Suomen ruotsalaisuuden alku on nyt kirjoissa ja kansissa

Suomen ruotsalaisuus on asia, joka on perinteisesti aiheuttanut suurta närästystä, nykyään tosin vain suppeissa kansalaispiireissä. Närästys on johtunut siitä, että Pohjanlahden kummallakin puolella kansallinen historiankirjoitus on tarkastellut menneisyyttä anakronismien uhallakin vain nykyisten kansallisvaltioiden ja niissä voitolle päässeiden aatesuuntien näkökulmasta. Vaikka historiantutkijat ovat tiedostaneet nämä ongelmat jo vuosikymmenien ajan, korjausta asiaan on odotettu 2000-luvulle asti. Kari Tarkiaisen kuvaus Suomen varhaisesta historiasta vetää hienosti yhteen viime vuosikymmeninä tehdyn tutkimuksen tuloksia.  

Tarkiainen, Kari: Ruotsin Itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Suomen ruotsalainen historia 1. [Finlands Österland. Från forntiden till Gustav Vasa.]. Käännös: tekijän suomentama. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. 331 sivua. ISBN 978-951-583-212-2.

Suomen historiankirjoituksessa on jo kauan ollut melkoisen iso aukko. Ei se toki ainoa aukko ole, mutta sitäkin yllättävämpi: suomenruotsalaisuuden, Suomen ruotsalaisuuden, Suomen ruotsalaisuusliikkeen ja kaiken muun sellaisen historiaa ei ole ollut. Tai on sentään jotain, itsekin jo 1880-luvulla ruotsalaisuusliikkeessä hääränneen Axel Lillen Den svenska nationalitetens i Finland samlingsrörelse vuodelta 1921 ja kaksiosainen artikkelikokoelma Svenskt i Finland 1980-luvulta. Suomen kielellä tilanne on ollut vielä huonompi, tarjolla on ollut ainoastaan L. A. Puntilan Ruotsalaisuus Suomessa vuodelta 1944 eikä sekään vastaa otsikkoaan. Tämä kuulostaa mahdottomalta, mutta niin se vain on ollut; ajanmukaisin opus on ollut artikkelikokoelma ja sellaisena auttamatta hajanainen, kun taas vanhemmista teoksista toinen on svekomaanin, toinen aitosuomalaisen kirjoittama. Toisin sanoen kelvollisia yleisesityksiä ei ole ollut, ja tutkimustakin on hämmentävän vähän.

No nyt ovat sentään asiat paremmin. Muutama vuosi sitten alkoi ilmestyä kokonainen kirjasarja teemalla Suomen ruotsalainen historia, ja siinä käydään läpi se Suomen ruotsalainen puoli ihan alusta alkaen. Kari Tarkiainen on kirjoittanut sarjan ensimmäisen osan, jossa käydään läpi Suomen historia ja sen ruotsalaisuudet keskiajan loppuun. Melkoisen suurtyön Tarkiainen onkin tehnyt. Aihepiiri ei nimittäin ole helppo. Ensinnäkin hänen käsittelemänsä ajanjakso koostuu kahdesta, tutkimuksen kannalta hyvin erilaisesta ajanjaksosta, ja toisekseen molempiin liittyy jostain syystä vieläkin melkoisia kansallisia ja poliittisia intohimoja.

Nuo kaksi erilaista ajanjaksoa voisi nimetä traditionaaliseen tapaan esihistorialliseksi ja historialliseksi ajaksi. Esihistoriallisen ajan tutkimus on aivan erityisen hankalaa, sillä tietoa on vähän, tulkinnanmahdollisuuksia paljon ja kaikkien kolmen näitä asioita tutkivan tieteenalan tulosten on sovittava yhteen. Kielitietieteellä on omat metodinsa ja etunsa, arkeologialla omansa ja geenitutkimus kehittyy kovaa vauhtia – eikä sekään ihan mihin tahansa pysty.

Suomen asutuksen varhaisvaiheet

Suomen asutuksen varhaisvaiheet ovat asia, jota on tutkittu paljon. Aikoinaan oletettiin suomalaisten saapuneen tänne joskus ajanlaskumme alun aikoihin, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla alaa valtasi niin sanottu jatkuvuusteoria, jonka mukaan täällä on väkeä asunut aina, ilman suuria väestönmuutoksia, sen sijaan pieniä yhteisöjä on saattanut hyvinkin saapua paikalle aina silloin tällöin. Viime vuosisadan lopulla vakiintuikin teoria, jonka mukaan kivikaudella tänne olisi ensin saapunut suomalais-ugrilaista kieltä puhuvaa väestöä, jonka kulttuurille oli ominaista niin sanottu kampakeramiikka. Sitten myöhemmin Suomenlahden rannoille olisi levinnyt indoeurooppalaista kieltä puhunut vasarakirveskulttuuri, joka olisi täällä idässä vähitellen menettänyt kielensä, mutta jättänyt siitä hyvin selvät jäljet lounaisen Suomen puheenparteen, ja näin olisivat sitten itämerensuomalaiset kielet syntyneet.

Jatkuvuusteoriasta on esitetty vielä voimakkaampiakin versioita. Joidenkin tutkijoiden mukaan se uralilaisten kielten alkuperäinen puhuma-alue olisikin ollut jossain täällä päin, ja Kalevi Wiik on taas esittänyt, että se kantakieli olisi ollut jonkinlainen pohjoisen Euroopan yleiskieli. Nämä hurjimmat teoriat on sittemmin todettu perusteettomiksi, mutta jatkuvuusteorian miedompi versio on kai edelleen se etabloitunein teoria. Siinä on kuitenin muutama vakava ongelma. Suurin lienee se, että arkeologien näkemykset kampakeramiikasta ja lingvistien päätelmät uralilaisten kielten leviämisestä eivät ajallisesti sovi ollenkaan yhteen. Sitä paitsi teoria ontuu itäisempien itämerensuomalaisten kielten, karjalan ja vepsän kohdalla.

Näihin ongelmiin ovat tarjonneet tällä vuosituhannella, siis aika hiljattain, vastauksiaan Jaakko Häkkinen, Petri Kallio, Ante ja Aslak Aikio ja muutama muu. Heidän julkaisuistaan hahmottuu teoria, jossa asutusta täällä kyllä on ollut jääkauden jälkeen kaiken aikaa, mutta se väki ei ole puhunut indoeurooppalaista eikä uralilaista (suomalais-ugrilaista) kieltä, vaan jotain jo ajat sitten kadonnutta kieltä. Uralilaiset kielet olisivat levinneet pikkuhiljaa eri suuntiin ja joskus ennen ajanlaskumme alkua niiden puhujia olisi päätynyt Suomenlahden rannoille. Itämerensuomalaisten ja saamelaisten kielten eriytyminen toisistaan olisi tapahtunut joskus ajanlaskumme alun kieppeillä, kun saamelaiset olisivat levittäytyneet pohjoiseen ja itämerensuomalaiset Suomenlahden etelärantaa pitkin länteen ja lopulta Virosta Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Karjalaiset ja savolaiset olisivat sitten levittäytyneet saamelaisten jälkeen kaakosta päin Suomeen. Luonnollisesti jokainen näistä ihmisryhmistä on jättänyt oman jälkensä nykyiseen geeniperimäämme, riippumatta siitä, mitä kieltä he ovat puhuneet tai minkälaisia pyttyjä jälkeensä jättäneet.

Kari Tarkiainen ei ole oikein ehtinyt ottaa uusimpia teorioita kokonaisuudessaan käyttöön, onhan kirja ilmestynyt ruotsiksi jo hyvän aikaa sitten. Tämä on varsin ymmärrettävää siksikin, että 2000-luvun alussa juuri nuo hurjimmat jatkuvuusteoriat saivat osakseen hyvin paljon julkisuutta, samaan aikaan kun uudemmat, niille hyvin vastakkaiset teoriat olivat vasta hahmottumassa. Kirja on ilmestynyt alkuaan ruotsiksi vuonna 2008 ja suomeksi 2010. Tarkiaisen esitys noudatteleekin pääosin jatkuvuusteoriaa uralilaista kieltä puhuvine kampakeraamikkoineen, mutta toisaalta itämerensuomalaiset kielet ilmaantuvat kartalle suunnilleen uusimpien teorioiden mukaisesti. Itämerensuomalaisten murteiden puhujia tuli Virosta Lounais-Suomeen ja sieltä Hämeeseen, sekä toisaalta kaakosta Karjalaan ja sieltä Savoon. Saamelaiset asuttivat myös eteläisintä Suomea, aivan kuten vaikkapa espoolaisen paikannimen Noux/Nuuksio saamelainen etymologia (’joutsen’, pohjoissaameksi ’njukča’) antaakin ymmärtää.

Germaanit Lounais-Suomessa

Myöhemmän esihistorian kanssa ollaan jo vakaammalla pohjalla. Tarkiainen tuo hyvin esille, että Lounaisessa Suomessa asui germaaneja jossakin aika myöhäisen esihistorian vaiheessa, ja se näkyy hyvin Kanta-Hämeen, Satakunnan ja muiden lounaisten maakuntien paikannimistössä – ei, paikannimi ’Harjavalta’ ei viittaa sänkitukkaisten siivousintoilijoiden heimoyhteisöön, vaan muinaiseen germaaninimeen ’Hariawald’. Tarkiainen korostaa myös sitä, että nuo muinaiset germaanit eivät olleet ruotsalaisia, eivätkä skandinaavikielet tuolloin ammoin olleet vielä eriytyneetkään muista germaanikielistä. Nuo muinaiset germaanit omaksuivat sitten myöhemmin itämerensuomalaisen kielen, mutta jättivät omat jälkensä lounaisen suomen murteisiin, siis suomalaisten ja hämäläisten puheeseen.

Kun sitten päästään siihen, milloin ne ruotsalaiset tänne tulivat, päästäänkin jo siihen, mitä on tavattu kutsua ”varsinaiseksi” historiaksi, siis sellaiseen aikaan, josta on (edes joitain) kirjallisia lähteitä olemassa. Turhilta intohimoilta ei sen sijaan vältytä, sillä ruotsalaiseen uudisasutukseen liittyy kysymys siitä, kummat olivat täällä ensin, suomalaiset vai ruotsalaiset? Vaikka oikea vastaus onkin jo kauan ollut ”saamelaiset”, tuo kysymys jatkaa edelleen elämäänsä. Kyse lienee joidenkin mielessä siitä, millä oikeudella ruotsinkieliset täällä elävät, kun me olimme täällä ensin? Siihen taas voi esittää hyvin perustellun vastakysymyksen: ”mitä välii?” Jos nuo ruotsinkieliset ovat näillä rannoilla asustaneet sellaiset 700 – 900 vuotta, niin eikös se rantaruotsalaisuus ole likimain niin ikimuistoista kuin olla voi? Ja jos ne 700–900 vuotta eivät riitä, mitäs sitten tehdään kaikille niille alueille, joille suomalainen asutus levisi vasta savolaisekspansion myötä 1500-luvulla tai vieläkin myöhemmin? Tosiasiaksi näet jää, että Sipoossa on asunut ruotsalaisia huomattavasti kauemmin kuin vaikkapa Lapinlahdella suomalaisia, eivätkä saamelaiset ole silti esittäneet mitään vaatimuksia esimerkiksi Nuuksion suhteen.

Tarkiainen kuvaa varsin huolellisesti sitä, miten tämä Suomi sen Ruotsin valtaan joutui. Hyvä niin, sillä lähteitä noista ajoista on edelleenkin vähän ja tiedot usein huteria. Tarkiaisen teksti etenee rauhallisesti ongelmasta ja teesistä toiseen, esitellen samalla kuhunkin asiaan vaikuttavaa evidenssiä ja punniten aiemmin esitettyjä teorioita ja niiden välisiä eroja. Osa teorioista joutaa romukoppaan, joitain Tarkiainen pitää todeksi näytettyinä ja jotkut hän jättää avoimiksi. Tämä ei ole kenties paras tapa saada aikaan sensaatiomaisia otsikoita tabloidimediaan, mutta sen sijaan se on tieteellistä kirjoittamista parhaimmillaan: kerrotaan, mitä havaintoja on tiedossa ja mitä niistä on päätelty silloinkin, kun eri havainnot tuntuvat viittaavan eri suuntiin. Kun törmätään keskenään ristiriitaisiin teorioihin, ei lähdetä ”hyväksymään ristiriitoja” eikä toisaalta oikomaan mutkia, vaan etsitään sellaisia teorioita, jotka tekisivät oikeutta kaikille havainnoille. Jos sellaista ei löydy, tyydytään toteamaan, että nyt ei tästä asiasta tiedetä riittävästi, jotta siitä voisi sanoa mitään varmaa. Näin saisivat tutkijat ja muut tieteestä kirjoittavat tehdä useamminkin.

Hyvä esimerkki tilanteesta, jossa nykyinen tieto ei riitä, on Ahvenanmaa: 1100-luvulle sijoittuva ruotsalaisten muuttoaalto on selvä juttu, mutta siitä, kuka siellä asui aikaisemmin, ei vielä ole kunnollista teoriaa olemassa. On jäänteitä läntisestä kulttuurista ja on merkkejä suomalaisesta kielestä, eikä kukaan ole vielä onnistunut esittämään vakuuttavaa teoriaa siitä, miten se nyt oikein oli. Minkäs teet, kun ei tiedetä, niin ei tiedetä. Samantapainen ongelma koskee myös Etelä-Pohjanmaata; nykyiset ruotsinkieliset ja suomenkieliset ovat saapuneet paikalle suunnilleen samoihin aikoihin, mutta hämärää on, ketkä siellä asuivat sitä ennen? Joku siellä viljeli maata, mutta kuka? Viime aikoina on ehdotettu, että ne olisivat olleet saamelaisia – mikä ei kuulosta ollenkaan pöhköltä ajatukselta.

Kuva siitä, miten Ruotsin valta levittäytyi ensin läntisimpään Suomeen ja siitä pikku hiljaa itään, pohjoiseen ja koilliseen muotoutuu vähitellen, ja saa matkalla yhä enemmän sävyjä ja taustoja. Lännessä oli käyty svealaisten kanssa kauppaa jo kauan ja kulttuurikin oli samantapaista, ja sitten kristinuskon leviäminen auttoi Ruotsin vallan ulottumista lahden yli. Ilmi käy muun muassa se, miten monessa vaiheessa etelärannikon ruotsalaiset sinne asettuivat, samoin kuin vaikkapa se, että heitä asusti 1500-luvulle asti ihan Koivistossa asti, Viipurista vähän eteenpäin. Enpä ollut liioin tullut ajatelleeksi, että Merenkurkun ruotsalaisasutus on melkein yhtä vanhaa lahden molemmin puolin.

Suomesta tulee osa Ruotsia

Kirjan keskeisin teema on, miten Suomesta tuli osa Ruotsia. Tätä varten täytyy vähän selvitellä sitä Ruotsin valtakunnan syntymistäkin, sehän tapahtui melkeinpä samaan aikaan kun ruotsalaiset saapuivat Suomen puolelle. Götanmaa ja Sveanmaa yhtyivät siis yhdeksi kuningaskunnaksi ja uusi valtiomuodostuma laajeni eri suuntiin niin, että vuonna 1310 oltiin idässä jo Uudellamaalla ja pohjoisessa Uumajan jokilaaksossa. Tarkiainen tuo hyvin esiin ristiretkiin liittyvän problematiikan, onhan kiistaa siitäkin, tehtiinkö sitä ensimmäistä retkeä ollenkaan. Loppujen lopuksi Tarkiainen päätyy arvelemaan, että kyllä se jonkinlainen retki oli, mutta ei varmaankaan ihan niin pompöösi sotaretki kuin kronikat väittävät. Muut ristiretket ovatkin jo sitten varmemmin tapahtuneet, toinen Hämeeseen ja kolmas Novgorodin valtapiirin rajamaille Viipuriin ja Nevan suulle. Näin siis Ruotsin valtakunta laajeni yhtä jalkaa vakiintumisensa kanssa alueille, joita kutsuttiin ensin monikollisella nimellä Itämaat, Österlanden, latinaksi Partes Orientales. Pian tuo monikko lyheni kuitenkin yksikköön, muotoon Itämaa, Österland, ja sitten koko alue sai 1400-luvulla nimen ’Finland’, Suomi.

Näissä kuvioissa Itä-Uudenmaan asuttaminen saa varsin kiehtovan piirteen, siellä kun näyttää asuneen jonkin aikaa peräti neljää eri kieltä puhuvaa väestöä, saamelaisia, hämäläisiä, virolaisia ja ruotsalaisia. Saamelaiset jäävät muuten kirjassa muutamien mainintojen varaan, mutta tässä tapauksessa se voitaneen perusteella aiheen rajauksella.

Svean ja Götan kuningaskunnasta kehkeytyi siis kristinuskon leviämisen myötä 1300-luvulla keskiaikainen ruhtinasvaltio, jos kohta kuninkaan valta etenkin muihin mahtimiehiin oli heikko ja taistelu vallasta velloi lähes kaiken aikaan. Valtakamppailut ylittivät valtakuntienkin rajat, ja jo 1300-luvun loppupuoliskolla saatettiin valita saksalaisruhtinas Albert Mecklenburgilainen Ruotsin kuninkaaksi. Lopulta päädyttiin Kalmarin unioniin (1397–1523), mikä taas Suomen mahtimiehille sopi varsin hyvin, olihan kuningas silloin mahdollisimman kaukana, poissa häiritsemästä. Ruotsin valtakuvioihin sotkeentuivat siis myös Saksan ruhtinaskuntien ja Tanskan ruhtinaiden ja mahtimiesten intressit, mikä muuten ei tuon ajan Euroopassa tainnut olla kovinkaan merkillistä.

Tarkiainen tarkastelee asioita kaiken aikaa Suomen näkökulmasta, mutta pitää silmällä paitsi valtakunnan kokonaisuutta, myös Ruotsin muita alueita ja niiden asemaa. Tästä Tarkiaisen näkökulmasta voisi sanoa, että vihdoinkin! Lahden molemmin puolin on kritisoitu ainakin 1970-luvulta lähtien molempien maiden kansallisia historiankirjoituksia siitä, että ne projisoivat nykyiset kansallisvaltiot kauas menneisyyteen, jolloin vaikkapa keskiajan Ruotsin historiassa saattaa esiintyä Skoone, mutta ei Suomea. Toisaalta taas Ruotsin valtakunta tuntuu levittäytyneen vain ja ainoastaan Suomeen. Tämä nyt käsillä oleva kirja ja sitä seuraavat kolme muuta teosta ovat suuren Suomen Akatemian tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea/Svenskt i Finland – finskt i Sverige loppuhuipentuma. Hankkeessa pyrittiin muun ohessa korjaamaan tuota vanhaa valuvikaa, joten on tästä tällä vuosituhannella jo artikkeleita ja artikkelikokoelmia ilmestynyt. Mutta nyt meillä taitaa olla kokonainen kirjasarja, jossa tuo jo perinteiseksi käynyt vaatimus on otettu todesta. Oli jo aikakin.

Ruotsin kokonaisuuden lisäksi Tarkiainen tarkkailee kaikkea sitä, mitä muualla tapahtui. Olennaisia asioita ovat toki Rooman valtakunta ja sen jälkeen Novgorodin kasvu ja Saksan erilaiset kehityskulut. Saksalaisten suorittama Baltian valloitus on taas kirjassa oivallinen vertailukohta Ruotsin suorittamalle Suomen valloitukselle, muun muassa siinä, miten hyvin dokumentoitu saksalaisten valloitus oli ja miten vähän lähteitä on kapean lahden pohjoispuolelta. Tämä taas liittyy siihen, että kun saksalaisilla oli jo keisarikuntansa ja monimutkainen feodaaliyhteiskunta, Ruotsin kuningaskunta oli 1200-luvulla vasta muotoutumassa viikinkipäälliköiden dominoimasta heimoyhteiskunnasta valtioksi. Myöhemmin tilanne tasaantui, kun Ruotsin valtakunnasta kehkeytyi ajanmukainen ruhtinasvaltio.

Siitäkin, ettei jostain asiasta ole mitään lähteitä, osaa Tarkiainen päätellä sen mitä päätellä voi: tällainen tapaus on suomalaisten mahdollinen oma, aiempi oikeusjärjestelmä. Koska missään lähteissä ei mitään sellaiseen viittaavaa ole ja oikeussanastokin on lainaa ruotsista, täytyy epäillä, ettei sellaista juurikaan ollut. Epäilemättä suomalaisilla, hämäläisillä ja muilla jokin oikeussysteemi oli ollut, mutta heimoyhteiskunnan järjestys sai väistyä hyvin nopeasti uuden vallan ja uuden uskonnon tieltä. Tarkiainen käy myös läpi suomalaiset maakuntakokoukset ja verotusjärjestelmänkin ja selvittää tarkkaan myös sitä, miten suomalaiset pääsivät osalliseksi koko valtakunnan hallintojärjestelmästä. Kuninkaanvaaliin toki päästiin mukaan, jos kohta meri nousikin aikamoiseksi käytännön ongelmaksi. Ei se vain yhdistä, kyllä se myös hyvin tehokkaasti erottaa, etenkin talvella.

Valtaneuvostoonkin suomalaiset pääsivät, ja riikinruotsalaiset mahtimiehet saivat Viipurin linnaläänikseen ja hommasivat täältä itselleen maaomaisuuksia. Viipurin linnalääni olikin keskeisen tärkeä alue Ruotsin valtakunnalle, sillä se oli se itäisin rajakohta Novgorodia vastaan. Sotia käytiin, mutta listaan perinteisistä virheistä, joihin Tarkiainen ei syyllisty, voidaan taas lisätä yksi: hän ei kuvaa venäläisiä ikiaikaisina perivihollisina, vaan naapurivaltiona. Tuohon aikaan ’naapurivaltio’ merkitsi yleensä samaa kuin ’vihollinen’.

Suomi osaksi läntistä, katolista Eurooppaa

Ruotsalaisten ekspansiota Suomen (ja Vironkin) rannikolle seurasi saksalaisten ekspansio Itämeren rannikon kaupunkeihin ja kauppapaikoille. Saksalaiset perustivat juuri 1200-luvulla ja 1300-luvun alussa kaupunkeja pitkin Itämeren rantoja, muiden muassa Riian, Tarton ja Tallinnan. Birger jaarli (hallitsi 1290–1318 ) taas päästi saksalaiskauppiaat Ruotsin kaupunkeihin samoihin aikoihin, myös varsin hiljattain syntyneeseen Tukholmaan. Turun kaupunki perustettiin varmuudella ennen vuotta 1309, ja kuinka ollakaan, turkulaiset saavat kiittää siitä saksalaisia. Ruotsalaisia oli myös, ja lähemmäs puolet kaupungin koko väestöstä oli suomalaisia. Viipuriin linnan yhteyteen syntyi sinnekin pieni saksalaiskolonia, mutta kaupunkioikeudet Viipuri sai vasta 1403. Suomi ei siis liittynyt ainoastaan Ruotsin valtakuntaan, vaan samaan aikaan se liittyi läntiseen, katolista kristinuskoa tunnustavaan Eurooppaan ja Itämeren saksalaiseen talousalueeseen.

Kirkko saa oman lukunsa tässäkin kirjassa, ja onhan se tässä tapauksessa ihan perusteltuakin, siksi voimakkaasti Ruotsin valta nojasi nimen omaan alussa kirkon tukeen. Lisäksi Turun hiippakunnassa noudatettiin paavin määräyksiä, joiden mukaan pappien piti osata kansan kieltä, minkä tulkittiin ilman muuta tarkoittavan suomen kieltä. Tarkiainen käy kaikki piispat läpi ja toteaa, että vaikka he aluksi olivatkin kaikki riikinruotsalaisia, 1300-luvun puolenvälin jälkeen seurasi pitkä suomalaissyntyisten piispojen kausi. Tarkiainen käy läpi Suomen kielisuhteita muissakin yhteiskuntaryhmissä, ja tulokset ovat varsin kiinnostavia: ilmeistä on, että sekä papistoon että aateliin nousi aluksi ruotsalaisia ja saksalaisia miehiä, kun taas syntyjään suomalaisia miehiä nousi näihin ryhmiin vasta vähän myöhemmin. Eliittiryhmien pääkieleksi vakiintui näemmä aika pian ruotsi, hovin ja hallinnon kieli. Saksan asema oli sekin vahva, niin vahva, että se vaikutti ruotsin kieleen hyvin voimakkaasti.

Kirjan lopulla tullaan sitten Kustaa Vaasaan, mieheen, jonka voisi melkein sanoa perustaneen Ruotsin valtakunnan uudestaan. Hän siis lopetti Kalmarin unionin lopullisesti ja varmisti siten sen, että Ruotsista tuli oma, erillinen valtionsa. Toisaalta hän taas lujitti omaa asemaansa ja kuningaskuntansa hallintoa niin voimakkaasti, että Ruotsiin saatiin vihdoinkin luja keskusvalta. Tarkiainen esittelee myös vanhaa näkemystä, jonka mukaan Kustaa Vaasa teki Ruotsista kansallisvaltion, tai pikemminkin piti Ruotsia kansallisvaltiona. Kansallisvaltioajatuksen puolesta puhuvat toki Kustaan ajan oppineiden toinen toistaan hurjemmat teoriat ruotsalaisten ja suomalaisten uljaasta historiasta, sekä heidän lietsomansa tanskalaisviha. Toisaalta noissa teorioissa on aineksia, jotka sotivat kansallisvaltioajattelua vastaankin. Niiden mukaan Suomi oli nimittäin yksi maailman vanhimmista valtioista, joskus jopa Ruotsiakin vanhempi. Noakin pojanpoika Gogin sanottiin olevan skyyttien kuninkaan ja hänen poikansa Maagog oli lähtenyt valloittamaan Ruotsia Suomesta käsin. Kustaa nimittikin Suomea usein herttuakunnaksi, ja lopulta jaellessaan pojilleen herttuakuntia antoi Juhanalle Suomen – tai siis laajoja alueita lounaisesta Suomesta. Samalla kun siis Kustaa loi yhtenäistä valtakuntaa hän toimi tyypillisen feodaaliruhtinaan tavoin jaellen läänityksiä ja selittäen hallitsevansa useitakin ruhtinaskuntia. Ei oikein istu siihen, mitä kansallisvaltiolla yleensä tarkoitetaan.

Suomessa puhuttu ruotsi

Oman lukunsa saa Suomessa puhuttu ja kirjoitettu ruotsin kieli, ja syy suomenruotsalaisen puhetavan omaleimaisuuteenkin löytyy: Suomeen muutti uudisasukkaita eri puolilta läntistä Ruotsia ja näiden tulokkaiden erilaisten murteiden sekoituksesta kehkeytyivät nämä Suomen ruotsalaismurteet. Tarkiainen esittelee esimerkinomaisesti joitain suomenruotsalaisten murteiden piirteitä, intonaation toki ensimmäisenä; kun siirtolaiset lähtivät Ruotsin puolelta, siellä ei vielä ollut nykyriikinruotsille tyypillistä kaksoisaksenttia, eikä sitä Suomen puolella koskaan omaksuttukaan. Sitä, miksi ruotsinkieli ei levittäytynyt esimerkiksi harvaanasutulla Uudellamaalla sen pohjoisemmaksi kuin levisi Tarkiainen pohtii myös, ja esittää taas erilaisia asiasta esitettyjä teorioita. Eivät ne oikein vakuuta, sen sijaan hän päätyy arvelemaan, että Mustan surman myötä muuttoliike kääntyi; väestön kasvaessa Suomen puolelta alettiinkin muuttaa Ruotsiin, jossa oli jo valmiiksi muokattua maata tarjolla.

Suomenkieliselle lukijalle erityisen antoisa luku on kuvaus suomenruotsalaisesta kansanrunoudesta, siitähän suurin osa meistä suomenkielisistä ei tiedä juuri mitään. Nyt käy ilmi, että se on varsin paljon nuorempaa kuin Kalevalan runous, ja siitä suuri osa kuuluu ihan suoraan keskiajan eurooppalaiseen balladiperinteeseen. Erityisen kiintoisaa on saada lukea Suomen ensimmäisestä kirjailijasta; joka oli muuan 1400-luvulla elänyt Jöns Budde, luultavasti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntynyt, Naantalin birgittalaisluostarissa elänyt munkki, jonka tuotannosta suurin osa on erilaisten uskonnollisten ja viihteellistenkin tarinoiden käännöksiä latinasta ruotsiksi. Ruotsin kielen vaikutusta suomeen esitellään toki, ja oman lukunsa saa kysymys siitä, oliko ruotsinkielisessä Pernajassa kasvanut Mikael Agricola suomen- vai ruotsinkielinen? Tällä kohtaa Tarkiainen toimii taas niin kuin työhönsä vakavasti suhtautuvien tieteilijöiden pitäisi tehdä useammin: kun riittävästi tietoja ei ole, kysymys jää lopulta avoimeksi. Voi olla, että ruotsinkielisessä talonpoikaistalossa oli suomenkielisiä renkejä tai piikoja, mutta varmaa tietoa ei Mikael Agricolan äidinkielestä saatane koskaan.

Pappien kohdalla reformaatio merkitsi myös sitä, että heitä rekrytoitiin entistä enemmän oman hiippakunnan sisältä, joten suomalaisetkin papit saivat kaikkein helpoiten virkoja omista hiippakunnistaan, Turun hiippakunnasta ja vuonna 1554 perustetusta Viipurin hiippakunnasta. Turun hiippakuntaan kehkeytyi aika pian ihan suomalaisesta rahvaasta nousseita pappissukuja, kuten vaikkapa Hirvensaloon juurensa juontava Laguksen suku. Sen sijaan Viipurin hiippakunnassa suurin osa pappissuvuista oli aluksi saksalaisperäisiä, Kettusista nousseen Alopaeuksen suvun kaltaisia pappissukuja oli vain muutama.

Suomalaisuus on osa ruotsalaisuutta

Tarkiainen käy siis varsin perusteellisesti Suomen oloja läpi hamasta muinaisuudesta reformaation aikoihin asti. Jotkut varmasti etsivät Tarkiaisen kirjasta vastausta muutamaan iänikuiseen kysymykseen: riistivätkö ja sortivatko ruotsalaiset suomalaisia? Vai oliko Ruotsin valta suomalaisllle kuin taivaan lahja ja ikiaikainen siunaus? Tarkiainen on näemmä osannut tuon ensimmäisen kysymyksen ennakoidakin, ja ottanut sen jopa vakavasti. Kuten sanottu, hän etenee asioissa harkiten ja kaikille eri asioista esitetyille teorioille tilaa antaen. Tällöin voisi olla vaarana se, että kirjoittaja jättää oman järkensä käyttämättä ja esittelisi lukijalle vain erilaisia, keskenään yhteensopimattomia teoriota. Lukijan pitäisi sitten itse päättää, mihin haluaa uskoa ja mihin ei, kuin kaupan hyllystä valiten. Tähän Tarkiainen ei sorru, vaan hän toimii kuten tieteessä toimitaan, etsimällä totuutta kulloinkin kyseisestä asiasta, siinä määrin kuin se on mahdollista. Näin hän ei kylläkään saavuta mediajulkisuutta ”mullistavilla teorioilla”, eikä pääse tyydyttämään kiihkoilijoiden tarvetta helppoihin totuuksiin. Parempi niin.

Kun Suomen varhaishistoriaa kunnolla tonkii, ei kerta kaikkiaan löydy suomalaisten mahtavaa muinaisuutta eikä uljaita viikinkejä, saati sitten ruotsalaisten kolonialistista sortoa, ei edes ikiaikaista ryssävihaa. Tämä varmasti sapettaa monia suunnattomasti, mutta minkäs teet. Toisaalta Tarkiainen ei myöskään sorru kuvailemaan Ruotsin valtaa minään ikuisena onnen ja autuuden tilana, eikä hekumoi vaikkapa Topeliuksen ja Snellmanin tapaan sillä, miten me olemme saaneet kaiken sivistyksemme Ruotsista. Toki Suomi sai kaiken eurooppalaisen kulttuurinsa tuohon aikaan Ruotsista, mutta Tarkiainen tähdentää, että se oli sielläkin varsin tuoretta lainaa. Suomi-nimisen alueellisen kokonaisuuden voi sanoa olleen olemassa kyllä jostain 1400-luvun puolestavälistä lähtien, mutta se ei ollut juurikaan enempää kuin mitä Sveanmaa, Götanmaa tai Norlanti olivat, valtakunnan osa. Näin ollen onkin väärin sanoa Suomen saaneen länsimaisen sivistyksensä Ruotsista tai Ruotsilta, aivan kuten olisi hassua sanoa Sveanmaan saaneen sivistyksensä Ruotsilta. Suomi sai länsimaisen sivistyksensä ja kulttuurinsa osana Ruotsia, ja oli mukana muovaamassa sitä kulttuuria ruotsalaiseksi. Keskiajan suomalaisuus on osa keskiajan ruotsalaisuutta.

Yhteenvetona kaikesta voisi jopa sanoa, että Kari Tarkiainen on kirjoittanut hyvän kirjan. Kannattaa lukea.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *