Toivon hartaasti, ettei taloushistoria, ja vielä poliittinen sellainen kirjan nimessä karkota montaa sellaista potentiaalista lukijaa, joka pitää talousmahtien nykyistä ylivaltaa vastenmielisenä. Heille kirja antaisi kuitenkin hyvät eväät viholliseen tuntemiseen: ”Jos haluaa ymmärtää, mikä maailmaa ja Suomea liikuttaa, on hyödyllistä paneutua talouden liikevoimiin” (s. 8). Poliittisella lisämääreellä Kuisma taas korostaa sen, että: ”Talouselämä on osa kulttuuria ja sosiaalisia valtasuhteita, joita se samalla synnyttää ja suuntaa” (s. 9).

Kirjan ensimmäinen luku alkaa kirkon ja varhaiskeskiajan taloushistorian liittymäkohtien kuvaamisella; Kuinka lupa syödä kalaa katolisen kirkon määrääminä paasto-aikoina loi houkuttelevan markkinan suomalaisten pyyntimiesten saaliille väkirikkaaseen Keski-Eurooppaan voimistaen uudisasutusvirtoja pohjoisen jokivarsille ja sisämaan laajoihin erämetsiin. Toinen hyödyke, joka kytki pohjoiset erämaat kaukaisiin markkinoihin, olivat turkikset, joille löytyi lähes rajaton kysyntä Euroopan ruhtinaslinnoissa, idän metropoleissa ja kukoistavissa kauppakaupungeissa. Kauppayhteyksistään huolimatta Suomi vuonna 1000 oli harvaan asuttu alue maanosansa äärimäisessä pohjoisessa reunassa: ” Saman verran ja enemmänkin asukkaita oli pelkästään yhdessä varhaiskeskiaikaisen Italian kukoistavista kaupungeista…” (s. 16).

Kuisma kritisoi valloitusteoriaa, jonka mukaan Suomi käännytettiin kristinuskoon ja liitettiin Ruotsiin väkivalloin kolmen ristiretken sotaisalla voimalla, liian yksinkertaistavaksi: ” Kristillinen vaikutus oli levinnyt Suomeen jo vuosisatoja ennen ristiretkiä, vähä vähältä 700-luvulta alkaen…” (s. 20). Itse hän kuvaa pari kolme vuosisataa kestänyttä murrosta, jonka tuloksena Suomi vakiinnutettiin osaksi ruotsalaista valtapiiriä monimutkaisella ilmaisulla: ”Se, mistä oli vasta tulossa Ruotsi kasvoi yhteen ja liitti itseensä sen, mistä myöhemmin tuli Suomi” (s. 19). Toisaalta hän pitää myös käsityksiä alueiden rauhanomaisesta yhteen kasvamisesta harhaanjohtavina: ”Eivät saamelaisetkaan asettuneet vapaaehtoisesti varhaiskeskiajan pirkkalaisten pohjankävijöiden pakkoverotettavaksi, orjiksi ja suvuissa perittäväksi omaisuudeksi, vaan ylivoimaisen aseellisen voiman edessä. Miksi siis suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset olisivat riemumielin ottaneet vastaan ruotsalaisia ritareita, jotka pakkotyöllä pystytettyjen kivilinnojensa turvista ryhtyivät heidän päälliköikseen ja verottajikseen.” (s. 25).

Useita kirjoja teollisuus- ja yrityshistoriasta kirjoittaneena, Kuisma uskaltaa verrata katolista kirkkoa nykyajan monikansalliseen jättikonserniin, johon Ruotsi ja sen vanavedessä Suomi liitettiin tulospalkkioin sitoutettujen paikallisjohtajien eli piispojen johtamina tytäryhtiöinä. Euroopan Unioni direktiiveineen on tuskin päässyt yhtä lähelle koko maanosaa tehokkaasti läpäisyttä ideologista ja hallinnollispoliittista yhtenäisyyttä kuin keskiaikainen Rooman kirkko, joka julisti samoja käskyjä niin suomalaiselle, italialaiselle kuin ranskalaisellekin rahvaalle.

Katolisen kirkon asema säilyi 1500-luvun alkuun asti, jolloin Martti Lutherin saarnaamaa reformaatio, joka kyseenalaisti paavin ja katolisen kirkon maallisen vallan, tarjosi Ruotsin kuninkaalle Kustaa Vaasalle (1523-1560) oivan tilaisuuden oman taloudellisen tilan kohentamiseen. Kuninkaasta tuli Ruotsin kirkon päämies Rooman paavin sijasta ja kirkon maaomaisuus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin. Samalla Ruotsin kulttuurikehitys erkaantui katolisen Euroopan valtavirroista, joihin se edeltäneinä keskiajan kansainvälisinä vuosisatoina oli liittynyt.

Vaurastunut valtion käy 1500-luvun jälkipuoliskosta lähtien jatkuvia laajennussotia, joiden ansiosta Ruotsista tulee 1600-luvulla koko Itämeren piiriä hallinnut pohjoinen suurvalta. Siviilipuolella Ruotsin rautateollisuus ja suomalainen terva hallitsee koko Euroopan markkinoita. Tervan kohdalla tulee vastaan ensimmäinen kertaa, jossa vastustan Kuisman näkemystä. Kaskiviljelyä tutkineena en allekirjoita Kuisman näkemystä, että tervanpoltto olisi työntänyt tieltään kaskiviljelyä. Näillä elinkeinoilla oli hyvin erilaiset ”ekologiset lokerot” kaskiviljelyyn soveltuivat parhaiten rehevät kuusikot ja lehtimetsät, kun tervanpolton raaka-aineena oli karuimmilla mailla viihtyvä kasvava mänty. Samasta työvoimasta ne toki kilpailivat.

Toisen luvun alussa Haminan rauha 1809 päättää lähes tuhatvuotisen ruotsalaisen aikakauden ja aloittaa venäläisen vaiheen Suomen kehityksessä, jonka jälkeen palataan vielä hetkeksi Ruotsin vallan viimeisille vuosikymmenille. Tässäkin luvussa kritiikkini kohde löytyy tervasta, jonka merkitystä mielestäni yleensäkin ylikorostetaan, samalla kun esimerkiksi lasiteollisuudelle tärkeän potaskan ja mustan ruudin tärkeimmän ainesosan salpietarin vienti unohdetaan täysin.

Tervan ylikorostumiseen Kuisman tekstissä saattaa vaikutta tilanpuute, tai sitten luku on kirjoitettu nousevan metsäteollisuuden näkökulmasta. Tällöin lahosta lehtipuusta valmistetulla potaskalla tai karjan lannasta ja virtsasta valmistetulla salpietarilla ei ole samanlaista merkitystä kuin tervalla tai korvaavaksi vientituotteeksi nousevalla sahatavaralla. Kun puhutaan Pohjanmaan hyvinvoinnista punaisiksi maalattuineen taloineen, salpietaria ja varsinkaan potaskaa ei ole syytä unohtaa. ”Kaskivilja” taas oli 1800-luvulla yhä enenevässä määrin tulossa savuavista soista kuin metsiin kaadetuista kaskista.

Kolmannen luvun alussa ollaan edelleen 1800-luvun alkupuolella, jolloin Suomen ensimmäiset suurteollisuuslaitokset, puuvillatehtaat, käynnistyvät. Rautatieverkoston laajenemisen ja lennättimen tulon myötä välimatkat lyhenevät tai menettävät merkitystään ja Suomi irrottautuu vähitellen verkkaisesta vuodeaikojen rytmistä kiihkeään höyryvoiman ja tehtaanpillien tahdittamaan ja sähkölamppujen valaisemaan rytmiin. Kun Suomeen saadaan 1890 ensimmäinen jäänmurtaja, niin ei edes talvi erota Suomea Euroopasta. Samalla kirjan tahti kuitenkin hidastuu, kun tapahtumien taustoittamiselle jää enemmän sivuja. Siitä huolimatta ehditään vielä kärsimään niin sortokaudesta, sisällissodasta, viinan puutteesta, lamasta kuin toisen maailmansodan raskaista rauhanehdoista. Uskoa Suomen tulevaisuuteen vahvisti kuitenkin se seikka, että Suomea eivät sodan päätyttyä miehittäneet vieraat sotajoukot.

Kirjan viimeinen luku alkaa iloisissa merkeissä: Armi Kuusela kruunataan Miss Universumiksi, Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen Helsingin Olympiastadionilla ja viimeinen sotakorvausjuna ylittää itärajan. Tšekkoslovakian tiestä ei tule Suomen tietä, vaikka Suomi siirretään sodan voittajien hiljaisella sopimuksella Neuvostoliiton etupiiriin. Suomi onnistuu säilyttämään länsimaiset yhteytensä ja yhteiskuntajärjestelmänsä, myös talouskasvu noudattaa läntistä kehitystä. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosien talousihmeen kääntöpuolena on kuitenkin 1960-luvun raju rakennemuutos, jonka myötä: ”Suomi valloitti eurooppalaisia kärkisijoja itsemurhien, väkivaltarikollisuuden, liikennekuolemien ja viinanhuuruisen häiriökäyttäytymisen yleisyydessä” (s. 203).

Suomi selviää 1970-luvun öljykriiseistä, kun öljyn hinnan rajusta noususta hyötynyt Neuvostoliitto tilaa pieneltä länsinaapuriltaan suuria määriä laivoja ja koneita, rakennusprojekteja, vaatteita ja kenkiä. Neuvostoliitto sortuu kuitenkin vielä ennen kirjan loppumista ja Suomi kokee vielä yhden laman sekä pankkikriisin, ennen kuin kirjan viimeisillä sivuilla noustaan lamasta Nokialandiaksi ja liitytään Euroopan Unioniin.

Päätän arvostelun ristiriitaisin tuntein, vaikka arvostelun alussa olisin ollut antamassa Markku Kuismalle lisää sivuja täytettäviksi, koin kuitenkin kirjan ensimmäisen ja tiiviimmän luvun antoisimmaksi. Se johtunee kuitenkin siitä, että se käsitteli itselleni tuntemattomimpia aikakausia. Historiantutkijana en taidakaan kuulua tämän yleistajuisen kirjan varsinaiseen kohdeyleisöön. Suosittelen kuitenkin kirjaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille ja varsinkin heille, jotka eivät tiedä olevansa siitä kiinnostuneita. Monille voi olla valaisevaa lukea millaisissa oloissa ja millaisten aatteiden innoittamana monet yhäkin toimivat yritykset, pankit ja puolueet perustettiin 1800 – 1900 -lukujen taitteessa. Kirja sopisi hyvin esimerkiksi lukiolaisen käteen silläkin uhalla, että historian pääsykokeisiin tulee tungosta. Toivon myös kirjasta käännöstä muille kielille, ellei sellaisia ole jo suunnitteilla sillä kirja antaa hyvät eväät meidän suomalaisten ymmärtämiseen.

—————————————-
Arvostelijan artikkeli kaskiviljelyksestä ja soiden polttoviljelystä on julkaistu Environment and History:ssä (11:4, 2005, s. 431-446) ja artikkeli potaskan, salpietarin ja tervan valmistuksesta Scandinavian Journal of History:ssä (32:3, 2007, s. 281 – 311).