Suomen ja Otavan parhaat kirjat

Kirjallisuusinstituution sisällä on ainakin kolme näkökulmaa, joiden kautta kirjallisuushistoria voidaan esittää. On kustantajien julkaisupoliittinen näkökulma laatia historiikki, mutta myös tutkijoiden kulttuuri- ja poliittiseen historiaan kiinnittävä näkökulma, sekä tietysti lukijoiden näkökulma siitä, mitkä kirjat ja kirjailijat kuuluvat kaanoniin. Aika ajoin kustantajat ja tutkijat tuovatkin ilmi visionsa keskeisten tekstien muodostamasta jatkumosta, mutta lukijoiden tai lukijuuden historiaa ei taida syntyä kuin keräilemällä yhteen eri aikakausien kirja-arvosteluja. Toisaalta kirja-arvostelujenkin kokoelma olisi intresseiltään yksipuolinen ja julkaisseiden paperimedioiden näköinen.

Salokannel, Juhani: Kirjojen Suomi. Otava, 1996. 666 sivua. ISBN 951-1-14082-5.

Kirjallisuusinstituution sisällä on ainakin kolme näkökulmaa, joiden
kautta kirjallisuushistoria voidaan esittää. On kustantajien
julkaisupoliittinen näkökulma laatia historiikki, mutta myös
tutkijoiden kulttuuri- ja poliittiseen historiaan kiinnittävä
näkökulma, sekä tietysti lukijoiden näkökulma siitä, mitkä kirjat ja
kirjailijat kuuluvat kaanoniin. Aika ajoin kustantajat ja tutkijat
tuovatkin ilmi visionsa keskeisten tekstien muodostamasta
jatkumosta, mutta lukijoiden tai lukijuuden historiaa ei taida syntyä
kuin keräilemällä yhteen eri aikakausien kirja-arvosteluja.

Toisaalta kirja-arvostelujenkin kokoelma olisi intresseiltään
yksipuolinen ja julkaisseiden paperimedioiden näköinen. Lisäksi
lukijoiltakin sopii toivoa jonkinlaista oppineisuutta kirjallisuuden
vastaanottajina, jotta ’luentojen historia’ olisi kiinnostava kokoelma.

Tuloksena olisi siis väistämättä hajanainen ja akateemisen
kuivakas kasa tekstejä?

Onneksi ei. Juhani Salokanteleen toimittama ”Kirjojen Suomi”
on kyllä kooltaan tuhti kokoelma kirjallisuusesseitä (73 kpl), mutta
tutkijoiden lisäksi siinä esiintyvät – kohdeteoksiaan nokkelasti
esitellen – nykypolven kirjailijat. Esimerkiksi Markus Nummi
analysoi isänsä Lassi Nummen romaania ”Maisema” (1949) ja
”vanhempana kirjoittavana kollegana” opastaa nuorta Lassia: ”Kirja
on aina väistämättä osa kirjallista maisemaa, se kasvaa muiden
kirjojen keskelle, myös lukijan tajunnassa.”

Teoksen muut esseistit harvoin sijoittavat käsittelemänsä
kirjat osaksi aikakauden ”kirjallista maisemaa”, mutta kokoelman
rakenteen ansiosta esseiden välille syntyy kiinnostavaa
vuoropuhelua: Lassi Nummi arvioi omassa esseessään Otto
Mannisen teosta ”Virrantyven” (1925), Paavo Haavikko riehaantuu
K.A. Gottlundin yöjalkamuisteluista (1817; 1928), Esa Sariola kertoo
HJ. Nortamon raumalaisista jaarituksista (1906-30) osana
lapsuudenmuistojaan, ja Anna-Leena Härkönen lähestyy näyttelijän
vinkkelistä Canthin ”Anna-Liisaa” (1895). Erilaista
lukijakompetenssia edustavista äänistä syntyy harvinaisen värikäs
kuva suomalaisesta 1900-luvun lukijasta, ja mielestäni tämä
joukkokuva on jopa kiinnostavampi kuin itse esitellyt tekstit.

Korkeakirjallista marginaalia?

”Kirjojen Suomi” lähtee liikkeelle kansanlyriikan onni-tematiikasta
ja etenee nopeasti Agricolan, Runebergin ja Lönnrotin kautta 1800-
luvun realismiin. Suunnilleen neljä viidesosaa teoksesta esittelee
itsenäisyyden ajan tekstejä päätyen lopulta Tapper-trilogian (1990-
1995) analyysiin.

Sen paremmin johdanto kuin viimeinen analyysi – molemmat
toimittaja Salokanteleen kirjoittamia – eivät pyri esittämään mitään
yhdistävää visiota käsitellyistä kirjoista. Kukin kokoelman
kirjoittajista on saanut itse valita, mitä aihetta ja teosta hän
lähestyy – sen jälkeen, kun kustannusyhtiö Otava on valinnut
esiteltävät klassikkokirjailijat. Myös lähestymistapa on kunkin
kirjoittajan itse valitsema, useimmiten esseistisen kevyt ja
innostunut.

Suunnilleen puolet esitellyistä teoksista on valittu
klassikkokirjailijoiden vähemmän tunnetusta tai suositusta
tuotannosta; esimerkiksi Waltaria edustaa pienoisromaani ”Neljä
päivänlaskua” (1949) ja Eeva-Liisa Manneria ”Kävelymusiikkia
pienille virtahevoille” (1957). Risto Ahdin laatima Manner-analyysi
kuuluu myös niihin harvoihin ja rohkeihin, jotka vaativat
kirjallisuushistorian ajankohtaistamista käsitellyn teoksen kohdalta.

Ylisanoilta ei voi välttyä, mutta samalla oman suosikin ankara
puolustaminen sopii näin tuhdin kokoelman henkeen. ”Neljä
päivänlaskua on Mika Waltarin keskeisin teos”, jysäyttää Kuisma
Korhonen heti oman esseensä alkajaisiksi. Lasse Koskela puolestaan
todistaa, että Linnan ”Pohjantähti”-trilogiassa tärkein henkilö on sen
vähäpätöisin, Leppäsen Preeti. Tällaiset luennat tulevat olemaan
mielenkiintoisessa dialogissa vuoden päästä ilmestyvän,
tutkijareservien kirjoittaman kolmiosaisen kirjallisuushistorian (SKS)
kanssa.

Jokainen valittu teksti ansaitsee puolestapuhujansa, ja olisi
mahdotonta nimetä mitään turhaksikaan lastiksi tässä
lukijakeskeisessä kanonisoinnissa. Enintään ihmettelin Pirjo
Hassisen ”Yön kentät”-romaanin (1992) pääsyä mukaan 73
klassikon joukkoon – Hassinen itse analysoi Kallaksen ”Reigin
pappia” – milloin en uteliaan varovaisesti lähestynyt täysin
vieraaksi jääneitä kirjoittajia, kirjailijoita kuten Anders Ramsay,
Alma Söderhjelm, Martti Rapola ja Maila Pylkkönen.

Populaareinta laitaa valikoimassa edustavat Matti Yrjänä
Joensuun Harjunpää-romaanit, vaikka suomalaisten dekkareiden
saralla niilläkin on mitä keskeisin asema. Kun teoksia vielä esittelee
Anne Friedin kaltainen esseisti, on Joensuukin jossain määrin
pelastettu ’klassikoiden’ joukkoon. Valtavirtarealismin ulkopuolelta
on ylipäänsä niukka edustus eikä esimerkiksi kotimaista tieteis- tai
kauhukirjallisuutta ole tämän kokoelman mukaan lainkaan
olemassa. Tähän viisas tyytyy?

Suomen vai Otavan tärkeimmät tekstit?

Tällainen kokoelma on nojatuoliesseistiikkaa, jota lukee pari
kappaletta kerrallaan, vaikkapa kirjavuoden aikana sen mukaan,
mikä lajityyppi milloinkin alkaa vetää puoleensa. Lisäksi teos on
yksi tärkeä dialogin lähde kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille,
vaikkakin sen tasapuolisuutta kokoelmana on aihetta
kyseenalaistaa.

”Kirjojen Suomi” seuraa järjestyksessä ”Kirjojen kirjaa” (1996),
johon oli koottu luentoja ”tärkeistä” maailmankirjallisuuden
teksteistä. ”Kirjojen Suomessa” on keskimäärin tasapuolinen edustus
isoilta suomalaiskustantajilta jonnekin 1950-luvulle saakka.
Anhavasta eteenpäin kaksi kolmasosaa kirjailijoista on leimallisesti
Otavan itsensä edustamia. Ja kun tullaan vieläkin lähemmäksi
nykypäivää, ovat ”tärkeimpien tekstien” takana sitäkin useammin
Otavan edunsaajat: Tuuri, Turkka, Rintala, Härkönen, Jalonen,
Hietamies, ym.

Valinnan röyhkeää yksipuolisuutta vaan ei huomaa ilman
ylimääräisiä lähteitä, sillä tuoreimmasta kirjallisuudesta on vaikea
nimetä, ketkä ovat keskeisempiä kirjailijanimiä kuin toiset. Lisäksi
esseiden loppuun liitetty (”usein valikoiva”) kirjaluettelo jättää
mainitsematta kustantajat.

Myös kirjailijoiden sukupuolijakaumassa on selvää, joskaan ei
yllättävää suosimista proosa- ja runokaanonin mukaisen
mieskirjallisuuden hyväksi. Ennen 1900-lukua julkaistua
kirjallisuutta edustaa yksin Minna Canth; yhteensä naisia on 18
esitellyistä 72 kirjailijasta, siis tasan neljännes. Suomenruotsalaista
vähemmistöä on mukaan valikoitunut kymmenkunta kirjailijaa.

Positiivisinta kirjailija- ja tekstivalinnoissa ovat pienet,
kauno- ja käyttökirjallisuuden yhtymäkohtia valottavat esittelyt,
kuten Gunnar Suolahden esseet tai Erik Tawaststjernan Sibelius-
elämäkerta.

Näitä raja-aitojen problematisoijia olisi toki voinut olla kosolti
enemmänkin, ja esimerkiksi modernismi, postmodernismista
puhumattakaan, näyttää tämän kokoelman valossa varsin
yksipiippuiselta ja muutamaan 1950-luvun neroon keskittyvältä
ilmiöltä, jolla ei ole minkäänlaista jatkuvuutta 1990-luvun
kirjallisuudessa. Myöskään medioiden välisiä kytkentöjä ei
juurikaan esitetä, vaikka esimerkiksi Rosa Liksomin kohdalla käy
ilmi, miten valtavasti kirjailijan julkisuuskuvan muuttuminen on
vaikuttanut kirjoittamisen lähtökohtiin.

Lopulta Liksomkin asetetaan ”Yhden yön pysäkki” –
kokoelman (1985) kautta 1980-luvun ”vieraantuneisuuden”
mukaiseen lokeroon, sen sijaan että edes hänen kauttaan
spekuloitaisiin mihin suuntaan kirjallisuuden valtavirta on
menossa. Ehkä tällainen harras retrospektiivisyys kuuluu
kirjallisuusesseen luonteeseen? Tulevaisuuden visiot, olivatpa ne
miten huikaistuneita tai pessimistisiä tahansa, jäävät
päivälehtiluentojen huoleksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *