Suomen tietoyhteiskunnan typistetty oppimäärä

Informaatioteknologian historian tutkimuksen valitettavimpia piirteitä on paitsi tehdyn tutkimuksen vähyys myös monien jo julkaistujen teosten kapea-alaisuus. Näkökantojen yksipuolisuus on monta kertaa johtanut siihen, että tietotekniikan kehittyminen maassamme nähdään edelleen melko suoraviivaisena kehityshistoriana. Kehitysdeterminismin piirteet ovat tietenkin olleet tyypillisiä laajemminkin mediajulkisuudessa. Nykyisessä informaatioteknologiaa palvovassa ajan hengessä kriittisten äänenpainojen ja vaihtoehtoisten tarinoiden esittäjät ovat edelleen harvassa.

Manninen, Ari T.: Näin tehtiin Suomesta tietoyhteiskunta. Tietotekniikan liitto / Talentum, 2003. 298 sivua. ISBN 951-762-847-1.

Informaatioteknologian historian tutkimuksen valitettavimpia piirteitä on paitsi tehdyn tutkimuksen vähyys myös monien jo julkaistujen teosten kapea-alaisuus. Näkökantojen yksipuolisuus on monta kertaa johtanut siihen, että tietotekniikan kehittyminen maassamme nähdään edelleen melko suoraviivaisena kehityshistoriana. Kehitysdeterminismin piirteet ovat tietenkin olleet tyypillisiä laajemminkin mediajulkisuudessa. Nykyisessä informaatioteknologiaa palvovassa ajan hengessä kriittisten äänenpainojen ja vaihtoehtoisten tarinoiden esittäjät ovat edelleen harvassa. Näitäkin esiintyy lähinnä silloin, kun jokin mammuttiluokan projekti ajautuu kiville. Digitelevisiohanke oli tästä yksi tunnetuimpia esimerkkejä, vaikka kovasti tilannetta on viimeisen vuoden aikana yritetty kaunistella esittämällä vakuuttavan näköisiä myyntitilastoja. Huomiotta on vain jäänyt, että käyttäjille digitelevisio ei ole vielä läheskään arkipäivää. Lisäksi jotkut surkuhupaisat tapahtumat tuntuvat helposti vajoavan unohduksiin. 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun uusmediakuplaa verhoaa jo tällä hetkellä jonkinlainen orastavan nostalgian kehä.

1990-luvun puolivälin jälkeisistä tapahtumista vallitsee yleisesti hyvin hämärä kuva. Keskeisiltä osin laajat linjaukset, yritysvetoiset näkemykset ja suuret toimijat ovat historiikkien ja muistelmien muodossa hallinneet tuon ajan tutkimuskenttää. Tietotekniikan liiton julkaisema ja Ari Mannisen kirjoittama "Näin tehtiin Suomesta tietoyhteiskunta" jatkaa ansiokkaasti näitä perinteitä. Mediajulkisuudessa tietoyhteiskunnasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana kaikkeen informaatioteknologiaan liittyvä yleispätevä iskulause. Otsikko antaa implisiittisesti ymmärtää, että teos esittää tyhjentävästi miten kaikki on tapahtunut, minkä jälkeen asiaan ei ole enää oikeastaan mitään lisättävää. Tämä herättää väkisinkin tukun kysymyksiä: mikä on tietoyhteiskunta? Ketkä ovat olleet sen keskeisiä toimijoita? Mikä on tavallisten kansalaisten osuus tässä kehityshistoriassa? Kysymyslistaa voisi jatkaa vielä huomattavasti pidemmälle.

Otsikkoratkaisun ymmärtää paremmin, jos sitä suhteuttaa julkaisijan eli Tietotekniikan liiton näkemyksiin. Teos on kummunnut tarpeesta luoda aiheesta jonkinlainen suppea yleisesitys. Kirjan alkusanoissahan jo todetaan, että teoksen tarkoituksena on "kattaa tietotekniikan kehittyminen Suomessa". Tehtävän on mainittu olevan tavallista yrityshistoriikkia kunnianhimoisempi. Kirjan tekoon varattu aika (yksi vuosi) ja resurssit (yksi kirjoittaja) ovat kuitenkin tarjonneet mahdollisuuden ainoastaan hyvin rajoittuneeseen kirjaprojektiin. "Kyllä Siperia opettaa", kuten kirjan kirjoittakin toteaa osuvasti alkusanoissa. Olisi helppo lähteä kritisoimaan teosta pelkästään näistä vaikeista ellei mahdottomista lähtökohdista, mutta huomattavasti mielekkäämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitä uutta sillä on annettavanaan.

Suuret toimijat hallitsevat

Rajauksen suhteen teoksessa on turvauduttu ottamalla keskiöön lähinnä kaupallis-hallinnollinen tietojenkäsittely. Tämän seurauksena tieteellistekninen tietojenkäsittely on kutistunut pelkäksi sivujuonteeksi. Vastaavasti myös käyttäjätason muutosten tarkastelu on väännetty lähes minimiin. Puutteita on toki parannettu muun muassa varsinaisen leipätekstin yhteyteen liitetyillä kainalojutuilla. Ajallisesti teos aloittaa noin 1950-luvun tilanteesta ja etenee karkeasti ottaen noin 1990-luvulle. Temaattisesti käsitellyiksi tulevat pankkien, vakuutuslaitosten, kauppojen, kuljetusalan ja valtionhallinnon tietoteknistymisen eri vaiheet. Käsittelyn rakenne ja kieli on hyvin polveilevaa ja sen hallitsevimpia piirteitä ovat erilaisten vuosilukujen ja nimien valtaisa osuus. Paikoin tämä tekee luku-urakasta hieman vaivalloisen. Lukija ehtii tästä syystä juuri saavuttamaan yleiskuvan käsiteltävästä teemasta ja heti ollaan jo ryntäämässä kohti seuraavaa aihetta. "Siirtymisen", "yleistymisen" ja "murroksen" kaltaiset käsitteet hallitsevat kerrontaa. Niissä kohdissa, joissa kirjoittajalla on ollut aikaa syventyä pohtimaan tarkemmin tutkimuskohdettaan, tarkastelun taso nousee huomattavasti. Pankeista kertova osuus oli varsin informatiivinen. Koulutustoiminnan ja yleensä teknologiapolitiikan esittely oli myös erittäin hyvätasoista. Ainakin monet 1970- ja 1980-luvun tilannetta käsittelevät osuudet tarjosivat ainakin itselleni uutta tietoa esimerkiksi valtion koulutustavoitteiden pääpiirteistä.

Yhdistystoiminnan eri piirteet tulevat myös ymmärrettävistä syistä korostuneesti esiin. Varsinkin Reikäkorttiyhdistyksen kaltaisten järjestöjen asemaa alleviivataan monessa kohtaa. Mielestäni selkeät ansiot kirjassa liittyvät myös tilastolliseen materiaaliin, sillä niitä kirjassa todellakin löytyy kiitettävällä tavalla. Valitettavasti joidenkin yleispätevien väitteiden lähdepohja tuntuu hieman huteralta. Joissain kohdin on turvauduttu esimerkiksi vain yhteen lehtitietoon tai esitelmään, eikä tiedon paikkansa pitävyyttä eritellä tarpeeksi viitteissä. Mikrotietokoneiden historian kohdalla on nähtävissä selviä aukkopaikkoja ja yleistyksiä. Näihin kuuluu esimerkiksi väite, jonka mukaan Apple II oli "ensimmäinen teollisesti valmistettu mikrotietokone". Ylipäätään "ensimmäinen"-käsite nousee joissain kohdin aivan liian hallitsevaksi. Tämän väitteenhän on usein helppo ampua alas. Mikrotietokoneita käsittelevässä osiossa toki sivutaan ansiokkaasti joitain hämäriin peittoon joutuneita hankkeita, joista mainittakoon 1970- ja 1980-luvun varhaiset digitelevisiohankkeet. Yritysmaailmaa painottavasta tutkimusnäkökulmasta johtuen mikrotietokoneen läpimurron kohdalla Nokian MikroMikkojen osuus tulee hieman ylikorostuneesti esiin.

Ongelmalliseksi teoksessa nousee systemaattinen passiivin käyttö, mikä niin ikään hämärtää hieman lähdepohjasta tehtäviä tulkintoja. Monet tietoteknisten järjestelmien käyttöönottoon liittyneet ilmeiset ristiriidat ja vaihtoehtoiset näkökannat eivät nouse kovin hyvin esille. Näitä ongelmia esiin nostamalla sinällään ansiokkaaseen tilastolliseen ja historiikkimäiseen sisältöön olisi saanut vielä huomattavasti enemmän eloa. Tämä olisi ehkä vaatinut koko kirjan rakenteen perusteellista uudelleenarviointia. Aivan kirjan lopussa Manninen esittää, että eräs nykyisen suomalaisen tietoyhteiskuntasaagan menestystekijä laskettiin 1970-luvulla lopulla, jolloin suunnitelmat valtiojohtoisen elektroniikkateollisuuskeskittymästä kariutuivat. Suuntaratkaisujen malleista voidaan toki kiistellä, mutta näkemyksen yritysvetoisuus voi tuntua karkealta. Toisaalta Manninen toki pätevänä historioitsijana alleviivaa teknologiaan kytkeytyvien selitysmallien keinotekoisuutta ja toteaa nykyisten vuosikymmenten kehityksen olleen lukemattomien eri tekijöiden tulosta.

Pätevä yleisteos

Vuosi julkaisunsa jälkeen "Näin tehtiin Suomesta tietoyhteiskunta" on edelleen melko laadukas yleisteos, jonka pääasiallisena kohdelukijoina ovat alan ammattilaiset. Huvittavaa kyllä teosta näkeekin nykyisin kirjakaupoissa myytävän lähinnä kuvankäsittely- ja ohjelmointikäsikirjojen vieressä. Suurimpana puutteena on sen äärimmäinen rajallisuus, mikä on suoraan ristiriidassa kirjalle määritellyn yleiskattavuuden periaatteen kanssa. Toisaalta tilastot ja osittain myös runsas kuvitus osittain paikkaavat näitä heikkouksia.

"Näin tehtiin Suomesta tietoyhteiskunta" osoittaa hyvin, kuinka paljon lisätutkimusta pitäisi tehdä ennen kuin Suomen tietoteknistymisen historia olisi edes pintapuolisesti katettuna eri osa-alueidensa osalta. Tästä syystä kaikki alalta tulevat tutkimukset ovat aina tervetulleita. Toivoa sopii, että lähivuosina tutkimuskenttää vain saataisiin avautumaan entistä monipuolisempaan ja poikkitieteellisempään suuntaan. Vaihtoehtoisten tulkintatapojen puutetta voisi paikata myös tekemällä riittävän kattavan ja popularisoidun yleisesityksen aiheesta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *