiviin saakka, mikä on tullut esiin tiedostamattomastikin suomalaisten väheksymisenä.

Käsitys ”toisenlaisista ja vieraista” suomalaisista voimistui uudelleen suomalaisten työsiirtolaisuuden huippukautena 1960- ja 1970-luvulla, kuten tiedämme. Sittemmin suomalaisten asema Ruotsissa on parantunut huomattavasti, minkä myös tiedämme. Toisaalta stereotypiat elävät kuitenkin edelleen vahvoina, mikä selviää mm. Jari Kuosmasen ruotsinsuomalaisia miehiä koskevasta tutkimuksesta vuodelta 2001. Sen mukaan ruotsalaisten negatiiviset stereotypiat liittyvät varsinkin suomalaismiehiin. Tyypillistä on myös se, että huomiota kiinnitetään enemmän niihin suomalaisiin, joiden käyttäytyminen vahvistaa ennakkoluuloja. Päinvastaiset tapaukset eli kaikki ne muut, jotka eivät sovi stereotyyppiseen kuvaan (ja joita luultavasti on enemmän), jäävät vähemmälle huomiolle, sillä kielteiset mielikuvat vaikuttavat voimakkaammin. Tämä on tuttua yleensäkin ennakkoluulojen yhteydessä.

Mikään ei siis ole uutta auringon alla. Ankeat Suomi-kuvat ovat tuttuja jo vuosikymmenten takaa, ja niin Ylikiiskilän koulukirjatutkimus kuin Ågrenin artikkelikin osoittavat stereotypioiden sitkeän pysyvyyden.

Etnistä monimuotoisuutta pohjoismaisittain

Etnisk komplexitet -teoksesta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista. Teoksen taustalla on pohjoismainen etnisyyden tutkimuksen verkosto (ETKOM, per. 1998), jonka nuoret tutkijat ovat mm. etnologeja, folkloristeja ja sosiaaliantropologeja Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja Virosta. Suoma-laisia ja islantilaisia ei tuossa vaiheessa saatu mukaan, mitä toimittajat valittelevat kirjan esipuheessa. Alkusysäyksenä verkoston toiminnalle oli 1990-luvun lopulla pohjoismaisen yhteistyön vähäisyys humanistisen etnisyystutkimuksen alalla, joten nuoret tutkijat ottivat tehtäväkseen kansallisten ja tieteidenvälisten rajojen ylittämisen etnisyys-, vähemmistö- ja siirtolaistutkimuksissa. Tuloksena syntynyt artikkelikokoelma on hyvä lisä pohjoismaiseen keskusteluun monikulttuurisuuden lisääntyessä.

Teorioiden ja metodien merkitystä korostetaan monessa artikkelissa. Kirjoittajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on arvioida tutkimuskäsitteiden (esim. etnisyys, identiteetti ja siirtolainen) sisältöä ja merkitystä, sillä aina on vaarana käsitteiden jähmettyminen yksinkertaistetuiksi ja staattisiksi eli essentialisoiduiksi. Tämäkään huoli ei sinänsä ole mitään uutta – aloittihan esimerkiksi Fredrik Barth antropologisen keskustelun etnisyys-käsitteen dynaamisesta luonteesta jo yli 35 vuotta sitten. Silti asiasta ei huomauteta turhaan, sillä käsitteellinen yksinkertaistaminen tapahtuu helposti.

Etnisyystutkijoiden asema ja rooli yhteiskunnallisina keskustelijoina on myös aiheena. Heidän odotetaan selittävän ajankohtaisia asioita, mutta tiedotusvälineissä ei kuitenkaan aina jakseta tai ehditä paneutua asioiden monimutkaisuuteen. Kuinka siis tutkijat parhaiten välittäisivät tietoa kulttuurisesta monimuotoisuudesta ja kulttuurisista prosesseista jäämättä yksinkertaistavien yleistyksien ja stereotypioiden vangeiksi. Kuinka lähestyä julkisessa keskustelussa monimutkaista ja samaan aikaan poliittisesti tulenarkaa tutkimuskenttää?

Tutkimuseettisiä näkökulmia

Artikkelissaan "Forskningsetiska positioner och ’invandrar’-representationer" pohtii Anna Lundstedt Ruotsissa 1980- ja 1990-luvulla tehtyjen etnologisten siirtolaistutkimuksien lähtökohtia. Aihepiiri on kiinnostanut monia naapurimaamme johtavista etnologeista. Lundstedt kiinnittää huomiota niihin implisiittisiin normeihin, jotka ovat vaikuttaneet tutkimusprosessin eri vaiheisiin. Ne näkyvät mm. tutkimuskentän valinnassa sekä tutkijoiden asennoitumisessa tutkittaviaan kohtaan.

Varhaisemmissa 1980-luvun tutkimuksissa oli tavallista polarisoida käsitteet ’siirtolainen’ ja ’ruotsalainen’. Samalla kun ’siirtolaiset’ määriteltiin tarkkarajaisiin essentialistisiin kategorioihin tuotettiin käsitystä homogeenisesta ’ruotsalaisuudesta’. Jos ja kun maahanmuuttajat määritellään jo etukäteen poikkeaviksi ja toisenlaisiksi ’vieraiksi toisiksi’ (’främmande andra’), voivat tutkijat samalla määritellä heidän asemansa yhteiskunnassa niin ahtaaksi, että se rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kykyjensä mukaisiin asemiin yhteiskunnassa. Essentialisoivista, negatiivisista määritelmistä voi tulla itseään toteuttavia.

Vaarana on myös se, että tutkimuksessa käytetyt käsitteet muuttuvat staattisiksi julkisiksi määritelmiksi – vallanpitäjät ja tiedotusvälineet ovat tunnetusti aina olleet kiinnostuneita omaksumaan tieteellisiä termejä omaan käyttöönsä. On myös mahdollista, että tutkijat luovat uusia stereotypioita yrittäessään murtaa vanhoja.
Tällä tavoin Lundstedt kritisoi aikaisempia etnologisia tutkimuksia, mutta toteaa tutkimustilanteen vähitellen muuttuneen. 1990-luvulla alkoi tulla uudentyyppisiä tutkimuksia, joissa käsitteitä ja kategorioita on mietitty uudelleen. Käsitteellinen monimutkaisuus näkyy selvemmin; esimerkiksi ’siirtolainen’ merkitsee eri asioita eri ihmisille riippuen kulloisestakin asemasta ja tilanteesta. Päällisin puolin homogeenisilta näyttävät ryhmittymät ovat osoittautuneet heterogeenisiksi, ja uudemmat tutkimukset kiinnittävätkin huomiota identiteettien konstruoimiseen ja neuvottelemiseen eri tilanteissa. Lundstedt kehottaa tutkimaan tilanteita, joissa ihmisillä on useita samanaikaisia identiteettejä, ja samalla hän edelleenkin varoittaa kulttuurintutkijoita yksinkertaistamasta todellisuutta.

Kulttuurirelativismin ongelmia

Line Alice Ytrehus pohtii artikkelissaan kulttuurirelativismia todeten aluksi, että juuri nyt kun kulttuurirelativistinen ajattelutapa alkaa olla yleisemminkin tunnettua, ovat tutkijat itse ryhtyneet kritisoimaan käsitettä voimakkaasti. Ytrehus viittaa moniin norjalaisiin sosiaaliantropologeihin, jotka ovat 1990-luvun loppupuoliskolta lähtien käyneet keskustelua siitä, ettei kulttuurirelativistinen näkökulma ole käyttökelpoinen monikulttuuristen yhteiskuntien ja kulttuurisen diversiteetin tutkimisessa. Pääongelmana on se, että kulttuurirelativismin tieteellinen ajatusmalli on ristiriidassa kulttuurikritiikin kanssa. Näin ollen siis yksi 1900-luvun kulttuuritieteiden peruskäsitteistä on esimerkiksi Thomas Hylland Eriksenin mukaan nykyisin ”älyllisessä vararikossa”.

Kulttuurirelativismi voi olla jopa taantumuksellinen näkökulma, koska sen avulla voidaan esittää perusteluja esim. vallankäytön tai tiettyjen käytänteiden oikeuttamiseksi ja legitimoimiseksi. Esimerkiksi tyttöjen silpominen tai apartheid-politiikka voidaan kulttuurirelativistisin perustein määritellä hyväksyttäväksi, koska se ”kuuluu heidän kulttuuriinsa”.

Artikkelissaan Ytrehus käy läpi kulttuurirelativismin oppihistoriallista taustaa ja analysoi sen jälkeen kahta antropologian klassikkotekstiä; Bronislaw Malinowskin teosta Argonauts of the Western Pacific (1922) ja Clifford Geertzin esseekokoelmaa The interpretation of Cultures (1973). Niiden ilmestymisen välillä on puoli vuosisataa, ja molemmilla on ollut suuri vaikutus kulttuuritieteiden muotoutumiseen. Tekstit ovat myös esimerkkejä erilaisista tavoista ymmärtää kulttuuria. Malinowski toi kenttätyön ja funktionalismin käsitteet, kun taas Geertz toi hermeneuttisen näkökulman merkityksineen ja tulkintoineen. Molemmille etnografinen kenttätyö on tärkeää, ja molemmilla on myös kulttuurirelativistinen näkökulma töissään, mutta hieman eri suuntaisesti, koska heidän kulttuurikäsitteensä ovat erilaisia. Ytrehusin mukaan Malinowskin essentialistinen kulttuurikäsite perustuu teorialle, jonka mukaan kulttuuri on autenttinen, rajallinen ja lähes staattisena esitetty kokonaisuus. Geertzin hermeneuttinen näkökulma puolestaan jättää tilaa monimerkityksisyydelle ja erilaisille tulkintastrategioille.

Ytrehus väittääkin, että kulttuurirelativismi on eri tyyppistä sen mukaan minkälainen kulttuurikäsite ja tieteenparadigma meillä on. Malinowskilaista hän nimittää klassiseksi kulttuurirelativismiksi, jossa ei ole tilaa kulttuurikriittiselle näkökulmalle. Geertziläistä hän nimittää kontekstirelativismiksi, jossa merkitykset relativisoidaan ja kontekstualisoidaan. Kulttuurinen monimuotoisuus, variaatiot ja jännitteet, antaa tilaa myös kulttuurikriittisille näkökulmille. Tämä on erittäin kiinnostava artikkeli, jonka lukemista suosittelen!

Pitkin poikin Pohjoismaita

Sidsel T. Natland on tehnyt islaminuskoa ja monikulttuurisia avioliittoja käsitteleviä syvähaastatteluja norjalaisnaisten parissa. Tässä artikkelissa hän kertoo esimerkin yhdestä ”epäonnistuneesta” haastattelustaan sekä pohtii kvalitatiivisiin haastatteluihin liittyviä metodologisia haasteita ja eettisiä ongelmia. Tutkija joutuu arvioimaan omaa suhdettaan haastateltaviinsa kokiessaan vuorotellen läheisyyttä ja etäisyyttä heihin. Samanaikaisesti on pysyttävä kriittisenä, mikä voi olla välillä vaikeaa.

Åsa Anderson on tutkinut nuorisoa Göteborgin kaupunginosassa, jossa asuu paljon maahanmuuttajia. Hän kuvailee millä tavoin eri etniset ryhmittymät luovat molemminpuolisia stereotypioita ja rakentavat hierarkioita. Tässä kaupunginosassa erityisesti nuoret ruotsalaistytöt, joilla on kontakteja samanikäisiin maahanmuuttajapoikiin, joutuvat usein negatiivisten stereotypioiden ja rasismin kohteeksi.

Kirjassa on myös kolme artikkelia tanskalaisista. Tanya Anderssonin aiheena ovat Tanskassa asuvat ghanalaiset. Hän muistuttaa siitä, etteivät kaikki maahanmuuttajat ole kiinnostuneita esim. järjestötoiminnasta omien maanmiestensä kanssa, sillä etnisyyteen perustuva toiminta ei ole kaikille yhtä merkityksellistä. Monet sitä vastoin kritisoivat Tanskassa vallitsevaa etnistä hierarkiaa.

Birte Haagenin tutkimus perustuu Tanskassa asuvien grönlantilaisten elämäkertoihin. Monet kokevat olevansa tavallaan puristuksissa grönlantilaisen identiteettinsä ja tanskalaisen kulttuurin välillä. Pahimmillaan tilanne voi johtaa syrjäytymiseen sekä grönlantilaisista että tanskalaisista yhteyksistä. Päinvastainen asetelma on Gitte Tróndheimin artikkelissa, joka käsittelee Grönlannissa asuvien tanskalaisten identiteettiä, kulttuurista ymmärrystä ja suhtautumista grönlantilaiseen valtaväestöön. Tässä artikkelissa nousevat kiinnostavalla tavalla esille kysymykset vähemmistöstä ja enemmistöstä sekä Tanskan aikaisemmasta siirtomaavallasta Grönlannissa. Aikaisempi kolonialistinen historia ja nykyinen grönlantilaisen kansallisuuden rakentaminen asettavat omat ehtonsa tanskalaisen identiteetin ilmaisemiselle Grönlannissa.

Monikulttuurisuutta Pohjolan ulkopuolella

Antologian lopussa olevat kolme artikkelia vievät lukijan Pohjolan ulkopuolelle. Magnus Berg esittelee Namibian suuria haasteita vanhan monikulttuurisuuden ja uuden nykyaikaisen kansallisvaltion yhdistämisessä. Artikkeli valaisee myös Namibian historiallisia kontakteja pohjoismaiden kanssa.

Indrek Jääts luo historiallisen katsauksen Viron nationalismiin. Valtasuhteiden merkitystä analysoidaan eri aikakausina; balttilais-saksalaisten kartanoherrojen, ensimmäisen itsenäisyyden, neuvostovallan ja nykyisen itsenäisyyden aikana.

Viimeisessä artikkelissa Riina Reinveltin aineistona ovat inkeriläisten elämäntarinat, jotka osoittavat miten historialliset tapahtumat ja poliittiset muutokset vaikuttavat etnisten ryhmien olemassaolon mahdollisuuksiin.
Kaikki antologian artikkelit ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja. Nuoret tutkijat tuovat esille monia muuttoliike- ja etnisyystutkimuksen näkökulmia ja muistuttavat samalla analyyttisten käsitteiden, teorioiden ja metodien tärkeydestä. Varsin antoisaa on myös tutkimuseettisten kysymysten pohdinta. Etnisk komplexitet -teos sysää ajatukset liikkeelle, joten sitä on täysi syy suositella kaikille identiteetti- ja etnisyyskysymyksistä kiinnostuneille.