Sairastaminen ja ruumiinvaivat on tutkimusaiheena läpensä arkinen. Aina on synnytty, kärsitty, menty miehelle, kärsitty lisää, sairastettu, kärsitty ja kuoltu. Joskus on menty myös naiselle, ja silloinkin on kärsitty. Jo sairauden universaalius tekee siitä järkevän ja tärkeän tutkimuskohteen.

Elämän laitapuolta alettiin tutkia tarkemmin, kun sosiaalihistoriasta tuli perinteisen poliittisen historian haastaja 40-50-luvulla – tapahtuma, jolle vasemmistolaisuuden akatemisoituminen (tai kenties akatemioiden vasemmistolaistuminen) 60-luvulla antoi lisää elinvoimaa. Annalistit olivat aloittaneet oman sosiaalihistorian tutkimuksensa jo vuosisadan vaihteessa, ja II maailmansodan jälkeen kvantitatiivisten menetelmien korostuessa tästä historian ja yhteiskuntatieteiden erottamattomuutta korostaneesta koulukunnasta versoi monta uutta oppisuuntaa. Ne ovat rikastuttaneet käsitystämme alaluokkien arkipäivästä. Toiseuden ja erilaisuuden filosofit, Jean-Paul Sartre ja Michel Foucault etunenässä, sanoivat sanottavansa suurten kansanjoukkojen henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnista. Historian kuvaa sairaista ja vaivaisista ovat monipuolistaneet myös mentaliteettien ja psykohistorioitsijoiden koulukunnat, sekä perhehistorioitsijat. Sittenkin suurimman ryntäyksen on synnyttänyt arkipäivän historian ja mikrohistoriallisen tutkimusotteen leviäminen Carlo Ginzburgin ja Emmanuel le Roy Ladurien johdolla.

Köyhyys-aiheen tai sitä sivuavan tutkimuksen lisääntyminen Suomessa on kuvaavaa: sairaita ja vammaisia ovat viimeisen vuosikymmenen aikana tavalla tai toisella tutkineet Toivo Nygård, Matti Peltola, Pirjo Markkola, Antero Heikkinen, Kari Tuunainen, Jouko Jaakkola, Minna Harjula, Tuija Vuolle, Jussi Pajuoja, Kustaa H. Vilkuna ja monet, monet muut. Anssi Halmesvirran kirja, Vaivojensa vangit. Kansa kysyi, lääkärit vastasivat – historiallinen vuoropuhelu 1889-1916, on monien erillishistorioiden ja paljon harvempien yleisesitysten joukossa ainutlaatuinen katsaus: yhden terveyshistoriallisen aineiston ja yhden terveydenhoidon auktoriteetin, Konrad ReijoWaaran hygieniakäsitysten perusteellinen esittely.

Terveydenhoitolehden lääkäripalsta – sosiaalinen kirjelaatikko

Vuodesta 1889 vuoteen 1916 – siis peräti 27 vuotta – ReijoWaara piti Terveydenhoitolehden lääkäripalstaa. ReijoWaaran vastaukset ovat arkistoituneet Terveydenhoitolehteen, mutta ihmeellistä kyllä myös lukijoiden kirjeet (2096 kappaletta) ovat säilyneet. Kaikkiin avunpyyntöihin ja tiedusteluihin ReijoWaara ei voinut vastata lehden palstoilla – eikä olisi ennättänytkään. Osa kysyjistä sai lääkäriltä henkilökohtaisen vastauksen, ja jotkut jäivät vastausta vaille. Kaikki tiedustelut kuitenkin säilytettiin.

Halmesvirran aineisto on kieltämättä ainutlaatuinen, ja se kattaa kokonaisen sukupolven. Se on lähinnä rinnastettavissa lääketieteen historian tutkimuskeskuksessa Lontoon Wellcome-instituutissa säilytettävään Marie Stopesin kirjekokoelmaan, joka on kuitenkin nuorempi, vasta I maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Yli kolmesataasivuisessa kirjassaan Halmesvirta kuljettaa lukijaansa pitkin poikin Terveydenhoitolehden laajaa aineistoa, ja antaa sairaiden itse kertoa. Vaivojensa vangit ei perustu ensi sijassa viranomaisasiakirjoihin, mikä onkin kirjan kiistaton ansio: sairaiden oma ääni on harvoin yltänyt tutkijoiden korviin. Viranomaisasiakirjojakin on toki aineistona käytetty, mutta harkitusti lääkäri – potilas -dialogia taustoittamaan. Kun tärkeä, ehyt ja mielenkiintoinenkin lähdeaineisto nyt on saatavilla, on perusteltua, että tutkija antaa sille runsaasti tilaa. Jonkun mielestä ehkä liiankin runsaasti. Näin laajalle esitykselle käy helposti kuin Herbert Spencerin sosiologialle: aineisto – ja myös tutkimusraportti – alkaa toistaa itseään. Samaan lopputulemaan päädytään yhä uudestaan aina vain uusin esimerkein. Halmesvirta onnistuu kohtuullisesti välttämään spenceriläiset karikot. Sitä paitsi esimerkkien runsaus on perusteltavissa: tämäntapaisissa kirjoissa myös yksittäistapauksilla saattaa olla laajempaa kiinnostavuutta. Etenkin, jos kirjan lukijaksi voi kuvitella ns. suurta yleisöä, kuten tällä kertaa voi. Onhan 27 vuoden lääkäripalsta melkoinen sosiaalinen kirjelaatikko, ja muiden kirjeitä on aina hauska lukea.

Politisoituva terveydenhoito

Metodista taustaansa Halmesvirta määrittelee seuraavasti:
[tautien ja vaivojen diagnoosien ja itsediagnoosien tulkintaa ei] pidetä ainoastaan menneisyyden fysiologisina ja mentaalisina tosiasioina, vaan sosiokulttuurisina ja kielellisinä luomuksina, jotka artikuloituvat sekä kansankielen että lääketieteen diskurssin merkitysjärjestelmässä. Sairaudet eivät olleet vain lääketieteen diskurssin tuotteita vaan osa kärsivien ihmisten […] elettyä, tulkittua ja lääkärille kerrottua elämää. s. 10

Halmesvirta haluaa nähdä aineistonsa (ja tulkita sitä) sekä menneisyyden tosiasioita paljastavana että vallinneeseen sosiokulttuuriseen tilanteeseen uusia merkityksiä luoneena diskurssin osana. Vaikka työssä ei varsinaisesti viitata käsitehistorioitsijoihin, Halmesvirta on varsin lähellä tuon lähestymistavan perusajatuksia. Jo pelkällä olemassa olollaan (tässä tapauksessa) terveydenhoidolliset tai hygieeniset käsitteet paljastavat osan oman aikansa arkitodellisuudesta. Käsitteen konteksti paljastaa lisää. Jatkuvana ja usein toistettuna käsitteistö alkaa myös vaikuttaa keskustelun osallisiin muokkaamalla heidän tulkintaansa omasta elämismaailmastaan, ja tästä Terveydenhoitolehden lääkäripalsta on hyvä esimerkki. Käsitteet ovat dynaamisia, diakronisia, ne muuttuvat ja muuttavat muita. Sosiaalihygienian ja seksuaalipatologioiden tulkinnoista tulee totta.

Halmesvirta ymmärtää hyvin myös aiheensa poliittisuuden. Vaikka Vaivojensa vangit sukeltautuu intiimiin yksilötasoon – jopa sellaiseen äärimmäisen privaattiin yksityisyyteen, jota ei tavallisesti raotettu edes papille – se osoittaa samalla paljastavasti ideologian ja biovallan politisoituneita merkityssuhteita näennäisen viattomassa terveysvalistuksessa. Vuosisadanvaihteen degeneraatiokeskustelussa kysymykset keuhkotaudista, aviovuoteen ongelmista tai niinkin mitättömästä pikkuvaivasta kuin tavallisesta nuhakuumeesta kietoutuivat suurempaan biopoliittiseen kysymykseen ihmisen oman perimän, suvun ja viime kädessä koko kansan elinvoimasta. Tässä mielessä Halmesvirran kirja rinnastuu luontevasti Foucault’n hulluuden, seksuaalisuuden tai rikollisuuden historiaan. Terveydenhoidon poliittisuudessa ei ole kyse vain toiseuden määrittelystä asymmetrillä käsitepareilla tyyliin terve – sairas, terve – hullu tai vahva – heikko. Aineiston perusteella voidaan puhua koko lääketieteen ja terveydenhoidon läpipolitisoitumisesta.

Terveys ei […] ollut vain ruumiin ja mielen kaksinaisen kokonaisuuden normaaliutta, normaalikuntoisuutta ja kehon elinvoimaista tilaa ilmaiseva käsite, vaan siihen sisällytettiin ’kehittävä’ velvoite (hyödylliseen) kansalaistoimintaan. Hygienia oli sosiaalisen arvostuksen väline.

Mielenkiintoisena sivujuonteena lääkäripalstan tarinaan kutoutuu myös ruotsinkielisen ja suomenkielisen lääkärikunnan kieli- ja tiedepoliittinen fraktiotuminen, jossa ReijoWaaralla oli oma suunnannäyttäjän osansa.

Konrad ReijoWaara (vuoteen 1906 Relander) nouseekin tutkimuksessa aikakautensa äänitorveksi. Hän on aineiston kiistaton auktoriteetti, isällinen besser wisser, jonka arviolla tai tuomiolla on epäämätön arvovalta. Vaikka ReijoWaara ei kaikin osin edustanut suomenkielisen lääkärikunnan valtavirtaa, hänen modernia hygieniaansa voidaan epäilemättä pitää monella tavoin sukupolvensa intellektuaalihistorian paradigmaattisena edustajana. Tämän ymmärsivät myös avunpyytäjät. ReijoWaara oli aikansa Kalle Österlund ja Ben Furman, mutta myös Karpo, jonka arviosta ei voi valittaa.

Kymmenesti vaivattu kansa

Terveydenhoitolehden aineistossa erottuu useita laajempia kysymyskokonaisuuksia, jotka Halmesvirta on ryhmittänyt omiksi pääluvuikseen. Aluksi luodaan aineistolle konteksti tarkastelemalla lääkäritoiminnan ja terveydenhoidon historiaa sekä myös asiaankuuluvaa aatehistoriaa luvuissa, jotka selventävät hygienian ja degeneraation käsitteitä, lääkärissä käyntiä ja kansanparannustaitoa. Varsinaiset lääkäripalstan kysymykset Halmesvirta ryhmittää kymmeneen kokonaisuuteen, joissa käsitellään pikkuvaivoja, varsinaisia tauteja, tuberkuloosia, työterveydenhuoltoa ja hermosairauksia. Edelleen omat lukunsa saavat sekä lasten- että naisten terveydenhoidon erityiskysymykset. Kolmessa luvussa käsitellään vielä sukupuolivalistusta pohtimalla avioelämän ongelmia, degeneroitunutta seksiä (prostituutio ja poikkeava seksuaalisuus) ja onanismia.

Pääkysymyksiä Halmesvirta käsittelee kontekstuaalisen aatehistorian tulkintamenetelmin. Hän ei tee aineistolleen tilastotarkastelua. Tämä on valitettavaa, sillä Vaivojensa vangit herättää lukijassa välittömästi koko joukon kysymyksiä, joita olisi voinut valottaa yksinkertaisilla tilastomenetelmillä kontekstuaalisesta tarkastelusta tinkimättä. Paljonko kysymyksiä oli kaikkiaan ja paljonko kussakin ryhmässä? Vaihteleeko esitettyjen kysymysten lukumäärä tai luonne tarkastelujakson kuluessa? Halmesvirta osaa vastata näihin kysymyksiin, mutta piilottaa vastaukset loppuviitteisiin. Tekstin sisään sijoitettua taulukkoa tuskin kukaan olisi säikähtänyt. Tähän monimetodiseen suuntaanhan sosiaalihistorian tutkimusmenetelmät ovat viime vuosikymmeninä edenneet.

Mielenkiintoista olisi myös tietää numeerisia arvioita kysyjien taustasta, kuten koulutuksesta ja sosiaalisesta asemasta suhteutettuna väestörakenteeseen, vaikka se varmasti olisikin astetta vaativampi ongelma. Vielä vaikeampaa olisi arvatenkin arvioida ohjeiden vastaanottoa tai vaikuttavuutta. Vaivojensa vangit ei ammenna siis mainiota aineistoaan tyhjiin. Terveydenhoitolehden lääkäripalstaa ja ReijoWaaran kirjekokoelmaa, jota säilytetään Suomalaisen Lääkäriseuran arkistossa, voi käyttää vielä monien tutkimusten aineistona.