Suomen mäkihypyn (melkein koko) historia

Onko urheilulajin historia yhtä kuin sen kisatulosten historia? Sitä mieltä vaikuttaa olevan Suomen mäkihypyn historian kirjoittanut Suomen ja Skandinavian historian professori Jouko Vahtola. Suuritöisessä, yksityiskohtaisessa ja kauniisti kuvitetussa kirjassa Vahtola käy läpi mäenlaskun - sittemmin mäkihypyn - kisoja ja kilpailijoita Tuure Niemisestä Matti Nykäseen asti. 1990-luvusta ja 2000-luvusta kiinnostuneet jäävät nuolemaan näppejään. 

Vahtola, Jouko: Suomen mäkihypyn historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2012. 440 sivua. ISBN 978-952-222-313-5.

Ylen toimittaja Juha Pikkarainen aloittaa Jouko Vahtolan Suomen mäkihypyn historia -kirjan arvostelun toteamalla, että kyseessä ”on tavattoman perusteellinen teos, jossa käydään läpi hyvinkin pienet mäkikisat eri puolilla maata ja maailmaa.” Pikkarainen on oikeassa siinä, että Suomen ja Skandinavian historian professori (Oulun yliopisto) Vahtola on ilmiselvästi tehnyt suuren työn kuvaamalla pieteetillä kisoja ja kisasuorituksia vanhan sanomalehtiaineiston pohjalta. Kisoista tulee mainittua sääolosuhteet, ennakkosuosikit, hyppyjen pituudet, suoritusten arvostelu ja pisteytys sekä tietysti lopputulokset. Aineisto on kultaakin kalliimpaa niille, joita tilastot kiinnostavat.

Vahtola käyttää lähdeaineistonaan pääasiassa sanomalehtiä, ja toisinaan kirjoitustyyli lähestyykin enemmän referaattia kuin tutkijan omin sanoin esittämää kuvausta. Otteet alkuperäislähteistä rytmittävät tekstiä tarjoten lukijalle sekä hengähdystauon leipätekstistä että käsityksen menneiden aikojen urheilujournalismista. Valitettavasti teoksessa ei ole viiteapparaattia, vaikkakin useimpien lainausten alkuperä käy ilmi mallikkaasti myös ilman varsinaisia viitteitä. Viiteapparaattia on perinteisesti pidetty olennaisena osana luotettavaa ja metodologisesti läpinäkyvää historiantutkimusta. Tässäkin teoksessa sillä olisi ollut tehtävänsä: se olisi opastanut lukijat alkuperäisten sanomalehtiartikkeleiden äärelle, jotka mitä ilmeisimmin maalaavat kattavan kuvan yksittäisistä mäkikisoista.

Edellä mainittu Ylen toimittaja Pikkarainen teki kirjoittamastaan arvostelusta myös radiolähetyksen. Sen kirjoitetussa ingressissä Pikkarainen toteaa näin: ”[Jouko Vahtola] kokoaa perinteisellä tyylillä hypätyn suomalaisen mäenlaskun tarinan sen synnystä Matti Nykäsen aikaan asti.” Liekö tarkoituksellista vai vahingossa sattunutta, mutta lauseen voi tulkita kahdella tavalla: Joko Vahtola kirjoittaa perinteisen tyylin mäenlaskusta tai hän kirjoittaa perinteisellä tyylillä. Perinteinen historian kirjoitustyyli tuo mieleen kronikat ja haasteellisen lukukokemuksen. Vai mitä tulee mieleen kahdesta esimerkistä, jotka valitsin sattumanvaraisesti Vahtolan kirjasta. Avasin kirjan kahdesta kohdasta ja valitsin otteen sivun samasta kohdasta. Ensimmäinen lainaus:

Toisesta, 63,5 metrin hypystä Laaksolle annettiin harvinaiset 19 pistettä: Helsingin Sanomien urheilutoimittaja paheksui sitä, sillä Laakso hyppäsi niska ”kysyssä”, mistä olisi pitänyt rangaista. ”Lapra” Valonen veti 63 metriä ja otti toisen sijan, mutta Puijon kauniin rauhallisesti hyppäävä Aatto Pietikäinen oli kolmas. (s. 95)     

Toinen lainaus:

Uusi vuosi ja Garmisch-Partenkirchen muutti kaiken. Lahden 24-vuotias Erkki Pukka hyppäsi 1. kierroksella pisimmän, tyylillisesti oivallisen 83 metrin hypyn ja otti johtoaseman. Pukan hermot pitivät myös toisessa hypyssä: 81 metriä huipputyylillä. Pukka voitti nimenomaan tyylinsä ansiosta, sillä Länsi-Saksan toiseksi ja kolmanneksi tulleet Heini Ihle ja Helmut Kurz hyppäsivät metrikaupalla pidemmälle. (s. 237).

Näiden lainausten välillä on noin 140 sivua, mutta käytännössä ne voisivat käsitellä samaa mäkihyppykisaa. Ajallisesti on siirrytty 1940-luvulta 1960-luvulle. Juuri tiukkaakin tiukempi kronologia on yksi Suomen mäkihypyn historian heikkouksista. Kirjoittaja ei etsi eroja tai yhteneväisyyksiä eri aikojen välillä eikä tarjoa kokoavia, jonkin ilmiön tunnuspiirteitä selvittäviä esittelyjä. Sellaiselle olisi ollut tilaus vaikkapa aivan kirjan alussa, jossa käsitellään mäkihypyn alkua Suomessa. Toisinaan urheiluhistoriallisessa kirjallisuudessa taustojen selvittelyssä haetaan vauhtia jopa antiikista asti, mutta tässä teoksessa lyhyempikin katsaus lajin historiaan olisi ollut tarpeen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, minkälaiset olivat mäkihypyn varhaiset – siis kilpaurheilua edeltävät – juuret Suomessa? Miten harrastus otettiin yleisesti vastaan ja keitä olivat lajin kotimaiset pioneerit? Mäkihyppy – tai mäenlasku, kuten silloin sanottiin – poikkeaa niin ratkaisevasti murtomaahiihdon rauhallisesta tahdista ja läheisistä yhteyksistä esimerkiksi arkiliikkumiseen, työntekoon ja metsästykseen, että luulisi lajin sijoittuneen alkuvaiheessaan pikemminkin temppuilun kuin vakavasti otettavan urheilun piiriin. Siinä missä puukonjuottaminen, kissanhännän veto ja vaikkapa pussijuoksu jäivät temppuilun ja kansanperinteen piiriin, mäenlaskusta tuli kilpaurheilulaji hyväksyttyine sääntöineen, standardisoituine varusteineen ja lajinomaisine kisapaikkoineen.

Kirjan rakenteesta

Saatesanojen jälkeen kirja menee suoraan asiaan. Ensimmäisen luvun ensimmäinen virke onkin: ”Nykymuotoisen mäkihypyn katsotaan syntyneen noin 130 vuotta sitten Norjassa.” Sen kauemmas historiaan ei mennä, vaikka lyhyellä googletuksella selviää, että ensimmäiset maininnat norjalaisesta mäkihypystä löytyvät vuodelta 1796 hollantilaisen Cornelius de Jongin tallentamina. Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) mäkihyppyhistorian mukaan ensimmäiset hyppääjät olivat sotilaita, jotka käyttivät vauhdinotossa mm. lumipäällysteisiä talojen kattoja. En kuitenkaan mene tästä tiedosta takuuseen. Tärkeintä oli osoittaa, ettei mäenlasku muidenkaan pitkät perinteet omaavien urheilulajien tavoin alkanut kertarysäyksellä, eikä sitä näin ollen keksitty tiettynä vuotena. Kehityksen kulku kohti mäkihyppyä olisi kiinnostanut ainakin minua. Jos tarkkoja ollaan, norjalaisen mäkihypyn historia ei edes tähän teokseen kuulu, joten siinä mielessä Vahtolalla on oikeus ohittaa se nopeasti. Suomalaiset juuret taas olisivat ansainneet lisää huomiota.

Sisällysluettelon silmäily kertoo paljon Vahtolan kirjoitustyylistä. Useimpien alalukujen otsikoissa on tarkka vuosiluku (huomaa yksikkö!) kertomassa luvun sisällöstä. Esimerkiksi ensimmäisen luvun toiseksi viimeinen ja viimeinen alaluku ovat nimeltään ”Mäkihypyn keskus Lahteen 1923” ja ”Chamonix’n olympialaisissa 1924”. Vuosilukujen käyttö tietysti helpottaa tietyn ajankohdan hakua. Vuosilukujen lisäksi otsikoissa esiintyy joko hyppääjien nimiä, kuten Lauri Valonen, Tauno Luiro, Tuure Nieminen jne., tai mäkihyppykisojen nimiä. Ratkaisu on käytännöllinen ja tarkasta kronologiasta kertova. Tyyliseikoistahan voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta otsikot muistuttavat työotsikoita.

Kirja etenee kisasta ja vuodesta toiseen eritellen tuloksia ja hyppääjiä. Kahden sarakkeen taitto on tyylikäs, ja hyvälaatuisia mustavalkoisia valokuvia on kehuttavan paljon. Kirjassa on 440 sivua – vähempikin olisi ehkä riittänyt. Käsikirjoitusta olisi ollut helppo lyhentää jättämällä pois eniten referaatteja muistuttavat kisaselostukset. Yllättäen – vaikka seikka tuli esille jo kirjan alaotsikosta ”Helsingin Urheista Matti Nykäseen” – kirja päättyy Matti Nykäsen aktiiviuran lopulle vuoteen 1988. Jonkinlaisena, mielestäni riittämättömänä syynä rajaukselle käytetään V-tyylin läpimurtoa 1990-luvun alussa. Logiikkaa rajauksen takana on vaikea ymmärtää. Nyt kirjan ulkopuolelle jäävät sellaiset mäkihyppylegendat kuin Ari-Pekka Nikkola, Toni Nieminen, Janne Ahonen ja Matti Hautamäki. Jos Vahtola olisi sisällyttänyt myös viimeiset parikymmentä vuotta kirjaansa, olisi hän saanut mukaan suomalaismenestyksen lisäksi myös kiinnostavia henkilötarinoita esimerkiksi Matti Nykäsen ja Harri Ollin edesottamuksista. Yhtä lailla ne kuuluvat mäkihypyn historiaan kuin kisatuloksetkin. Rohkenen veikata, että 1990- ja 2000-luvuilla syntyneet lapset ja nuoret esimerkiksi tuntevat Nykäsen aivan muista ansioista kuin mäkihypystä.  

Vahtolan kirjoitustyyli on asiallinen ja selkeä, eikä kirjoitus- tai kielioppivirheitä tullut vastaan kuin muutama. Kuvailemaan innostuessaan ja muistitietoaineistoa hyödyntäessään Vahtola tulee kirjoittaneeksi mukaansatempaavasti. Hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa sivuilta 99 ja 107:

Matti Pietikäinen lähti Kuopion asemalta jouluaaton iltana 1948 Amerikan-matkalle. Asemalla oli häntä saattamassa runsas savolaisjoukko virittäen ilmoille Savolaisten laulun ja Maamme-laulun sävelet. Matilla vierähti kyyneleet silmäkulmiin herkässä tunnelmassa, kun savolainen urheilija näin lähti edustamaan maataan kaukaiseen länteen. (s. 107)   

Amerikan-matkasta ja miksei amerikansuomalaisten harrastamasta mäkihypystäkin olisin mielelläni lukenut enemmän. Samaten kiinnosti ”seikkailuksi mennyt Japanin kisamatka” (s. 182), mutta sekin jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Vahtola halusi niin tiiviisti pysyä asialinjalla ja merkittävien kisojen kuvailussa ettei ”seikkailuille” ja maalailulle löydy sijaa.  

Myös hyppyasennot ja niiden kansainväliset eroavaisuudet ovat kiinnostavaa luettavaa, ja Vahtola selkeästi osaa asiansa. Tämänkaltaiset yhteenveto-osiot ovat tyyliltään juuri sitä, mitä arvosteluni alkupuolella ilmoitin jääneeni kaipaamaan. Ne tarjoavat sekä tutkijan omaa tulkintaa että lukijalle tarvittavan kokonaiskuvan.

Yhteenvetona todettakoon, että kirjan suurin heikkous – referaatinomaiset kisaselostukset – voivat olla mäkihyppyä tuntemattomalle lukijalle kauhistus mutta hyvät perustiedot omaavalle aarreaitta. Teos puolustaa paikkaansa esimerkiksi mäkihyppytulosten käsikirjana, mutta lajin yhteiskunnallisten ja kulttuuristen yhteyksien kuvaamiseen se ei taivu.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *