Turun yliopiston poliittisen historian assistentti, tutkija Johanna Valenius keskittyy keväällä 2004 julkaistussa väitöskirjassaan analysoimaan 1800-1900 -lukujen vaihteen Suomi-neito -aiheisia pilakuvia. Valenius tarkastelee sukupuolta, seksuaalisuutta ja naisruumista sekä niihin liitettyjä merkityksiä suhteessa suomalaisen kansakunnan rakentamiseen. Nämä merkitykset ja mielikuvat kiinnittyvät erityisesti Suomi-neidon hahmoon, jonka avulla luotiin mielikuvia Suomen asemasta Venäjän valtakunnan osana samalla kun kansakunta sukupuolitettiin ja feminisoitiin. Valeniuksen tutkimus sijoittuu feministisen nationalismin sekä politiikan- ja historiantutkimuksen risteyskohtaan ja on sellaisena yksi monista viime vuosina eri tieteenaloilla julkaistuista väitöskirjatutkimuksista, jossa otetaan sukupuolen problematiikka vakavasti.

Suomi-neidon monet merkitykset

Suomi-neito on symbolina erittäin ambivalentti: toisaalta puhdas ja viaton neitsyt ja toisaalta väline, jonka kautta suomalainen kansakunta erotisoidaan. Viattomuus ja puhtaus liittyvät erityisesti Suomen suhteeseen naapurivaltioihin; Suomen ollessa Ruotsin valtakunnan osana syntyi Suomi-neito Svea-mamman tyttärenä ja Suomen siirtyessä tsaarin hallitsemaksi suuriruhtinaskunnaksi Suomi-neito joutui Äiti Venäjän holhouksen alle. Itsenäisyyspyrkimyksien ja sortovuosien aikana hahmo nähtiinkin venäläisen kasakkahahmon uhrina ja jopa raiskauksen kohteena.

Eroottisen halun kohteena oleva Suomi-neito taas yhdistyy luontoon, suomalaiseen maisemaan, jota erityisesti taiteilijat kuvasivat. Kaikkien suomalaisten mieliin on piirretty kuva kansallismaisemasta; korkealta kukkulalta kohti alhaalla siintävälle saarien puhkomalle järvelle avautuva maisema, jonka etualalla Suomi-neito seisoo. Eri asia on, miten läheiseksi vaikkapa Pohjanmaan tai Saaristosuomen asukkaat tuon maiseman kokevat. Tai miten suomalaiset naiset tuohon miehisen halun ja suojelun kohteeseen pystyvät samastumaan.

Valenius korostaa paitsi Suomi-neidon ambivalenttiutta myös hahmon paradoksaalisuutta. Kansakunta nähdään neidon hahmossa feminiinisenä, heikkona ja suojelua kaipaavana. Tässä suojelutehtävässä Suomen miehet kuitenkin kerta toisensa jälkeen epäonnistuivat. Neidon hahmo jäi siitä huolimatta koskemattomaksi ja muuttumattomaksi. Toisaalta neito säilyi ikuisesti neitona, idealisoituna halun kohteena. Se ei koskaan kasvanut naiseksi tai äidiksi, Svea-mamman tai Äiti Venäjän kaltaiseksi kansakunnan uusintajaksi ja ylläpitäjäksi. Neidosta ei koskaan tullut vahvaa suomalaista naista, joka olisikin ehkä ollut uhka homososiaaliselle järjestykselle, kansakuntaa ylläpitävälle miesjoukolle, suurille suomalaisille. Valenius huomauttaakin, ettei Suomi-neito representoi todellisia suomalaisia naisia vaan heijastaa luojiensa ja kuvaajiensa – miespuolisten kirjoittajien, ajattelijoiden, piirtäjien ja taiteilijoiden – haluja ja toiveita.

Sisäpoliittinen Suomi-neito

Valeniuksen tulkinta keskittyy erityisesti 1800-1900-lukujen vaihteeseen, mutta Suomi-neito on näkyvä hahmo vielä 2000-luvullakin. Tämän päivän Suomi-neito on vaaleatukkainen, kansallispukuhahmoinen, koivuun nojaileva neitonen, joka taipuu poliittisten pilakuvien lisäksi monenlaisten suomalaisten tuotteiden mainossymboliksi. Hahmo ei kuitenkaan aina ole ollut sama, sillä Valenius löytää 1900-luvun alun pilapiirroksista neljä erilaista Suomi-neidon hahmoa, jotka toivat esiin eri poliittisten puolueiden käsitykset suomalaisuudesta: kansallispukuinen, karhuntaljaan puettu ja klassinen neito sekä neljäntenä Suometar-mamma.

Kansallispukuinen neito edusti suomenkielistä talonpoikaissuomalaisuutta ja on lähimpänä tämän päivän näkemystä Suomi-neidosta. Ruotsinkieliset ja perustuslailliset käyttivät karhuntaljaan puettua neitoa, jonka Valenius tulkitsee edustavan laillisuutta ja yhteyttä ruotsalaisiin saagoihin. Vaikka tulkinta sinänsä on varmasti aivan oikea, voisi tarkasteluun ottaa mukaan karhunnahan taustalta häämöttävän suomalaisen ja suomalais-ugrilaisen kansanperinteen monipuolisen karhuun liittyvän merkitysmaailman. Esimerkkinä tästä vaikkapa karhun kaatoon ja peijaisiin liittyvät rituaalit.
Kolmantena neidon hahmona oli sosialistien suosima kansallismielisyydestä irtisanoutuva klassinen neito ja viimeisenä groteski Suometar-Mamma, jonka avulla ruotsinkieliset ja sosialistit viittasivat vihaamiinsa vanhasuomalaisiin sekä heidän Uusi Suometar -lehteensä.

Suometar-Mamman esiinnosto on ainakin minulle työn kiintoisin ja yllättävin ulottuvuus. Ryppyinen, räkäinen, likainen ja vanha Suometar-Mamma edustaa kaikkea sitä, mitä suomalaisuuden ei pitäisi olla. Poliittisten merkitysten lisäksi se viittaa kulttuuriseen konstruktioon naisruumiista epäpuhtaana, muodottomana ja nesteitä valuvana. Tämä tuo tulkintaan paitsi Julia Kristevan abjektin käsitteen myös Mary Douglasin analyysit naisruumiin ja yhteisön rajojen analogisuudesta. Valenius puhuukin työssään kiinnostavasti Suomi-neidosta tilana, metaforana mentaaliselle ja myös konkreettiselle, maantieteelliselle tilalle. Neidon symboloima tila voikin paikantua kansallismaiseman lisäksi myös identiteettien ja ideologioiden, kansallisuuskeskustelun, taistelukentäksi. Myöhempien aikojen Suomi-neito ei enää ole sisäpolitiikan taistelutanner eikä kaipaa suojelua Venäjää vastaan, vaan joutuu pilakuvissa pohtimaan suhtautumistaan Euroopan Unionin kosiskeluihin – heteroseksuaalinen matriisi on siis yhä yhtä merkitsevä kuin Valeniuksenkin aineistossa.

Suomi-neito ja suurmieskultti

Suomi-neito esiintyy paitsi sanomalehtien sivuilla myös pronssiin valettuna. Kyse ei ole (tietenkään) Suomi-neidolle omistetuista patsaista, vaan hahmo on asetettu suurmiesten jalkojen juureen. Valenius tarkastelee kahden suomalaisuudelle keskeisen suurmiehen, Aleksanteri II:n ja Johan Ludvig Runebergin patsaiden paljastustilaisuuksia esimerkkinä performatiivisesta nationalismista sekä kansallisen identiteetin rakentamisesta patriarkaalisuuden ja veljeyden pohjalta. Valeniuksen katse ei pysähdy patsaisiin vaan tarkentuu myös niitä ympäröiviin rakennuksiin, rakennettuun kansallismaisemaan, jonka hän nimeää pyhäksi tilaksi. Pyhän tilan analyysia olisi saattanut syventää tutustuminen pyhän teoretisoinnista käytyihin keskusteluihin. Valeniuksen pyhä näyttää samalta kuin uskonnollinen tai kristillinen, se viittaa laatuun. Aleksanteri II:n patsaan sijainti Helsingin Senaatinaukiolla määritellään pyhäksi, koska sen takana on kirkko ja koska patsaan juurelle tuodaan kukkia kuin alttarille. En kiistä Valeniuksen tulkintaa Senaatinaukion pyhyydestä, mutta uskontotieteen näkökulmasta pyhä on ennemminkin suhde. Tämän johdosta näkisin Senaatinaukion pyhäksi määrittymisen rakentuvan pikemminkin sen erottamiselle muusta kaupunkitilasta. Erottaminen tapahtuu muun muassa vallan eri muotoja edustavien rakennusten avulla. Senaatinaukio on kehystetty niin tieteellisen, taloudellisen kuin kirkollisenkin vallan monumenteilla, jotka rajaavat sen pois arkisesta kaupankäynnin ja työnteon maailmasta.

Kansallisesta aiheesta kansainvälisellä kielellä

Valenius on joutunut perustelemaan ja puolustelemaan kielivalintaansa kirjoittaessaan väitöskirjansa englanniksi. Kansallisista representaatioista oletetaan kirjoitettavan kansallisella kielellä. Ja kansallisten aiheitten oletetaan kiinnostavan vain kotimaista yleisöä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Vaikka aihe sinänsä – Suomi-neito – on ehdottoman suomalaiskansallinen, kansallisen identiteetin rakennusaine ja symboli, ei sen käsittely silti koske pelkästään Suomea ja suomalaisuutta, sillä monien kansakuntien nationalistisesta merkitysjärjestelmästä löytyy naishahmo. Kiinnostava ja oivaltava tutkimus – jollainen Valeniuksen työ epäilemättä on – kiinnostaa siis myös kansainvälistä tutkijayhteisöä ja ansaitsee kansainvälisen tutkijayhteisön huomion – ja on myös selkeä osa kansainvälistä politiikan ja kansallisuuden tutkimusta sekä feminististä geografiaa.

Vieraan kielen käyttö voi toimia myös etäännyttämisen keinona. Kun kansalliseen kiinnittyvää merkitysjärjestelmää ja symbolikieltä – asioita, jotka suomalainen tunnistaa ensisilmäyksellä vaikkapa Elovena-paketin kyljestä – tulkitaan kansainväliselle yleisölle, ne joudutaan purkamaan osiin ja avaamaan taas uudestaan tavoilla, jotka paljastavat niistä jotain uutta, jotain joka ehkä suomen kieleen tyydyttäessä olisi voinut jäädä huomaamatta.