Suomen unohdettu kenraalikuvernööri

Kansallisarkiston julkaisu tuo päivänvaloon lähes unohdetun, mutta hyvin tärkeän hahmon Suomen historiassa. Nikolai Nikolajevitsh Gerard (1838-1929) oli Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri 1905–1908, ja hän ehti lyhyessä ajassa tehdä suuren työn Suomen suuriruhtinaskunnan puolesta. Erityisen tärkeä rooli hänellä oli yksikamarisen eduskunnan perustamisprosessissa.

Rantanen, Arja, Nuorteva, Jussi, Happonen, Päivi, Sendhardt, Olga: Nikolai Gerard, Suomen unohdettu kenraalikuvernööri. Kansallisarkisto & Edita, 2017. 343 sivua. ISBN 978-951-37-7266-6.

Kansallisarkiston kaksikielinen julkaisu Nikolai Gerard, Suomen unohdettu kenraalikuvernööri tuo päivänvaloon Suomen historian puoliunohdetun, mutta hyvin tärkeän hahmon, joka oli Suomen kenraalikuvernöörien joukossa poikkeus: hän oli siviiliammatiltaan virkamies (juristi) eikä sotilas kaikkien muiden kenraalikuvernöörien tavoin. Suomen kenraalikuvernööreistä on kattava biografia ilmestynyt ainoastaan  F.A. Seynistä (Pertti Luntinen 1985), N. I. Bobrikovista (Tuomo Polvinen 1984) sekä hyvin vanhentunut A. A. Zakrevskista (A. Lillja 1948) eli kaikista Suomen kannalta ”huonoina” pidetyistä kenraalikuvernööreistä. Suotavaa olisi, että Gerardista saataisiin kattava tieteellinen biografia.

Nikolai Nikolajevitsh Gerard (1838-1929), Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri 1905–1908, ehti kolmessa vuodessa tehdä suuren työn Suomen suuriruhtinaskunnan puolesta. Erityisen tärkeä rooli Gerardilla oli uuden yksikamarisen eduskunnan perustamisprosessissa, jossa hän oli keskeinen hahmo.

Suomen kenraalikuvernööri, todellinen salaneuvos Nikolai Nikolajevitsh Gerard työhuoneessaan. Museovirasto.

 

Teos jakautuu kolmeen osaan: toimittajien laatimaan Gerardin elämäkerta-artikkeliin sekä Gerardin muistelmiin ”Kolme tsaaria” ja ”Suomen virkavuodet”. Nämä muistelmat julkaistaan nyt ensimmäisen kerran, koska alkuperäinen käsikirjoitus saatiin Kansallisarkistoon vasta kaksi vuotta sitten (2015) kenraalikuvernöörin pojantyttäreltä Irina von Guerardilta. Rouva Guerardin luvan myötä materiaali digitoitiin, ja on nyt käytettävissä digitoidussa muodossa Kansallisarkistossa.

Imperiumin monikansallinen eliitti

Gerardin elämäkerta-artikkeli esittelee korkean virkamiehen uran laajaa historiallista taustaa vasten. Lisäksi artikkeli on varustettu useilla aiemmin julkaisemattomilla valokuvilla. Artikkeli valottaa myös Gerardien sukua ja hänen aatelisperheensä vaiheita: suku oli alun perin itävaltalainen, mutta muutti Venäjälle 1700-luvun puolivälissä. Tämä osoittaa jälleen kerran imperiumin eliitin monikansallisen luonteen.

Vaikka teoksen alkuosan muodostava elämäkerta-artikkeli tuo paljon uusia ja mielenkiintoisia seikkoja esiin, on sillä muutamia puutteita. Yksi vakavammista niistä on alaviitteiden puute, joka huomattavasti alentaa tieteellisen tekstin arvoa: yhtäältä ei voi ilman alaviitteitä saada todisteita esitetyille väitteille, ja toisaalta taas tutkijoiden mahdollisuudet löytää vastaavia lähteitä ovat heikot. Arvelemme suurimman osan elämäkertatekstistä perustuvan suoraan Gerardin muistelmiin, mutta muulta osin viitteet olisivat olleet tarpeellisia.

Elämäkerta-artikkelin lopussa luonnehditaan laajasti Venäjän suurimpia arkistoja sekä kerrotaan arkistomateriaaleista, jotka koskevat Gerardin uraa ja henkilökohtaista historiaa.

Teoksen myönteinen piirre on tekstien julkaiseminen sekä suomeksi että venäjäksi. Venäläiset ja suomalaiset tekstit kuitenkin poikkeavat välillä toisistaan, mistä syystä tekstissä on muutamia virheitä. Siten esimerkiksi sivuilla 39–41 suomenkielisessä tekstissä mainitaan verisunnuntain olleen (gregoriaanisen kalenterin mukaan) 22. tammikuuta; kuitenkin venäjänkielisessä tekstissä mainitaan päivämääräksi 22. helmikuuta. Virhe on kaksinkertainen: on tärkeä huomata, että Venäjällä vuoteen 1918 saakka käytettiin juliaanista ajanlaskua ja siksi siellä perinteisesti verisunnuntain päivänä pidetään päivämäärää 9.1.1905.

Toinen esimerkki: sivulla 67 suomenkielisessä tekstissä lukee: ”Gerardille selvisi myöhemmin, että hänen suurimpia vastustajiaan olivat olleet valtakunnanneuvoston puheenjohtaja Mihail Akimov ja entinen sisäasiainministeri P.N. Durnovo”. Venäjänkielisessä tekstissä ei mainita kummankaan virkamiehen virka-asemaa, vaan todetaan, että ”hänen päävastustajinaan olivat M. Akimov ja hänen sukulaisensa P. Durnovo”. Näin jää epäselväksi, keitä nämä virkamiehet olivat, eikä kummastakaan tekstistä selviä, mistä syystä nimenomaan nämä virkamiehet olivat Gerardin vihollisia. Sitä paitsi nimiasut pitäisi yhdenmukaistaa: jos Akimovin etunimi merkitään muotoon Mihail, niin Durnovon tapauksessa pitäisi myös käyttää etunimeä eli Pjotr.

Venäjän-Japanin sota 1905 selittävänä tekijänä

Venäjän laivasto kärsi tappion Tsushiman meritaistelussa Venäjän-Japanin sodan aikana.

Artikkelissa pyritään kuvaamaan Gerardin toimintaa laajaa historiallista taustaa vasten, mutta välillä tapahtumien syyt ja prosessit esitetään liian kaavamaisesti. Vuosien 1905 ja 1917 vallankumouksien syistä olisi hyvä kertoa laajemmin, vaikka ymmärrämmekin, ettei yksityiskohtaisiin kuvauksiin tässä yhteydessä ole tarvetta. Tuntuu kuitenkin oudolta kaavamaisesti väittää Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen syynä olleen ainoastaan Venäjä-Japanin sodan tappiot. Päinvastoin, nämä tappiot eivät olleet vallankumouksen syynä vaan viimeisinä sysäyksinä siihen.

Perussyitä oli paljon: maatalouskriisi, hallintojärjestelmän jälkeenjääneisyys modernisoituneeseen talouteen verrattuna, vähemmistökansojen sorto, työläisten vaikeat olosuhteet; kansalaisvapauksien puute, poliittisen opposition järjestäytyminen. Samalla tavalla vuoden 1917 vallankumouksen syynä mainitaan ainoastaan, että ”venäläiset joukot olivat joutuneet ahtaalle”. Kuten teoksen toimittajat varmasti tietävät, syitä oli paljon enemmän, ja suurin osa niistä koski maan sisäistä tilannetta: hyperinflaatio, jonka tuloksena oli hintojen nelinkertaistuminen vuonna 1917; työvoiman puute ennen kaikkea maaseudulla; vuoden 1916 lopulta alkaen maaseudulla pakollisen ”ylimääräisten elintarvikkeiden” luovutuspakon (prodrazvjorstka) käyttäminen; elintarvikekriisi kaupungeissa; infrastruktuurin romahtaminen jne.

Tsaari Nikolai II vangittuna Tsarskoje Selossa maaliskuussa 1917.

Teoksen toinen osa koostuu Nikolai Gerardin muistelmista ”Kolme tsaaria” ja ”Suomen virkavuodet”. Ensimmäinen niistä sisältää uutta ja tärkeää aineistoa Venäjän historian tutkijoille, mutta ovat kiinnostavia myös ”tavallisille” lukijoille. Gerard kertoo kolmesta viimeisestä tsaarista Aleksanteri II:sta, Aleksanteri III:sta ja Nikolai II:sta omien vaikutelmiensa perusteella ja luo heistä henkilökuvia.

Esimerkiksi Nikolai II:sta Gerard antaa välinpitämättömän ja asiallisen luonnehdinnan: hän kertoo, että vaikka tsaari oli hyvin kasvatettu ja erittäin kohtelias henkilö, vakaviin puutteisiin kuului Venäjän huono tuntemus ja heikkotahtoisuus. Sen vuoksi Gerardin näkemyksen mukaan uudistukset tulivat liian myöhään, ja seurauksena oli maan ajautuminen taloudelliseen ja sosiaaliseen kriisiin. Muistelmien lopussa on seuraava luonnehdinta Nikolaista:

”Keisarilla ei ollut ainuttakaan niistä ominaisuuksista, joita Venäjän itsevaltias tarvitsi. Hän oli heikkoluonteinen, äärimmäisen ujo ja liiallisen arka. Hän ei kuitenkaan ollut paha, kaksinaamainen tai petollinen ihminen. Hänen hallituskautenaan tapahtui paljon pahaa…”

Nämä Gerardin ajatukset ovat hyvin lähellä monien nykyhistorioitsijoiden tekemiä johtopäätöksiä.

Sergei Witte 1905. Library of Congress’s Prints and Photographs division. Wikimedia Commons.

Molempiin muistelmiin sisältyy hyvin värikäs ja myönteinen luonnehdinta kreivi Sergei Wittestä, joka toimi finanssiministerinä 1892–1903, rauhanneuvottelijana Venäjän-Japanin sodassa 1905 ja sen jälkeen ”perustuslaillisena” pääministerinä 1905–1906. Witten ”puoluekanta” oli perustuslaillinen demokraatti eli kadetti, kuten heitä kutsuttiin.

Witte toki oli uskollinen autokratian kannattaja, kuten Gerardkin: ministervaltiosihteeri August Langhoffin mukaan Gerard oli ”venäläinen patriootti sanan parhaassa merkityksessä”, mutta hänellä oli laajempi näkemys siitä, mitä Venäjän etu vaati. Suomessa se vaati hänen näkemyksensä mukaan maan erioikeuksien säilyttämistä ja ”laillisuuden” noudattamista, kuten emer. prof. Osmo Jussila tutkimuksessaan Nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899–1914 (1979) on todennut.

Gerard osoittaakin selvästi, että Witte oli yksi Venäjän 1900-luvun alun etevimmistä politiikoista. Vaikka käyttäytymistavat olivat hänen mielestään välillä liian karkeita ja vastenmielisiä, teki tarmokkuus, terävä äly ja rohkeus hänestä taitavan valtiomiehen. Gerard korostaa Witten vapaamielisyyttä ja uudistushalua, ja tämä vastaa historiantutkimuksessakin esitettyä kuvaa Wittestä.

Osa Gerardin muistelmista on julkaistu Suomessa Aamu -lehdessä vuonna 1928 numeroissa 1, 2 ja 7.  Joka tapauksessa näiden muistelmien julkaiseminen uudessa teoksessa ja täydellisessä muodossa on tärkeää: ne täydentävät tietoja vallankumouksellisista tapahtumista Suomessa sekä mm. Viaporin kapinasta ja Suomen suuriruhtinaskunnan johtomiesten vastatoimista.

Suomen asiat Venäjän hallintoelimissä

Muistelmajakso ”Suomen virkavuodet” luo valoa Gerardin toimintaan Suomessa. Tämän ajanjakson tapahtumahistoria tunnetaan hyvin, mutta Suomen historiografiassa ei useinkaan kuvata tarkasti sitä, miten Suomen asiat käsiteltiin Venäjän hallintoelimissä. Gerardin muistelmat tuovat lisätietoja myös siitä. Entinen Suomen kenraalikuvernööri kertoo kokemistaan erilaisista kriisiperiodeista kuten Viaporin kapina, Voima-liiton toiminta, Suomen poliisin lakko ja professori Mihail Herzensteinin murha. Hän selittää yksityiskohtaisesti, millä tavalla ja miksi hän toimi jokaisen noiden kriisitapahtuman yhteydessä.

Tärkeää on Gerardin kertomus hänen roolistaan valtiopäiväjärjestysuudistuksessa. Hän korostaa muun muassa, että hänen aloitteestaan luotiin Pietarissa Suomen senaatin valtiopäiväjärjestysehdotuksen käsittelyä varten suomalais-venäläinen neuvottelukunta. Suomalaisessa historiografiassa Gerardia usein kritisoidaan tästä, mutta hänen selityksensä on hyvin ymmärrettävä ja osoittaa, miten hyvin hän tunsi keisarin luonteen: jos hän itse ja ministerivaltiosihteeri olisivat esittäneet tämän projektin keisarille, ”päälleni olisi tuolloin satanut mitä ankarampia syytöksiä”. Neuvottelukunnan työn tulokset olivat Gerardin toiminnan ansiosta myönteisiä, ja keisari hyväksyi senaatin lakiehdotuksen, johon sisältyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös naisille.

Gerardilla oli vaikea asema niin sanotusti kahden tulen välissä: yhtäältä häntä painosti Suomen senaatti, toisaalla häntä vihasi keisariin vaikutusvaltaa omannut venäläinen äärioikeisto. Keväällä 1907 Pietarista palattuaan Gerard totesi keisarin olevan edelleen suopea Suomelle, mutta hovi- ja sotilaspiirit juonittelivat häntä vastaan. Ajan myötä Gerard huomasi myös Nikolai II:n suhtautuvan häneen kielteisemmin: muistelmissaan hän kertoo vastustajiensa joukkoon kuuluneen myös Venäjän armeijan ylimmän upseeriston, joka piti häntä liian liberaalina ja suomalaismielisenä. Gerardin kriitikkojen joukkoon kuului myös kaikkivoipa pääministeri Pjotr Stolypin. Gerardin ja Suomen oikeuksien puolella oli Nikolai II:n äiti, keisarinna Maria Fjodorovna (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar), kuten esimerkiksi emer. prof. Tuomo Polvinen on Bobrikov-elämäkerrassaan kuvannutkin.

Tässä yhteydessä on tarpeetonta puuttua kaikkiin muistelmissa mainittuihin Gerardin Suomen ajan uran episodeihin. Erityisesti vuoden 1906 tapahtumat ovat tässä yhteydessä kiinnostavia: poliisin lakko ja Viaporin kapina. Viaporin kapinaan osallistuneiden rangaistuksista tuli ensimmäinen vakava riita Venäjän pääministerin ja sotaministeriön toisaalta ja toisaalta Gerardin välillä.

Gerard puolustaessaan Suomen lakien ehdotonta toteuttamista joutui konfliktiin Venäjän hallintovallan kanssa. Konflikti syveni ajan myötä.  Gerardia alettiin syyttää monista muista ”suomalaismielisistä” päätöksistä kuten esimerkiksi professori Herzensteinin murhan tutkimuksesta, jonka aikana Suomen poliisi pidätti ja asetti syytteeseen venäläisen santarmin Zapolskin, kuten dosentti Marina Vithnovskaja-Kauppala on Herzensteinin murhatutkimusta koskeneessa tutkimuksessaan (2016) kuvannut.  Gerard kuvaa, miten Stolypinin ja Nikolai II:n suhtautuminen häneen huononi päivä päivältä, minkä tuloksena hänen oli loppuen lopuksi erottava virastaan.

Nikolai Gerard Halilan parantolassa 90-vuotispäivänään 1928. Museovirasto.

Lopuksi on korostettava, että Nikolai Gerardin muistelmat antavat runsaasti uutta tietoa sekä hänen henkilökohtaisesta elämäntarinastaan että Suomen historian tärkeästä ja vaikeasta vaiheesta. Kaksikielinen teos Nikolai Gerard, Suomen unohdettu kenraalikuvernööri on huolellisesti taitettu ja ulkoasultaan hyvin tyylikäs, ja sitä voisi jopa kutsua ansaituksi ja kauniiksi muistomerkiksi, jonka kiitollinen Suomi loi yhdelle parhaimmista kenraalikuvernööristään. Kiitollisuuttaan Suomen valtio on toki jo osoittanut kutsumalla omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa menettäneen Gerardin perheineen asumaan Halilan parantolaan Uudellekirkolle 1922. Gerard kuoli Halilassa 1929.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *