Keväällä 2006 ilmestynyt Wehrmachtin matkaopas Suomeen on suomennettu näköispainos Saksan yleisesikunnan vuonna 1943 julkaisemasta teoksesta ”Der Norden Sonderlehrgang 2”. Saksan armeijan teettämä teos on virallisesti osa oppikirja sarjaa, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa asevelvollisille opiskelu sotaoloissa. Suomen maantiedettä, historiaa, kulttuuria ja kieltä käsittelevän oppaan varsinainen kohderyhmä oli VTT Markku Jokisipilän suomennettuun teokseen laatiman esipuheen mukaan Pohjois-Suomeen jatkosodan aikana sijoitettu 20. Vuoristoarmeija. Jokisipilä toteaa, että valistustyö oli tarpeen, koska Manner-Eurooppaa kovalla kädellä miehittämään tottuneiden saksalaisten oli aluksi vaikea sopeutua siihen, että suomalaisia oli kohdeltava aseveljinä. Kyseistä teosta on saatavana myös alkuperäiskappaleena saksalaisista internet antikvariaateista noin kymmenen euron hintaan.

Teoksen saksalaisille rintamaopiskelijoille laaditussa esipuheessa mainitaan nimeltä kolme saksalaista tohtoria, jotka ovat laatineet teossarjan Suomea käsittelevän osan. Tohtoreista ja heidän tutkimusmetodeistaan olisi kiintoisaa tietää enemmänkin. Kävivätkö he Suomessa? Oliko heillä suomalaisia avustajia? Millä aineistolla he laativat tämän teoksen? Vaikka matkaoppaan lähes jokaiselta sivulta löytyy jonkinasteista propagandaa, kuvaus Suomen oloista on välillä niin yksityiskohtaista, että ilman perusteellista aiheeseen perehtymistä teosta tuskin on voinut laatia.

Vaikka matkaopas vaikuttaa runsaan kuvituksen, karttojen ja taulukoiden johdosta ensi näkemältä varsin asialliselta, se on kauttaaltaan kansallissosialistisen ideologian kyllästämä. Kirjanen on hyvä esimerkki siitä, miten Kolmas valtakunta valjasti ”tieteen” poliittiseen käyttöön. Teoksen kansilehdellä oleva viikinkilaivaa esittävä piirros kuvastaa tätä hyvin. Ei ole kovin yllättävää, että aluksen purjetta koristaa tyylitelty hakaristi.

Suomen historia on teoksen mukaan menneisyydestä nykyisyyteen kamppailua ankaraa ilmastoa, karua maaperää ja idästä tulevaa vihollista vastaan. Itsenäisyydestään suomalaiset saivat kiittää yksin vuonna 1918 apuun tulleita saksalaisia. Kirjoittajalla näyttää olleen ilmeinen tarve selittää se, miksi Saksa jätti Suomen Neuvostoliiton armoille syksyllä 1939. Varsin epäloogisen selvityksen mukaan Suomi ryhtyi puolustustaisteluun luottaen ”Englannin tyhjiin lupauksiin”. Ikään kuin vahingonkorvauksena teos lupaa, että nyt käytävän voitokkaan sodan jälkeen suomalaisille järjestyi ”elintilaa” Saksan johtamassa uudessa Euroopassa.

Matkaoppaasta löytyy myös vähän kirkkohistoriaa. Useasta kirjoittajasta saattaa kertoa se, että eri osissa teosta tapahtumien kulku esitetään vähän eri tavalla. Suomen historiaa käsittelevässä luvussa kuvataan Tuomas Suomen ensimmäisenä piispana. (Piispa Henrikistä ei ole mainintaa tässä yhteydessä). Historia-luvun kirjoittaja korostaa, että kristinusko edusti suomalaisille niin totaalisen vierasta ajatusmaailmaa, että se voitiin juurruttaa maahan vain ja ainoastaan pakottamalla. Muinaiset uskomukset – joita kohtaan kirjoittajalla on ilmeisiä sympatioita – pitivät puolensa pitkään. ”Ruotsalainen” piispa Henrik puolestaan nousee keskeiseksi vaikuttajaksi suomalaisten kulttuuria koskevassa luvussa.

Saksa suomalaisten kaiken hyvän lähteenä korostuu uskonpuhdistuksen vaikutusta käsiteltäessä. Vaikka Kustaa Vaasan suorittama kirkon omaisuuden takavarikointi mainitaan, kirjoittaja antaa ymmärtää, että Suomessakin uskonpuhdistuksen tarve nousi kansan syvistä riveistä. Samalla alleviivataan Mikael Agricolan opetuslapsenomaista läheistä ystävyyssuhdetta Lutherin ja Melanchtonin kanssa. Lutherista hypätään nopeasti nykypäivään ja esitetään, että ”Suomen kansa on kauttaaltaan protestanttista” ja kirkko on maassa hyvin arvostettu. Tämä saattoi olla Wehrmachtin miesten Suomen oloihin orientoitumisen kannalta tärkeä tieto, sillä Kolmannen valtakunnan johdon asenne uskontoon oli varsin erilainen. Joko vahingossa tai tahallisesti on unohdettu, että Suomessa oli myös merkittävä ortodoksinen kirkko. Ilman ironiaa on vaikea lukea sitä, että oppaassa esitellään positiivisena asiana se, että Suomessa on ollut itsenäistymisestä saakka ”täydellinen omantunnonvapaus”. Lieneekö kirjoittajan mielessä käynyt, että Saksassa oli asianlaita Hitlerin valtaannoususta lähtien ollut toisin.

Kirjasen loppupuolelta löytyy Wehrmachtin sotilaiden elämää Suomessa helpottamaan tarkoitetut Suomen ja Lapin kielen oppaat. Toisaaltakin teoksesta ilmenee, että kirjoittajilla on positiivinen ja kiinnostunut asenne saamelaisia ja heidän kulttuurihistoriaansa kohtaan. Saamelaisista muun muassa todetaan, että kristinuskoon kääntymisestään huolimatta he palvoivat yhä luonnonhenkiä. Suomen kieltä käsittelevässä perusteellisemmassa osassa annetaan perustiedot kieliopista ja sanastosta. Hyödyllisten sanontojen joukossa on joitain huvittaviakin esimerkkejä, kuten ohjeita siitä, miten keskustelun voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Suomalaisten lehtien saksa-suomi listan tarkoitusta on vaikea ymmärtää. Tämän pikakurssin avulla niiden sisällöstä tuskin sai paljoakaan irti.

Kokonaisuutena matkaopas on kiintoisaa – fraseologiassaan joskus vähän huvittaakin – luettavaa. Kuten Markku Jokisipilän esipuheessa todetaan se antaa mahdollisuuden kuvitella, millaisen Suomen kanssa Hitlerin Saksa olisi halunnut olla tekemisissä, jos se olisi voittanut sodan. Tämän teoksen lukemalla voi päätellä, että saksalaisilla oli Suomen asemasta ”uudessa Euroopassa” varsin erilainen käsitys kuin heidän suomalaisilla aseveljillään.