Suomi kurdipakolaisen silmin

Vaalikirjoilla on valitettava taipumus unohtua nopeasti. Kun kansanedustajaksi pyrkinyt iranilaissyntyinen kurdimies kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta omin silmin, se ansaitsee pysyvämpää huomiota. Kirja kertoo tahtomattaankin jotain myös poliittiseen aktiivisuuteen hamuavien kiintiöpakolaisten yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarpeista. Kärsimättömyys muuttaa maailmaa - Suomesta aloittaen kun se ei synnyinmaassa onnistunut - voi kannustaa sopeutumaan nopeasti vieraisiin oloihin ja menestymään elämässä, mutta sillä on myös paha taipumus ärsyttää toisin ajattelevia ja luoda maahanmuuttajassa itsessään yliherkkyyttä, jonka takia kaikki haasteet tuntuvat rasistiselta kiusanteolta.

Sheikhani, Aziz: Suomen metsien syvyydessä ja kylmyydessä - Suomi maahanmuuttajien asuinmaana. Aziz Sheikhani, 2011. 120 sivua. ISBN 978-952-92-8731-4.

Kiintiöpakolaisena maaliskuussa 1999 Suomeen tullut iraninkurdi Aziz Sheikhani on painattanut omakustanteena Virossa kirjasen, jota arvosteltaessa on luovuttava kielellisestä kriittisyydestä, sillä Sheikhanin suomenkieli on vielä tasoltaan varsin vaihtelevaa – välillä häkellyttävänkin puhdasta, mutta joskus yllättävissä kohdissa vierasperäisyys paljastuu ja oikolukijoilta olisi vaadittu huomattavasti ammatillisempaa otetta. Sheikhanin suomenkieli on kuitenkin kehittynyt hänen ensimmäisestä kirjastaan ”Kurdisissi” (2004) ja Suomessa on julkaistu sen verran vähän ulkomaalaisten omaehtoisesti kirjoittamia muistelmia (enemmän löytyy haastatteluja, joissa tutkijat tai toimittajat asettavat kysymykset ja valikoivat näkökulmia), että tällaista harrastelijakirjallisuutta kohtaan täytyy suhtautua kannustavasti.

Vaikeampi on antaa anteeksi asiavirheitä: fatwa ei todellakaan ole ”pyhän sodan julistus” (s. 13), vaan islamilaisen lainoppineen lausunto mistä tahansa aiheesta. Sheikhani ei ilmeisestikään ole pitänyt kovin paljon yhteyttä Pohjois-Irakiin, jossa hän vietti pakolaisena kaksi vuotta, sillä Ärbilin kaupungin (kurdien Hewler) keskellä kohoavassa linnoituksessa asuttiin vielä joulukuussa 2003, kun minäkin siellä kävin, vaikka Sheikhanin mukaan se olisi jo 1990-luvun loppupuolen jälkeen ”tyhjennetty asukkaista” (s. 18). Linnoitus tyhjennettiin vasta marraskuussa 2006, jotta se voitaisiin kunnostaa UNESCOn maailmanperintökohteena.

Sheikhani kertoo seuranneensa tiiviisti Iraniin jääneen sukunsa elämää ja kirjasta välittyykin paljon tunnelmia arkielämästä Iranin kurdiseuduilla, varsinkin lapsuudesta. Hän valittaa kotimaansa oloista yleisellä tasolla, mutta ei kerro kärsineensä itse varsinaisesta vainosta, vaan lähti vain etsimään parempaa elämää: ”Päätin lähteä kotiseudultani.” (s. 17); ”En halunnut elää johtajien ja valtion julmuuksien alaisuudessa, täten oli pakko lähteä.” (s. 35) Sheikhani kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti, päiväkirjanomaisesti Suomeen tulostaan, mutta viittaa vain ohimennen UNHCR:ssä rehottavaan korruptioon (s. 13), josta olisi syytä keskustella avoimemmin.

Sheikhanin huomio kiinnittyy aikailematta siihen, että maahanmuuttajille ei löydy toimistotöitä (s. 34) ja kielikursseilla on liian tyhmiä oppilaita (s. 44). Sheikhanin älykkyys johtaa hieman herraskaisen kärsimättömään asenteeseen hitaampia maahanmuuttajia ja suomalaisia kohtaan. Kevään 2011 eduskuntavaaleissa vihreä Sheikhani sai Pirkanmaalta 364 ääntä ja nyt hän keskittyy väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa.

Sheikhani tuntuu luottavan kovasti siihen, että yhteiskunta elättää jäsenensä ja ratkaisee kaikki ongelmat. Hänelle ”julkinen sektori, kunta ja valtio” (s. 46) ovat tärkeämpiä kuin yksityinen sektori ja maahanmuuttajien vastuu itsestään. Hän kaipaa kovasti ”osallistumista” yhteiskuntaan, millä hän tarkoittaa kuitenkin lähinnä poliittista vaikuttamista. Eikö alkajaisiksi riittäisi se, että saa rauhassa kehittää itseään, kieli- ja ammattitaitoaan, huolehtia omasta perheestään, harrastaa ja mitä kaikkea suomalaisetkin tekevät vaalien välillä? Ulkomaalaisen poliittisuus ja kiire valtaan ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka ovat omiaan nostattamaan ulkomaalaisvastaisia tunteita. Ei kannattaisi suuttua siitä, että ”maahanmuuttajia ei ehkä vielä oteta johtoasemiin” (s. 78). Tämän harminsa kirjoittaja toistaa kahdesti (s. 87 ja 89-90) ja tivaa: ”Onko se paljon vaadittu, jos maahanmuuttaja haluaa tulla yhteiskunnan tasa-arvoiseksi jäseneksi?” (s. 78). Hän ei tunnu antavan arvoa sille, että kummankin kotimaisen kielen taito, asevelvollisuuden suorittaminen ja kansalaisuus saattavat jonkin aikaa suosia syntyperäisiä suomalaisia oikeutetusti – aivan kuten vieraan kielen ja kulttuurin tuntemuksesta tai ulkomaisesta passista voi olla joillekin maahanmuuttajille kilpailuetua muissa elämänvaiheissa. On surullista lukea, kuinka rajoittunut tuttavapiiri Sheikhanilla on: ”En tunne monia maahanmuuttajia, jotka katsovat itsensä yhteiskunnan tasa-arvoisiksi jäseniksi” (s. 99).

Kirjan ansiot ovat siinä, kuinka vilpittömästi se välittää kirjoittajansa tunteita ja paljastaa hänen tietäväisyytensä tai tietämättömyytensä. Lukijan on helppo huomata, että Sheikhani ajattelee kuin kuka tahansa poliitikko ja kirjoitti kirjansa vaalikampanjan aikana. Hän ei ole nähnyt ”monenkaan maahanmuuttajan osallistuvan mielenosoituksiin” (s. 89) ja kaipaa maahanmuuttajille yhteistä ääntä, jonka ilmeisesti tulisi kutsua kaikki eri syistä – ”työntekijänä, pakolaisena, työttömänä, opiskelijana ja vanhempina” (s. 86-87) – Suomessa olevat ulkomaalaiset tuollaisiin mielenilmauksiin, jotka kuitenkin ovat useimmille suomalaisillekin vieraita tapoja vaikuttaa. Vaikka joissakin piireissä vappumarssit, talonvaltaukset ja itsensä kahlehtiminen puihin ovat yhä suosiossa, useimmat suomalaiset mieltävät demokratian toteutuvan parhaiten vaaliuurnilla, joille maahanmuuttajatkin päästetään saatuaan oleskeluluvan ja asuttuaan maassa yli kaksi vuotta (kunnallisvaalit) tai saatuaan Suomen kansalaisuuden (eduskunta-, europarlamentti- ja presidentinvaalit). Mitkä asiat muka olisivat sellaisia, jotka yhdistäisivät ulkomaalaisia moninaisista taustoistaan huolimatta ja edellyttäisivät ulkoparlamentaarista puuttumista sen maan asioihin, jonka vieraanvaraisuuden armoilla he vielä ovat, hädin tuskin maan lakeihin ja tapoihin tutustuneina?

Harkitsemattomia ehdotuksia ovat ”kiinteät edustusosuudet eduskunnassa ja valtuustossa” vähemmistöille (mitkä kaikki sellaisiksi sitten määritelläänkin) ja maahanmuuttajille (s. 91). Tällaisia kiintiöitä on uskonnollisille vähemmistöille Iranin parlamentissa eli maassa, josta Sheikhani halusi pois. Kun Sheikhani valittaa maahanmuuttajien aliedustusta politiikassa ”ja kaikissa muissa yhteiskunnan sektoreissa” (s. 91), lukija voi ihmetellä, olisiko yliedustus sitten parempi? Entä kuka olisi oikeutettu maahanmuuttajakiintiöön ja kuinka pitkään? Aikoiko Sheikhani edustaa ”maahanmuuttajia” yhtenäisenä eturyhmänä vai kenties iranilaistaustaisia, muslimeja tai kurdeja erikseen, vielä silloinkin kun oli suomalaisena (Suomen kansalaisena) ehdolla valtiopäiville, joilla kansanedustajan pitäisi kai ajatella koko isänmaan parasta? Vaalikirjalle tyypilliseen tapaan syvällisemmät kysymykset jäävät vaille vastausta, jonka korvaa häpeilemätön vetoomus: ”Hyvät pirkanmaalaiset, näyttäkää suvaitsevaisuutenne valitsemalla maahanmuuttajataustainen ehdokas eduskuntaan.” (s. 97). Epäilemättä tämän edustajan nimikin oli tiedossa, eikä se ollut Elisabeth Nauclér tai kukaan muukaan väärän puolueen vierasperäinen ehdokas.

Osa Sheikhanin pessimistisestä asenteesta saattaa selittyä kuvitelmalla, että maahanmuuttajia olisi alkanut tulla Suomeen vasta 1970-luvulla (s. 85). Hän ei tunne kuin 2-3 vähemmistöryhmää (s. 85), joista on kohdannut saamelaiset (s. 73-74) ja lestadiolaiset (s. 72), ehkä myös romanit ja tataarit (s. 87). Parempi perehtyminen Suomen historiaan ja siihen, kuinka hyvin monet äidinkieleltään tai uskonnoltaan poikkeavat suvut ovat alkuvaikeuksien jälkeen sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan, voisi lisätä luottamusta uusienkin maahanmuuttajien kotoutumiseen. Sheikhani viittaa vähemmistöjen elämään Suomessa menneessä aikamuodossa ja kieltää heidän ansionsa: ”Maahanmuuttajataustaiset ihmiset eivät ole saaneet olla mukana ja osallisena suomalaisessa yhteiskunnassa.” (s. 87). Entä Hella Wuolijoki, Christian Oesch, Jutta Zilliacus, Ben Zyskowicz…? Entä muut kuin poliitikot – taiteen, tieteen, talouden tai urheilun merkkihenkilöt – eivätkö hekään ”saaneet olla mukana ja osallisena” yhteiskunnassamme?

Viime aikoina on tullut muotiin tehdä poliittisista vaaleista performansseja, joiden ensisijainen tarkoitus on todistella äänestäjien suvaitsevaisuutta. Tällaiseen alistuvat maahanmuuttajataustaiset ehdokkaat rinnastavat itsensä reilun kaupan hedelmään, joka pitäisi ostaa silkasta säälistä. Vähempi suvaitsevaisuuden kerjääminen voisi olla parempi pitkäjänteisen itsetunnon ja arvostuksen kannalta. Jos on hyvä ja tarpeellinen, pitäisi tien ostoskoriin tai vaaliuurnaan aueta alkuperästä riippumatta. Rasistisen syrjinnän tasapainottaminen ansiottomalla suosimisella ei ole kestävää kehitystä, vaan taantumista vastapuolen tasolle.

Sheikhani korostaa kulttuurieroja ja sivuuttaa turhan nopeasti ehkä tärkeimmän huomionsa: ”Mitä me nähdään nykypäivänä ympärillämme ei ole staattista ja se on muuttunut vuosien varrella tämäntapaisiksi käytännöiksi.” (s. 56). Kannattaisi enemmänkin pohtia sitä, kuinka nopeasti suomalainenkin kulttuurin on muuttunut isovanhempiemme ajoista. Sellaiset tympeät kaupunkilaistavat, ettei naapureita tervehditä tai ettei siviilisäädystä kehdata kysyä, eivät edustaneet suomalaista talonpoikaiskulttuuria talkootöineen ja suurperheineen. Usein maahanmuuttajien kulttuuri muistuttaa suomalaista kulttuuria ”vanhaan hyvään aikaan”, kuten monet sen kokeneista ja ehkä useammat siltä säästyneistä kuvittelevat. Sen tajuaminen auttaisi suhteuttamaan kulttuurieroja ja näkemään niiden sijasta enemmän yhtäläisyyksiä.

Kaupan kassalla Sheikhani on tottunut tarkistamaan kuitin ja saanut myyjiä kiinni laskuvirheistä, joiden hän epäilee johtuvan mahdollisesti ”kaupan politiikasta” (s. 81). Suomalaiset eivät yleensä ole näin epäluuloisia, vaikka kohtaavat yhtä usein tällaisia ärsyttäviä puutteita asiakaspalvelussa. Sheikhani puolestaan ei ymmärrä vartijoiden alttiutta epäillä ulkomaalaisia myymälävarkauksista (s. 82). Lääkäreiden vaihtuminen terveyskeskuksissa (s. 83) ei ole vitsaus pelkästään maahanmuuttajille. Nuori ikä ja asuminen yliopistokaupungeissa saattaa selittää sen, että Sheikhanin mukaan ”ravintolat ja baarit ovat paikkoja, joissa voi yrittää saada seuraa” (s. 60). Tämä on tyypillinen poikamiehen erehdys. Parempaa seuraa voisi löytää leikkipuistoista, shakkikerhoista, jalkapallojoukkueista tai työpaikoilta, eikä se koske vain maahanmuuttajia – niissäkin voi osallistua ja ilman puolueitakin ”vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen” (s. 91).

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoista, joskin kevyttä luettavaa. Sen lopussa on mustavalkokuvia Sheikhanista eri paikoissa, etukannessa on hänestä värikuva. Takakannen kuva kolmesta hangessa makoilevasta pikkulapsesta on hellyyttävä ja toivoa sopiikin, että heidän elämänkokemustensa ja -ilonsa kautta isänsäkin poliittinen ahdistus tasaantuu vähitellen. Maahanmuuttajien kun on usein – olipa se oikein tai väärin – hyväksyttävä se tosiasia, että heidän elämänvalintansa eivät välttämättä kohenna heidän omaa välitöntä elämänlaatuaan, mutta onnistuessaan tuovat parempaa tulevaisuutta jälkipolville. Ehkä Sheikhaninkin julkisesti tyytymättömän roolin läpi paistaa takakannen runossa odotettu aamunkoitto. Suomi saattoi menettää hänessä keskinkertaisen kansanedustajan, mutta voittaa lupaavamman runoilijan.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *