Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa ilmenee joskus yllättäviä piirteitä. Maahanmuutosta puhutaan jyrkän polarisoitunein äänenpainoin ja mikä yllättävintä, maahanmuuton vastustajat ja voimakkaimmat tukijat (useimmiten keskusteluissa viitattaneen ns. vapaaseen maahanmuuttoon, uusiin siirtolaisryhmiin ja asiaan liitettyyn kulttuuriseen muutospaineeseen) näyttäisivät puhuvan yhteisillä termeillä, joskin päinvastaisista näkökulmista, omaa argumentaatiotaan vahvistaakseen. Tällöin kyseeseen tulevat suomalaisuus, suomalaisuuden oletettu sulkeutuneisuus ja nykyisen globalisaatiovaiheen oletettu historiallinen ainutkertaisuus. Katsantokannasta riippuen näitä näköaloja joko puolustetaan henkeen ja vereen tai ne halutaan kumota toisen äärilaidan tavoin yhtälailla ismiytymään pyrkivällä monikulttuurisuuden agendalla.

Monikulttuurisuus ei ole Suomessa uusi ilmiö

Äärilaitojen tulkinnat nykytilanteesta ja suomalaisesta kulttuurista ovat etenkin historiattomuudessaan yllättävän yhteneväisiä. Maahanmuuttoilmiöt ovat toistuneet Suomen historiassa lukuisia kertoja eikä Suomi varsinaisesti ole ollut kulttuurisessa tai sosiaalisessa umpiossa missään vaiheessa historiaansa. Suomalainen teollisuus on rakennettu vierasvoimin. Suomalaiset kantaväestönä ovat nykyisen dna-tutkimuksen valossa yhdistelmä vähintään kahta eri itäisen ja keskisen Euroopan väestölinjaa ja kuten esimerkiksi Antero Leitzinger on tutkimuksissaan osoittanut, monikulttuurisuus on tosiasiallisesti ollut suomalaisuuden ytimessä jo autonomian ajoilta saakka. Tätä taustaa vasten kilpalaulanta ”impivaaralaisen” Suomen puolesta tai vastaan näyttää helposti hieman erikoiselta manööveriltä.

Arkisia esimerkkejä asiantilasta on helppo löytää: Suomi on kaksikielinen maa, jossa saamen kielellä on hallinnollinen erikoisasema. Virallisten kielten taustalla nousevina kieliryhminä ovat lähialueet idässä ja etelässä. Uskonnollisen etnisyyden saralla etenkin muslimit ja juutalainen yhteisö omaavat pitkän historian maassamme evankelisluterilaisen valtauskonnon rinnalla. Monen suomalaisen sukutaustoista löytyy pakolaisuutta ja raja-alueiden hybridikulttuurisuutta vaikkapa siirtokarjalaisuuden ja ortodoksisuuden muodossa. Sotalapsia tai massamuuttoa Ruotsiin unohtamatta. Etenkin Turun, Helsingin ja Viipurin historiassa monikulttuurisuus näkyy selvästi, mutta myös esimerkiksi pohjoisessa Suomessa kulttuurivaihto on ollut moninaista ja ylirajaista. Se että monikulttuurisuus ei aina ole erityisen visuaalista Suomessa ei merkitse sitä, etteikö ilmiö olisi ollut jo pidempään vallitseva olotila maassamme.

Kuva: Somalian pääkaupunki Mogadishu toukokuussa 2015. (Wikimedia Commons)

Positiivinen, mutta ei täysin onnistunut yritys irtautua polarisoituneesta keskustelusta

Suomen somalit on positiivinen yritys irtautua polarisoitumaan pyrkivästä keskustelukulttuurista. Kohteena on akkulturaatioprosessissa oleva suomensomalialainen kulttuuri, jota pyritään tarkkailemaan sen omista lähtökohdista käsin. Teokseen on haastateltu seitsemääkymmentäviittä 15–35-vuotiaita suomensomalia, mutta vanhemmilla ikäryhmillä ja alan tutkijoilla on myös roolinsa kirjan sivuilla. Maantieteellisesti pääpaino on pääkaupunkiseudussa mikä on hieman yllättävää turkulaisittain, onhan toinen laajoista suomensomalien asuinalueista nimenomaisesti täällä suunnassa ja yhteisön edustaja edennyt näkyvästi kunnallisiin valtuustotehtäviin saakka. Aikaisemmista vastaavista tutkimuksista mainittakoon esimerkiksi Helena Oikarinen-Jabain toimittama palkittu teos Mun Stadi (Siirtolaisuusinstituutti, 2012). Täysin uusi kirja ei kuitenkaan kulttuurisensitiivisessä tavoitteessaan onnistu. Tekijöillä on ilmeinen tarve määritellä suomalaisuutta ja maahanmuuttokeskustelua tutun polarisoituneessa sävyssä. Teksti vilisee “valtaväestöä”, “perinteistä suomalaista kulttuuria”, “muutoksen pakollisuutta”, “syrjäytymistä” ja “vallankäyttöä” siinä määrin, että ismiytyneen maahanmuuttokeskustelun toinen ääripää näyttäytyy aika-ajoin puuduttavana tekstiä luettaessa. Monikulttuurisuus saa äänenpainoissa jonkinlaisen hallinnollisen piilo-opetussuunnitelman luonteen ihmisten välisen neuvottelevan arjen sijaan. Samoin käsitykset esimerkiksi ”suomalaisuudesta” ovat paikka paikoin melko essentialisoivia luonteeltaan.

Metodologisesti hyvä kysymys onkin, onko näin yksinkertaistava, vain ”valtaväestön'” asenteita ja roolia korostava käsitys kulttuurisista muutosprosesseista varmasti nykyhetkinen alan kansainvälistä tutkimustraditiota ajatellen? Toisaalta teos antaa kiinnostavasti äänen myös vaihtoehtoiselle tulkinnalle suomensomalien olosuhteista Suomessa. Yhteisön sisältä tuleva käsitys suomalaisen hyvinvointijärjestelmän passivoivasta roolista suomensomalien keskuudessa on vähintäänkin radikaali näkemys. Olemmeko luoneet järjestelmän, joka kannustaa passiivisuuteen käytännössä myös omatoimisuutta edellyttävän kotoutumisen kustannuksella? Ja sama tietenkin myös koko väestön laajempaa yhteiskunnallista toimintaa koskien. Liian dysfunktionaalisena tulkintana tätä heittoa ei kuitenkaan tule pitää. Kirjan annin perusteella suomensomalien tilanne on lopulta melko positiivinen 2010-luvun Suomessa. Akkulturaatioprosessi on selvästi hyvässä vauhdissa. Etenkin ensimmäinen uudessa maassa syntynyt sukupolvi on jo hyvää vauhtia kotoutumassa uuteen kotimaahan vaikka identiteettityössä onkin vielä tekemistä. Tämä ilmenee esimerkiksi vierailuissa Somalian alueelle: se mikä on vanhemmille kotimaa ja kaipuun kohde, on Suomessa syntyneelle suomensomalille jopa vieras ympäristö ja epäkiinnostava kuriositeetti. Asetelma luo toisaalta myös paineita sukupolvien välille.

Perunamuusia chilillä ja ruisleipää

Joskus lähtöalueen kieli on päässyt unohtumaan tai on hassusti painottunutta paikallisväestön korvissa. “Suomalaisia” ei ehkä vielä olla mutta rajoittuneempi paikallinen ja alueellinen identifikaatio näyttäisi jo nostavan päätään, muiden uusien siirtolaisryhmien ja kenties tosiasiallisesti muunkin väestön tapaan Suomessa. Ollaan stadilaisia ja turkulaisia siinä missä suomensomaleja. Suomeen pääosin 1990-luvulta eteenpäin saapuneiden suomensomalien akkulturaatioprosessi näyttäisi merkittävistä ajallisista ja kulttuurista eroista huolimatta noudattavan samankaltaista etenemiskaavaa kuin oman tutkimuskohteeni eli amerikansuomalaisten tilanne Yhdysvalloissa akkulturaatioprosessin alussa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lähtömaan etnisyys säilyy uusissa sukupolvissa ainakin osittain mutta tilalle tulee kasvavassa määrin myös monikulttuurisia vaikuttimia. Paikallinen ja alueellinen identifikaatio ovat prosessin alkuvaiheissa näkyviä.

Kuva: Muslimien paaston päättävä eid-juhla on erityisesti lasten juhla. Helsinki 2006. (Kari Hakli/Helsingin kaupunginmuseo)

Etenkin ruokakulttuurien muutoksessa yhtäläisyydet ovat jopa hilpeitä. Siinä missä amerikansuomalainen löysi mojakan ja karjalanpiirakan rinnalle uudet etniset ruoat ja valmistustavat, ripottelee suomensomali keittiössään perunamuusin joukkoon chiliä, suolaa ja pippuria. Myös suomalaiset keittoruoat ja ruisleipä ovat muodostuneet suosituiksi. Arabialaisvaikutteista maustamista unohtamatta. Nuoriso toisaalta saattaa kirjan tietojen perusteella jo kaivata “Hesburgeria” enemmän kuin somalialaista hybridikeittiötä omissa ruokailutottumuksissaan. Mielenkiintoista onkin nähdä, toteutuuko kirjassa esitetty haave somalialaisesta ravintolasta Suomessa. Ja ennen kaikkea, jos haave toteutuu, minkälaisella menulla projekti saatetaan käyntiin? Somalialaisella, suomensomalialaisella vaiko suomalaisella?

Ei sujunut kuin Strömsössä amerikansuomalaisillakaan

Tietenkään suomensomalienkaan tarina ei aina ole sujunut kuin Strömsössä. Ryhmän vaikeudet rikostilastoissa ovat fakta, eikä integroituminen suomalaisiin oloihin ole kaikissa tapauksissa ollut toivottua. Toisinaan taas on. Molemmista kannoista kirjassa saadaan mielenkiintoisia kommentteja. Vain yhtä totuutta ei taaskaan ole olemassa. Tässäkin kohdin suomensomalien akkulturaatiovaihe muistuttaa varhaisista amerikansuomalaisista. Puhuttiin siitä julkisesti tai ei, tyypillisellä maahanmuuttoalueella pohjoisessa keskilännessä mielisairaalat olivat täynnä Suomessa syntyneitä amerikansuomalaisia sata vuotta sitten. Kielivaikeudet ja syrjäytyminen olivat faktoja. Viktoriaanisiin arvoihin hegemonisesti sitoutunut, jo “amerikkalaistunut” muu yhteisö katsoi “pohjoisia mongoleja” outoine saunarituaaleineen hyvinkin karsaasti. Puukkohippaset Pohjanmaan tyyliin tai kansainväliseksikin yltynyt poliittinen radikalismi (vrt. suomensomalien toistaiseksi kuitenkin ilmeisen marginaalinen jihadismiliikehdintä) eivät ainakaan helpottaneet tilannetta uudessa kotimaassa. Omiin etnisiin premisseihin vetäytyminen oli tosiasia mutta silti paineen alta noustiin hyvinkin nopeasti oman toiminnan kautta, ei uhriutumaan jääden tai ympäristöstä kertakaikkisesti eristäytyen.

Amerikansuomalaisten keskuudessa ulospääsy pattitilanteesta löytyi uuden kielen oppimisesta ja sitä kautta uuteen yhteiskuntaan täysivaltaisena jäsenenä mukaan liittymisestä. Unohtaa ei voi myöskään omia etnisiä tukirakenteita, jotka ylläpitivät perinnettä ja lähtömaan kieltä, uskontoa ja tapoja. Monoetniset asuinyhteisöt ja organisaatiot eivät siis välttämättä olekaan pelkästään uhkia historiallisessa valossa. Kehitys näyttäisi samansuuntaiselta suomensomalien keskuudessa sata vuotta myöhemmin Suomessa. Paikka uudessa kotimaassa on löytymässä, mutta ei ilman haasteita ja ongelmia. Näiden haasteiden ratkomisessa suomensomalien mittavalla yhdistysverkostolla on eittämättä vahva roolinsa. Yksin ei kenenkään tarvitse jäädä.

Jos historiasta voidaan jotain oppia, on se selkeä kannustus siirtolaisryhmien omatoimisuuteen, nykyhetkeen kuuluvan hallinnollisen ja yhteiskunnallisen kotiuttamistyön ohella. Suomensomalit ja me kaikki näyttäisimme olevan tässä asiassa pääosin oikealla tiellä.