VTL Antero Leitzingerin kirja ”Suomen tataarit – Vuosina 1868-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina” on odotettu teos Suomen vanhimman muslimiyhteisön vaiheista kansallisen heräämisemme alkuajoista aina nykypäivään asti. Harva suomalainen tietää, että juuri Suomessa on yksi Euroopan vanhimmista muslimiyhteisöistä. Tämä on seurausta tataarien varauksettomasta halusta integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan unohtamatta islamin uskoa ja omia perinteitään. Tässä yhteydessä mainittakoon vielä toinen syksyn kirjauutuus, everstiluutnantti Tuomo Hirvosen toimittama Suomen Islam-seurakunnan Veteraaniteos, joka Antero Leitzingerin kirjan tavoin tekee kunniaa tataarien isänmaallisuudelle.

Tutkija Antero Leitzingerilla on ollut erinomainen mahdollisuus seurata Suomen tataarien elämää läheltä: esipuheensa ”tutkijapositiossa” Leitzinger kertoo vaimonsa olevan tataari ja poikiensa kaksikielisyyden ja kaksoisidentiteetin antaneen tutkijalle läheisen näkökulman problematiikkaan. Läheisyys tutkimuskohteeseen voi kuitenkin vaikeuttaa objektiivisen otteen löytämistä tutkimukseen. Tämän myös tutkija Leitzinger tunnustaa. Ulkopuolisen lukijan näkökulmasta hän on kuitenkin sisäistänyt tutkimuspositionsa hyvin, sillä kirja ei sorru pahemmin subjektiivisuuden sudenkuoppiin eikä pyri puolustelemaan tai selittelemään tutkimuskohteensa toimia. Tietty sympatia tataareihin kirjasta kuitenkin välittyy. Erityisesti tataarien nykyistä asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa käsittelevissä osissa tutkija Leitzinger tuntuu olevan katkera siitä, että tataarit ovat jääneet muiden, uudempien muslimisiirtolaisten varjoon. Asenteellisuutta on havaittavissa suhtautumisessa valtamediaan ja nykypoliitikkoihin, jotka Leitzingerin mukaan

”…ottivat vastaan suomalaisten islamistien lähetystöjä ja huolenaiheita suorastaan kilpaillen sillä, kuka kehtaa mennä pisimmälle islamin vaatimusten ja henkisesti yliherkkien muslimien erityistarpeiden ’ymmärtämisessä’ – sellaisina kuin totalitaariseen järjestelmään pyrkivät islamistit haluavat esittää islamin ja muslimit.” (Sivu 179)

Lukijalle välittyy kirjasta käsitys että Leitzinger pitää tataareja ”parempina muslimeina” näiden suvaitsevaisuuden ja integraatiohalun vuoksi. Leitzinger toteaa niin ikään suruissaan, että

”Mishäärit [tataarit] joutuvat yhä useammin selittelemään uskontoaan muille suomalaisille, jotka joko suhtautuvat siihen vihamielisesti tai yliymmärtävästi. Mishäärit korostavat tyypillisesti, että eivät kaipaa etuoikeuksia, eivätkä yhteiskunnan tukea toiminnalle, jota ovat tottuneet sukupolvien ajan rahoittamaan yksityisesti. He eivät ota yhteisönä kantaa maailman ongelmiin, vaan tukeutuvat Suomen lakeihin ja luottavat viranomaisten kykyyn hoitaa ulkopolitiikkaakin koko Suomen kansan yhteisten intressien mukaisesti.” (Sivu 179)

Leitzingerin katkeruuden ytimessä näyttää olevan median tapa suosia haastateltavinaan

”…aktivisteja, jotka eivät edusta muslimien maltillista valtaenemmistöä, ja miksi mitä kohtuuttomimmille islamin nimissä esitetyille mielipiteille löytyy viranomaisissakin myötäilijöitä.” (Sivu 178)

Toisaalta Leitzinger ei kuitenkaan vastaa kysymykseen, miksi Suomen tataarit eivät ole ottaneet aktiivisempaa roolia muslimeja koskevien integraatiokysymysten itseoikeutettuina asiantuntijoina, joka heille vanhimpana suomalaisena muslimiyhteisönä luonnollisesti kuuluisi? Voiko mediaa ja poliitikkoja suomia siitä, etteivät tataarit ole omaksuneet roolia muslimien puolestapuhujina?

Itse kirja voidaan jakaa kolmeen kappaleeseen. Ensimmäinen osa (kappale kaksi) käsittelee kysymystä kuka on tataari ja toimii johdatuksena tataarien pitkän historian ääriviivoihin. Toinen osa käsittelee tataarien rantautumista Suomeen ja Suomeen juurtumisen ensi askelia. Kolmas osa puolestaan keskittyy itse tataarien kotoutumiseen ja suomalais-tataarilaisen identiteetin syntyyn sekä sen poliittisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin osatekijöihin.

Ensimmäinen osa paneutuu tataarien alkuperään ja yleiseen historiaan. Kappale vyöryttää lukijan prosessoitavaksi koko joukon tataarien alakansoja, näiden erityispiirteitä ja historiallisia tapahtumia. Vähempikin olisi riittänyt. Otsikko ”Keitä Suomen tataarit ovat?” tuntuu paikoin unohtuvan ja katoavan Kultaisen Ordan vaiheiden ja Kazanin paikallishistorian välimaastoon. Otsikko ”Tataarien historia aina 1800-luvulle saakka” olisi joka tapauksessa vastannut itse tekstiä paremmin kuin nyt valittu. Kirjoittajan päätös aloittaa kirjansa historiallisella yleiskatsauksella on kuitenkin ymmärrettävä: harva suomalainen tietää, keitä tataarit ovat. Tämä suomalaisten tietämättömyys näyttää vaivanneen myös tataareita, sen verran usein kirjassa esiintyy tataarien aikalaisille viranomaisille antamia vakuutuksia siitä, etteivät he ole venäläisiä eikä heitä pitäisi venäläisiin rinnastaa (esim. sivu 146). Kirjan käsitellessä Suomen tataareja, lähes yhdeksänkymmentä sivua kestävä historiallinen ja etnologinen esittely tuntuu hieman ylimitoitetulta. Kirjoittajan kuitenkin aloitettua tataarien historian eri vaiheiden läpikäynnillä, olisi hän voinut helposti kirjoittaa enemmän hunneista, jotka nyt jäävät maineeseensa nähden hieman liian vähäiselle käsittelylle.

Kirjasta huomaa hyvin sen, että Leitzingerille on ollut ongelma päättää kirjan genrestä. Onko kyseessä popularisoitu, suurelle yleisölle tarkoitettu Suomen tataarien historia, joka etenee kronologisesti alkaen ensimmäisen tataarin Suomeen saapumisesta nykypäivään vai lisensiaatintutkimukseksi tarkoitettu temaattisesti jäsennelty tutkimus? Nyt lukija saa käteensä hybridin, jossa poukkoillaan ajallisesti ja temaattisesti kappaleesta toiseen. Tämä häiritsee paikoitellen kokonaiskuvan muodostamista tataarien asemasta jonain tiettynä ajanjaksona, esimerkiksi Suomen sisällissodan aikana.

Huomiota olisi pitänyt kiinnittää enemmän kappaleiden jaottelussa. Lukujen 3-5 jaottelu on sekavaa. Jos luku 4 on keskittyvinään Suomen tataareihin integraation näkökulmasta, miksi ihmeessä ”Integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan” on sijoitettu luvuksi 5.7 eikä 4.7? Kirjasta löytyy muitakin esimerkkejä siitä, kuinka samat asiat toistuvat eri luvuissa tai mainitaan väärässä yhteydessä, tai jotain asiaa toistetaan turhaan. Viimeisestä esimerkkinä Hasan Hamidullan kertomus isoisänsä Suomeen tulosta joka on kaksi kertaa esitetty peräkkäisillä aukeamilla sekä suomeksi että englanniksi (Sivut 87-88 sekä 89-90). Yksi ajatuksella läpiviety oikolukukerta olisi selkeyttänyt kirjan dispositiota. Yksittäisiä kirjoitusvirheitä ja muita epähuomioita on kirjaan jäänyt:

Sivu 60: ensimmäinen lause ei avaudu lukijalle.

Sivu 162: Hyvinkäällä-osiossa viimeinen lause on virheellinen.

Sivu 185: Nimiluettelossa mainittu Räsänen mainitaan ilman esinimeä.

Sivu 196: ”aloitteestaan” pitäisi olla ”aloitteesta”.

Häiritsevä seikka asiaan perehtymättömälle lukijalle on Leitzingerin tapa käyttää ”tataaria” ja ”mishääriä” sekä muita lajittelumääreitä sekaisin jopa samassa kappaleessa. Kirja olisi kaivannut liitteekseen hierarkiataulukon, josta olisi voinut kätevästi tarkistaa, kuka oli kenenkin alaheimo yms.
Translitteraation suhteen tutkija Leitzinger on muodostanut oman järjestelmänsä, joka perustuu translitteraation foneettiseen helppouteen. Tämä toimii tataarinimien suhteen, mutta Afganistanissa olevan Mazar-i Sharifin translitterointi Mäzäreshärifiksi näyttää hassulta eikä helpota paikkakunnan löytämistä kartalta. Kirjassaan Leitzinger kuitenkin antautuu pieneen leikinlaskuun translitteraation suhteen Etsivän keskuspoliisin etsivän kustannuksella, joka toteaa raportissaan jo vuonna 1929:

”Näiden tatarilaisten nimistä tahtoo aina olla epäselvyyttä, vieläpä ne ovat eri aikoina annettuihin papintodistuksiin merkittynä eri lailla.” (Sivu 98)

Itse tataarien Suomeen saapumista käsittelevässä osiossa, jonka muodostavat kappaleet 3 ja 4, Leitzingerin ahkera arkistoissa tehty perustutkimus ja sulava kynä pääsevät kunniaan. Paikoitellen tataarien Suomeen saapumista lukee kuin jännitysromaania salakuljettajineen, agentteineen ja poliittisineen intrigeineen. paikoitellen kirja kuitenkin saavuttaa yksityiskohtaisuudessaan tason, joka on tahattomasti huvittava: lukija mm oppii, että Haminassa kuoli muslimisotilas vuonna 1858 ja että Turussa eräs tataari herätti huomiota komealla turbaanillaan ja kaftaanillaan vuonna 1874. Tutkija Leitzingerilta kuitenkin onnistuu tasapainottelu mikron ja makron välillä, eikä hän yksityiskohtaisuutensa sorru ns. ”knoppi-tietojen” viljelyyn. Tutkija Leitzinger onnistuu yhdistämään tataariyhteisön historian ääriviivat sen jäsenten henkilöhistorioihin. Erityisen hyvin tämä onnistuu kappaleessa 4.3, jossa tutkija Leitzinger valottaa tataariyhteisön sisäisiä poliittisia vastakkainasetteluja käsitellen siinä sivussa samanaikaisesti tapahtuneita kansallisia ja suurvaltapoliittisia kehityskulkuja. Miltei vahingossa tutkija Leitzinger tulee käsitelleeksi ansiokkaasti Etuvartiokansojen klubin ja Prometheus-järjestön työn merkitystä ja kansainvälisiä kytköksiä.

Kirjan viimeinen osio, kirjan kappale viisi, perehtyy tataarien nykyiseen identiteettiin ja sen eri elementteihin. Tämä kappale on mielenkiintoisin pohdittaessa integraation laajemmin liittyviä kysymyksiä. Leitzingerin sympatiat ovat selvästi tataarien puolella ja hän kiittelee menestyneiden tataarien ahkeruutta vuolaasti ja näkee siinä koko suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäneen voiman:

”Kyvykkyys ja kova työ on palkittu taloudellisella menestyksellä, josta koko suomalainen yhteiskunta on saanut hyötyä.” (Sivu 254)

Leitzinger on kirjansa alussa kuitenkin esittänyt kantaväestön suhtautuneen nurjamielisesti tataarien harjoittamaan kaupusteluun, minkä hän myöhemmin kuitenkin jättää huomiotta. Hän ei vastaa kysymykseen, miksi aikalaiset eivät pitäneet tataarien kyvykkyydestä ja kovasta työstä vaan tyytyy toteamaan aikalaisten vain narisseen verojen maksamatta jättämisestä.

Integraatio-kappaleessa saavat taas huutia Suomen nykyinen yhteiskunnallinen eliitti, joka Tanskan pilapiirroskohun suhteen Leitzingerin mukaan:

”…Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa, pääministeri ja presidentti kiirehtivät todistamaan myötätuntoaan muslimeja kohtaan.” (Sivu 254)

Olankohautuksella Leitzinger ohittaa tuhansien muslimien pahan mielen pilakuvista, työntäen esille tataarien hillityn käytöksen esimerkkinä siitä, miten kriisiin olisi pitänyt suhtautua.

Huolimatta tutkija Leitzingerin ajoittain esille ponnahtavista asenteista kirja ”Suomen tataarit” maalaa kuvan oikeutetusti ylpeästä ja kaikin tavoin suomalaista yhteiskuntaa rikastuttavasta yhteisöstä, jonka integraatiota suomalaiseen yhteiskuntaan ei voi muuten kuvailla kuin kirjan otsikon ”menestystarinalla”. Kirjan toivoisi murtavan virheelliset käsitykset siitä, että islamin usko ja integraatio ovat toisilleen vastakkaisia.