Suomen sodat 1917-1918 ja 1939-1945 ilmasodan näkökulmasta

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin paikkansa täyttävä yleistajuinen käsikirja ilmasodan kulusta Suomen vuosina 1917-1918 sekä 1939-1945 käymien sotien aikana. Kirja kertoo perusteet hyvin niille, joille ilmasodan historia Suomen sodissa on tuntemattomampi ja toimii erittäin hyvin käsikirjana asiaa paremmin tuntevammalle lukijalle. Käsittely on asiantuntevaa ja tasapuolista.

Nikunen, Heikki; Talvitie, Jyrki; Stenman, Kari; Geust, Karl-Fredrik; Haapavaara, Heikki: Suomen ilmasodan pikkujättiläinen. WSOY, 2011. 464 sivua. ISBN 978-951-0-36871-8.

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on suurelle lukijakunnalle suunnattu yleistajuinen käsikirja, joka kertoo ilmasotatoimien historian Suomen 1917 – 1918 sekä 1939 – 1945 käymissä sodissa. Päänäkökulmaksi on valittu Suomen ilmavoimien toiminta, mutta ilmatorjunnan sekä ilmavalvonnan ja tiedustelutoiminnan osuutta ei suinkaan ole unohdettu. Suomen ylivoimaista vastustajaa vastaan käymistä sodista lukiessa alkaa melko väistämättä pohtia, miten on mahdollista, että puolustus kesti olosuhteisiin nähden hyvin. Suomen ilmasodan pikkujättiläinen vastaa tähän kysymykseen ansiokkaasti ilmasodan osalta ja lukija pystyy kirjan luettuaan hahmottamaan moniakin vastauksia kysymykseen, miksi Neuvostoliiton ilmavoimat eivät valtavasta ylivoimastaan huolimatta onnistuneet tuhoamaan Suomen armeijan puolustuskykyä ja kotirintaman toimintakykyä.

Teos on kirjoitettu ryhmätyönä, mutta keskeisenä tekijänä on erikseen kiitettävä Suomen ilmavoimia 1991 – 1995 komentanutta Heikki Nikusta. Nikunen on kirjoittanut suurimman osan kirjan ilmavoimia koskevista osuuksista. Tietokirjailija Jyrki K. Talvitie on kirjoittanut katsaukset kuvattujen ilmasodan vaiheiden sotilaspoliittisista taustoista sekä joitakin artikkeleita. Yksittäisiä artikkeleita ovat kirjoittaneet myös aiemmista ilmasotaa kuvaavista kirjoista ja artikkeleista tutut Kari Stenman, Carl-Fredrik Geust sekä Heikki Haapavaara. Stenman on lisäksi tehnyt Suomen ilmasodan pikkujättiläiseen liiteosan sekä osallistunut kuvien hankintaan. Kalevi Keskinen on toiminut kuvatoimittajana ja kerännyt kirjaan ennen julkaisemattomia valokuvia. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta kirjallisuusluettelon perusteella kirjoitukset perustuvat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen ja elämänkertoihin. Venäjän arkistoja ei ole käytetty, eikä myöskään analysoitu sitä, voisiko niistä löytyä luotettavaa tai käyttökelpoista tietoa esimerkiksi pudotustilastojen selvittämiseksi. Suomen ilmasodan pikkujättiläisessä esitetyt pudotusluvut ovat korkeat ja Venäjän arkistojen tultua vapaammiksi käyttää olisi hyvä saada luvuille sitäkin kautta varmistusta.

Rakenne kirjassa on kronologinen ja kappaleiden sisällä kerrotaan ensin poliittisesta ja sotilaallisesta yleistilanteesta. Seuraavaksi kappaleissa esitellään ilmavoimien strategia, organisaatio, kalusto sekä koulutus kulloinkin vallinneessa tilanteessa. Viimeiseksi kappaleissa käydään päivä kerrallaan lyhyesti läpi sotatapahtumat hävittäjä-, pommittaja- sekä tiedustelulentolaivueiden osalta. Erillisissä tietolaatikoissa kerrotaan erityisen mielenkiintoisista asioista tarkemmin kuten talvisodassa Pohjois-Suomen ilmatilaa suojanneen ruotsalaisen lentolaivue F19:n sekä kesällä 1944 torjunta-apua antaneen saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn vaiheista.  Lentäjiä esitellään henkilölaatikoissa sekä Mannerheim-ristin ritarit erikseen liitteissä. Liitteissä esitellään myös ilmavoimien sotien aikana käyttämät lentokonetyypit sekä kerrotaan ilmavoimien lentolaivueiden historiat lyhyesti.

Kirjan rajaus pääsääntöisesti lentojoukkoihin ja toissijaisesti ilmatorjuntajoukkoihin toimii hyvin, joskin ilmatorjunta kuului organisatorisesti myös ilmavoimiin ja ilmatorjunnan pudotusilmoitukset olivat merkittävän suuret ja siten ilmasodan kokonaiskuvan kannalta olisi hyödyllistä saada tarkempaa kuvausta myös ilmatorjunnan toiminnasta. Lukija voi jäädä kaipaamaan lisätietoja ilmatorjunnan organisoinnista, toiminnasta ja koulutuksesta, mutta johonkin raja oli vedettävä ja nyt tehty ratkaisu on napakka.

Pikkujättiläisen varsinaisena päätavoitteena ei ole ollut tuottaa uutta tietoa, vaan kasata tiiviiseen, selkeään pakettiin olennainen jo tiedetystä. Tässä onnistutaan hyvin ja siinä sivulla tuodaan esiin varmasti monelle lukijalle täysin uuttakin tietoa. On esimerkiksi kiinnostavaa lukea siitä kuinka sotasaaliskoneita saatettiin menestyksekkäästi käyttää sukellusvenetorjuntaan.  Tavanomaisemmassa rintamakäytössä sotasaaliskoneet olisivat saattaneet sekoittua vihollisen koneisiin, mutta merialueilla tämä riski oli pienempi. Kirjassa on myös esimerkiksi tietoa siitä, millä taktiikalla tiedustelulentolaivueet toteuttivat tehtävänsä lentäessään täysin vanhentuneilla konetyypeillä, ja radiotiedustelun maailmanlaajuisestikin ajatellen erittäin menestyksekkään tiedustelutoiminnan taustoista. Hyvä ja lukijalle mielenkiintoinen valinta on myös ollut Suomen ilmavoimien synnyn ja alkutoimien kuvaaminen vuoden 1918 aikana. Tämä valinta auttaa lukijaa hahmottamaan, miksi ilmavoimat oli luonteeltaan vähemmän byrokraattinen kuin monet kilpailijansa ulkomailla. Organisaatio muodostettiin ad hoc tilanteen vaatimusten ja lahjoituskoneiden ja vapaaehtoisten lentäjien asettamien edellytysten pohjalta, eikä turhaan organisatoriseen jäykkyyteen ollut tuolloin edellytyksiä.

Ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin kirjoitettu, asiantuntemuksella ja suurella sydämellä käsitelty. Erityisellä mielenkiinnolla seurasin kirjassa esitettyjä mielipiteitä siitä, mikä mahdollisti sen, että ilmasota onnistuttiin tekemään Neuvostoliitolle yhtä vaikeaksi kuin maasotakin. Kirjassa kerrotaan, että ilmavoimat syntyivät vuoden 1918 sodan keskellä rauhan ajan byrokratian häiritsemättä itsenäiseksi aselajiksi, mistä seurasi, että ilmavoimat pystyivät kehittymään sen mukaan mikä lentokokemusta omaavien sotilaiden mielestä oli tarkoituksenmukaista. Maissa, joissa ilmavoimat olivat maa- tai merivoimille alisteisia, kuten Neuvostoliitossa tai Japanissa, ei pystytty yhtä luovasti ja joustavasti sopeutumaan koko ajan muuttuvaan toimintaympäristöön kuin niissä, joissa ilmavoimat olivat oma aselajinsa.

Tämän itsenäisyyden ja vapaan ajattelun mahdollisuuden takia sellaiset luovat uudistajatyypit kuin Richard Lorenz ja G.E. Magnusson pääsivät vaikuttamaan ilmavoimissa.  Jo ennen sotaa Lorenz uudisti ilmavoimien taktiikan sen mukaan mitä koneiden nopeutuminen ja radioiden käytön alkaminen koneissa mahdollistivat. Kolmen koneen tiukasta osastosta siirryttiin joustavaan kahden koneen väljään pariin, joka näki viholliskoneen nopeammin kuin tiukassa osastossa oman johtokoneen paikkaa seuraavat lentäjät, ja jossa parissa kummatkin lentäjät olivat vapaat toimimaan hyökkäyksellisesti. Muissa ilmavoimissa siipimies oli pääsääntöisesti koko ajan sidottu suojaamaan ja seuraamaan johtokonetta, vaikka radioiden koneisiin tulon myötä apua pystyi pyytämään radiolla ja omaa konetta väijyvästä viholliskoneesta saattoi varoittaa radiolla. Käytännössä tämä toimintavapaus kaksinkertaisti Suomen ilmavoimien hävittäjien iskuvoiman verrattuna Neuvostoliiton käyttämään jäykkään taktiikkaan. Suomen ilmavoimien etuna oli myös koneiden suorituskyvyn mukainen käyttö. Jos oma kone oli nopeampi kuin vastustajan, käytettiin liike-energiaa säästävää ”heiluritaktiikkaa”, iskettiin korkeammalta ja palattiin liike-energiaetua käyttäen takaisin korkealle, ja jos oma kone oli hitaampi, pyrittiin käyttämään joko parempia kaarto-ominaisuuksia tai syöksyä hyväksi.

Suomen ilmavoimien luovuus näkyi myös pommittajien ja ilmatorjunnan omintakeisessakin taktiikassa. Helsingin vuoden 1944 suurpommitusten aikana ilmatorjunta onnistui käytännössä mitätöimään suurhyökkäyksen, ei sen takia, että olisi pystytty tuhoamaan vihollisen koneet, vaan koska ammuttiin ilmatorjuntasulkuja tarkoituksellisesti ohi. Sopivassa kohdassa torjunta tarkoituksellisesti viholliskoneiden eteen ammuttu kiivas sulkutuli sai nämä pudottamaan pommilastinsa kaupunkilaisille vaarattomiin kohtiin. Saman suurpommitusjakson aikana suomalaiset pommikoneet puolestaan lyöttäytyivät yöllä tukikohtiinsa palaavien viholliskoneiden sekaan ja pudottivat sitten lastinsa laskeutuvien koneiden sumaan. Tämä varsin innovatiivinen teko kuvataan kirjassa lyhyesti, mutta olisi ollut kyllä yhden lisätietolaatikon ja tarkemmankin kuvauksen arvoinen.

Kirjan mukaan suomalaisten lentäjien etuna oli myös koulutuksen tarkoituksenmukaisuus. Kaikki lentäjät aloittivat hävittäjälentäjäkurssilla, joten myös pommitus- ja tiedustelulentäjiksi päätyneet ymmärsivät kuinka tehdä oman koneen pudottaminen vihollishävittäjälle vaikeaksi. Hävittäjäkoulutuksessa korostettiin ampumataitoa ja yksinkertaisia, mutta tarkoituksenmukaisia ja tehokkaita hyökkäys- ja puolustustaktiikoita. Kirjassa kerrotaan perusteellisesti koulutuksesta, mutta mielenkiintoista olisi ollut myös tietää enemmän lentäjien valinnasta ja koulutuksessa karsiutumisesta. Jostain pienen Suomen ilmavoimat onnistuivat löytämään ja kouluttamaan väkilukuunsa nähden täysin suhteettoman määrän hävittäjä-ässiä. Osan selittää vastustajaa parempi taktiikka ja koulutus, mutta osan täytyy selittyä henkilökohtaisilla tekijöillä. Miten lentäjäkurssien oppilaat valittiin? Mitkä olivat edellytykset hakemiselle, mitä fyysisiä ominaisuuksia täytyi täyttää, mikä koulutustausta vaadittiin, käytettiinkö haastatteluja? Lisäksi kirjassa olisi voinut olla tietoa siitä mitä tehtiin, jos lentäjä ei rintamaolosuhteissa pystynytkään täyttämään odotuksia, tai jos sinänsä hyvä lentäjä alkoi uupua.

Suomen ilmasodan pikkujättiläisestä selviää hyvin sodankäynnin ennakoimattomuus. Talvisodassa omat koneet osoittautuivat Blenheim-pommikoneita lukuun ottamatta täysin vanhentuneiksi ja ilmavoimat olivat suurvaltaa vastaan alakynnessä, ilmaherruudesta rintamalinjoilla ei ollut tietoakaan ja sotaa käytiin syvällä omalla alueella suomalaisten onneksi vihollisen sodan alkuvaiheessa suojaamattomia pommittajia vastaan. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa olikin tilanne aivan päinvastainen, suomalaisten parhaat hävittäjäkoneet olivat vihollisen vastaavia parempia tai ainakin vastaavia, neuvostokoneita oli myös sen verran vähän saksalaisten hyökkäyksen takia, että suomalaiset käytännössä pystyivät pitämään ilmaherruuden haluamillaan alueilla. Vuoden 1944 hyökkäyksen aikana suomalaisten puolella ollut ilmavoima kaksinkertaistui käytännössä päivässä kun saksalainen lento-osasto Kuhlmey saapui puolustusta tukemaan ja omat lentolaivueet alkoivat saada suuremmassa määrin ajanmukaisia hävittäjiä. Altavastaajana oleminen saattoi äkillisestikin muuttua.

Kirjassa korostetaankin valmiutta toimia monenlaisessa ympäristössä ja sitä kuinka tärkeää on, että omat koneet ovat ajanmukaisia. Talvisodan viimeisinä päivinä neuvostohävittäjät yllättivät hävittäjälentueen nousemassa ilmaan omalta lentokentältä ja pudottivat peräti seitsemän suomalaista konetta. Suomalaisten koneet olivat hitaammat, liian matalalla syöksyä ajatellen ja huonompia kaartamaan. Parempi ampumataito tai taktinen osaaminen ei niissä oloissa riittänyt, kun kone oli täysin vanhentunut.

Teos luo myös osaltaan uskoa itsenäiseen puolustukseen. Periaatteessa ylivoimainenkin hyökkääjä voi noudattaa vanhentunutta tai tehotonta taktiikkaa, olla huonosti johdettu, ja olosuhteet voivat kansainvälisessä politiikassa nopeastikin muuttua puolustajaa tukeviksi. Siksi oleellista on toimintakyvyn pitäminen korkeana korkealaatuisen koulutuksen sekä ajanmukaisen kaluston avulla. Suomen ilmasodan pikkujättiläinen kertoo, että sekä talvisodan että vuoden 1944 torjuntataisteluiden jälkeen ilmavoimat olivat menestyksekkään toiminnan ja täydennysten myötä vahvemmat sekä konemääräisesti että koneiden tyypiltä kuin ennen taistelujen alkamista.

Pikkujättiläisen kuvitus tukee hyvin tekstiä ja kustantajaa täytyy erityisesti kiittää siitä, että paperin laadussa ei ole tingitty ja siksi on voitu käyttää myös värivalokuvia. Sen sijaan kirjan kartoissa on toivomisen varaa. Niistä selviävät lähinnä lentokenttien sijainnit, suurimmat järvet sekä rintamalinjan kulku. Tiestö, joet, rautatiet Muurmannin rataa lukuun ottamatta ja paikkakunnat lukuun ottamatta suurimpia kaupunkeja ovat jääneet pois. Edes Suomenlahden saaria tai Leningradin ja Viron välissä sijainnutta Oranienbaumin mottia ei kartoista löydy, vaikka niillä varsinkin asemasotavaiheen ilmasodan kannalta oli mitä suurin merkitys. Ottaen huomioon, että Pariisin rauhansopimuksessa 1948 luovutetun alueen maantieto alkaa nykylukijalle olla täysin tuntematonta, olisi tämänkaltaisessa kirjassa tärkeää, että kartat olisivat hyvät. Lukijat olisivat varmasti olleet valmiit maksamaan muutaman euron ylimääräistä kirjaan sisäkanteen taitellusta suurikokoisesta ja selkeästä kartasta. Tällaisenaan kirjaa on luettava joko karttakirjan tai internetin karttasovellusten tukemana.

Kirjan liitteet ja hakemistot ovat erinomaiset ja tukevat hyvin kirjan käyttöä käsikirjana. Hakemistoissa löytyy sekä paikkakunta-, henkilö-, lentokonetyyppi- että joukko-osastohakemistot. Niinpä esimerkiksi Kyösti Karhilan elämäkertaa tai lentolaivue 44:n historiaa lukevan lukijan on hyvin helppo löytää ne sivut, joilla itseä kiinnostava tieto löytyy. Liitteissä löytyy myös suorastaan kauniit väripiirrokset Suomen ilmavoimien käyttämistä lentokonetyypeistä ja lyhyet konetyyppihistoriat. Sen sijaan Neuvostoliiton konetyypeistä ei vastaavia löydy. Nyt esitellyistä koneista ei myöskään ole esitelty suoritusarvoja, vaikka kirjassa pidetään hyvin perustellen koneiden suoritusarvoja erittäin merkittävänä ehtona menestyksekkäälle toiminnalle. Suoritusarvojen puuttuminen haittaa kirjan käyttöä käsikirjana ja johtaa siihen, että ne tiedot on haettava Risto Pajarin Jatkosota ilmassa -kirjasta (1982) tai internetistä. Lisäksi liitteissä olisi myös voinut olla lista sodissamme pudonneista lentokoneista, kun sellainen lista olisi Pajarin kirjasta ollut helposti lainattavissa.

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen on hyvin paikkansa täyttävä kirja ilmasodan kulusta. Se kertoo perusteet hyvin niille, joille ilmasodan historia Suomen sodissa on tuntemattomampi ja toimii erittäin hyvin käsikirjana asiaa paremmin tuntevammalle lukijalle. Erityisen miellyttävää on se, että kirjassa kerrotaan tasapuolisesti ilmavoimien eri osien toiminnasta eikä keskitytä pelkästään hävittäjälentueiden toimintaan. Kirja sopii niin sotahistoriasta laajemmin kiinnostuneelle kuin satunnaiselle lentäjäelämäkerran lukijalle tai tietokonepelilentäjälle, joka haluaa lisätä tietopohjaansa ilmasodan kokonaisuudesta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *