Nils Erik Villstrandin Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560–1812 jatkaa ajallisesti Kari Tarkiaisen Ruotsin Itämaa –teoksen lopusta aina Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan (Jean-Baptiste Jules Bernadotte) ja Venäjän keisari Aleksanteri I:n kohtaamiseen Turussa 1812. Tämä on perusteltua sikäli, että tuossa tapaamisessa Ruotsi sanoutui selväsanaisesti irti kaikista revanssiaikeista ja liittyi Napoleonin vastaiseen liittoon. Samalla kirjan loppuun saadaan pitkä historiallinen kaari, joka alkaa Erik Pyhän rantautumisesta Suomeen ja päättyy Kaarle Juhanan laivan lähtöön Suomen rannoilta, käyrätorven hiljaa soidessa.

Kirja alkaa kuningatar Kristiinan (hallitsi 1632-1652) nelikulmaiseksi kuvatusta valtakunnasta, jossa keskellä oli tietysti Tukholma. Meri yhdisti sen eri osat toisiinsa: Pommerin, Baltian provinssit, Suomen ja Ruotsin, ja merta pitkin pääsikin kulkemaan nopeasti, sekä rahtaamaan tavaroita. Meri myös erotti alueita toisistaan, syksystä kevääseen hyvinkin tehokkaasti. Myös valtakunnan keskuksessa asuvien tiedot Suomesta saattoivat joskus olla huteria ja matkailijoiden kuvaukset vähemmän mairittelevia, mutta toki moni viihtyikin lahden tällä puolen. Suomi oli kuitenkin selvästi eri asia kuin lahden länsipuolisko, ihan jo kielen ja meren takia, ja toki Suomi oli paljon köyhempää seutua kuin Svean- ja Götanmaat. Kruunullakaan ei aina ollut kovin hyviä tietoja hallitsemistaan alueista, ja maata ryhdyttiinkin systemaattisesti kartoittamaan 1700-luvulla.

Oliko Suomi olemassa?

Entä Suomen asema Ruotsin valtakunnassa? Tämän sarjan edellistä kirjaa esitellessäni tulin kuvailleeksi, miten tiedemies tai -nainen etsii vaihtoehtoisista teorioista sitä parasta, jossa ei ole ristiriitoja ja joka niin ollen vastannee parhaiten sitä, miten jokin asia joskus oli. Nyt ollaan saman asian kanssa tekemisissä, mutta kuinka ollakaan, joskus ei ole helppoa sanoa sitäkään, oliko joku asia olemassa vai ei. Suomi-niminen aluekin oli 1400-luvulta lähtien olemassa, sen katsottiin olevan valtakunnan itäinen valtakunnanpuolisko ja nimellä Ruotsi tarkoitettiin usein valtakunnan läntistä puoliskoa (joskus taas valtakunnan katsottiin koostuvan neljästä osasta, Sveanmaasta, Göötanmaasta, Norlannista ja Suomesta). Mitään Suomi-nimistä pysyvää hallinnollista yksikköä ei ollut olemassa. Ruotsi oli tyypillinen tuon ajan konglomeraattivaltio, tilkkutäkki, jonka eri osia hallittiin eri tavoin. Suomi kuului tuon tilkkutäkin keskusosaan, toisin kuin esimerkiksi Käkisalmen lääni ja Skoone, puhumattakaan Baltian ja Saksan provinsseista.

Toisaalta taas Suomi oli suuriruhtinaskunta arvoltaan, toisin kuin mikään muu valtakunnan osa. Oli siis olemassa Suomen suuriruhtinaanmaa ja vaakunakin. Mutta ei ollut aina selvää, mitä Suomeen kuului; Ahvenanmaan mainitseminen erikseen osana Suomea oli monesti tarpeellista, toisinaan taas käytettiin termiä Suomi ja Pohjanmaa. Suomi siis samaan aikaan sekä oli että ei ollut olemassa. Modernin kansallisvaltion asukas kysyy nyt ihmeissään, mikä on totuus? Eihän kokonainen maa mitenkään voi yhtä aikaa olla ja olla olematta? Kyllä näemmä voi. Pitää kysyä mikä oli, ja missä yhteydessä? Asiat vain jäsentyivät 1600-luvulla niin kokonaan toisin kuin 2000-luvulla.

Suomalaiset ja ruotsin kieli

Minkälaista kansaa suomalaiset sitten olivat? Tällaiset termit ovat sikäli hankalia, että ne tulevat paitsi kuvailleeksi asioita, myös luoneeksi niitä. Suurvalta-ajan oppineet olivat ennen kaikkea antiikin ja Raamatun tuntijoita, ja niinpä Tacituksen kuuluisa ote fenneistä sai jo 1600-luvulla tuomionsa: eivät nuo ole suomalaisia, vaan saamelaisia (toiset oppineet olivat toki toista mieltä). Oppineiden luokitteluissa saatettiin sveat ja göötit laskea yhdeksi ryhmäksi ja sitten suomalaiset ja virolaiset toiseksi. Linné puolestaan luokitteli kansojakin ulkomuodon perusteella: Ruotsissa oli gööttejä, suomalaisia, lappalaisia ja kaupungeissa sekakansaa. Käytännöllisemmissä yhteyksissä oli sen sijaan aika selvää, että itäistä valtakunnanpuoliskoa asuttivat suomalaiset ja länsipuolella asui ruotsalaisia. Tämä puhetapa oli yleinen ja useimmiten sanalla suomalainen tarkoitettiin kaikkia Suomen asukkaita, kieleen katsomatta. Villstrand tuo tämän hyvin esiin, mutta asian toinen puoli jää hieman muiden asioiden lomaan: kun puhe oli pienemmistä alueista, kuten pelkästään Suomesta, termit suomalainen ja ruotsalainen viittasivat kieleen.

Muuten oppineet arvelivat Suomen olleen aikoinaan oma, mahtava kuningaskuntansa, kuten olivat joidenkin oppineiden mukaan olleet myös Svea, Göta, Helsinglanti ja Vermlanti, ja toki laadittiin hienoja luetteloita Suomen muinaisista kuninkaista. Kun vähitellen kuva Suomesta ja suomalaisista kehittyi kohti sitä, mitä me nykyään kutsumme tieteelliseksi, jäivät nämä teoriat unhoon. Aivan vastaavasti todettiin ennen pitkää, ettei suomi ehkä polveudukaan hepreasta, ja katseet kääntyivät kohti itää. Jostain syystä Villstrand jättää vain pienelle maininnalle sen, että suomen kielen sukulaisuus unkarin ja Volgan mutkan kielten kanssa huomattiin jo 1700-luvulla (M. A. Castrénin ansiota on sitten kielisukulaisuuden yhdistäminen samojedikieliin). Ja totta kai sitäkin alettiin pohtia, että milloin ne suomenruotsalaiset olivat tänne tulleet? Kristinuskoon ja Ruotsin kuningaskuntaan ne liitettiin, ilman muuta.

Klaus Fleming puhui enimmäkseen suomea ja ruotsia hän osasi peräti huonosti, näin on moneen kertaan kerrottu. Kuinka ollakaan, tuo tieto on kumottu jo 1930-luvulla, Siuntiossa ja Pernajalla kasvanut Klas Fleming osasi ruotsia oikein hyvin. Suomen aateli on näemmä käyttänyt ruotsia omassa keskuudessaan jo 1500-luvulla, ja porvaristo alkoi käyttää yhä enemmän ruotsia jo 1600-luvulla. Suomen säätyläistö alkoi siis vaihtaa kieltään ruotsiksi jo varhain, mutta kyseessä oli pitkä ja hidas prosessi. Maan hallinnon kieli oli ruotsi, kirjallisuuttakin oli vain ruotsiksi ja Ruotsin kruunun alamaisia oltiin, joten ruotsista tuli ilman muuta ylempien luokkien kieli. Kehitystä vauhditti 1700-luvulla sekin, että kouluissa vaihdettiin kieli latinasta ruotsiin – kouluun menivät yleensä vain pappien ja porvarien lapset. Villstrand käy vielä läpi Suomen säätyläistön elinoloja, sivistystä ja muita asioita sääty säädyltä: aatelistosta virkamiesten ja pappien kautta porvareihin.

Nyt tulee ilmi sekin, ettei asiakirjojen ruotsinkielisyys merkinnyt suurtakaan etua ruotsinkielisille talonpojille. Paljonkohan hädin tuskin lukutaitoiset, omia kansanmurteitaan puhuvat ruotsinkieliset talonpojat ymmärsivät virallisesta kirjaruotsista ja lakikielestä? Tuskinpa paljonkaan. Sosiaalisen nousun kannalta ruotsinkielisillä rahvaanpojilla oli toki se etu puolellaan, että he osasivat ruotsia valmiiksi, kun taas suomenkielisten koulupoikien kovaa osaa päiviteltiin jo 1700-luvulla. Ruotsi ja suomi eivät olleet ollenkaan tasa-arvoisessa asemassa, mutta enimmäkseen oli kyse asioista, jotka koskivat väestön suurta enemmistöä vain satunnaisesti. 

Suomen ruotsi

Suomessa puhuttu ruotsi saa kirjassa oman lukunsa, ja syystä. Se on monesti suorastaan riemastuttava kielimuoto kaikkine suomalaisuuksineen, ja se on sitä näemmä ollut aina: itse Henrik Gabriel Porthan, käytti västäräkistä sanaa västräcka(ruotsiksi sädesärlan). Muuten Suomen puolelle kehittyi jo varhain oma ylempien luokkien ruotsin kielivariantti, kansanmurteiden lisäksi. Tärkein ero oli toki intonaatio, mutta muitakin eroja kehkeytyi ajan mittaan. Niin, ja 1700-luvulla G.M. Sprengtporten sai nuorena Ruotsin puolella kuulla olevansa finntamp, koska puhui suomenruotsia. Sittemmin hän päätyi kruununprinssi Gustaf Adolfin kavaljeeriksi, ja tuli tartuttaneeksi tuon suomalaisen intonaation tulevaan kuninkaaseenkin! Riemastuttavaa on myös lukea vaurastuneen, kielensä suomesta aika omintakeiseen ruotsiin vaihtaneen porvarin hautajaisrunoa vainajan omalla ruotsinkielellä, ”Then tötas eken Vänska Pråken”.

Villstrand käy läpi myös ruotsinkielisen rahvaan ja kaksikielisyydenkin historiaa. Aiemmin on esitetty, että kieliraja olisi ollut etelärannikolla liukuva ja Pohjanmaalla jyrkkä, mutta ei se noin yksinkertaista ole. Monesti siellä, missä kieliryhmien välissä oli laajempia metsäalueita, kieliryhmätkin pysyivät erillään, kun taas toisaalla kieliryhmät sekoittuivat ja raja liikkui milloin mihinkin suuntaan. Näinpä siis sekä Vetelin että Vöyrin – Isonkyrön suunnalla suomea on puhuttu milloin kauempana merestä, milloin lähempänä, kun taas vaikkapa Sipoon ja Mäntsälän välissä on ollut aina selvä raja. Kaksikielisiä talonpoikia on toki ollut aina, kielirajan molemmin puolin.

Ruotsin ja suomen kielet ovat myös vaikuttaneet toisiinsa voimakkaasti, luonnollisesti keskuksen ja eliitin kieli ruotsi perifeerisempään suomeen enemmän. Kansankulttuurikin on ollut samanlaista eri kieltä puhuvissa naapurikylissä, ja innovaatioita on kulkeutunut kumpaankin suuntaan, toki enemmän keskuksesta periferiaan. Riihi on siis itäistä perua, riikinruotsalaiset kuivaavat viljansa jollain toisella tapaa. Itse asiassa Villstrand kokoaa tieteellisen tutkimuksen tuloksia laajasti, kriittisesti ja ansiokkaan tasapuolisesti päätyäkseen suunnilleen samaan kuin Topelius Maamme-kirjassaan; monissa asioissa suomenruotsalaiset eroavat selvästi riikinruotsalaisista ja muistuttavat enemmänkin suomenkielisiä suomalaisia. Miksi siis tutkia, kun Topelius esitti saman asian 150 vuotta aikaisemmin, oman aikansa tutkimuksen ja yleistiedon perusteella? Kyllä on kannattanut, kuitenkin. Ensinnäkin Topelius puhui vain omasta ajastaan, siitä, jolloin niitä riihiä vielä rakennettiin ja rukinlapoja veisteltiin. Toisekseen sekä kieltä että kansankulttuuria on tutkittu niin paljon noiden aikojen jälkeen, että Sakari-setä puhui siihen verrattuna kuitenkin jonkinlaisella näppituntumalla, ja sitä paitsi oman ideologiansa (suomalaisen, kaksikielisen nationalismin) ohjaamana. Ihan hyviä aatteita Topelius ajoi, mutta täytyy tuollaiset asiat kuitenkin tarkistaa.

Ruotsin kruunu ja suomalaiset

Esivallan ja kansan suhteisiin tutustutaan seuraavaksi, ja tässä tapauksessa on hyvä aloittaa ylhäältä, siis kuninkaista. Käy ilmi, että suomalaiset olivat aivan yhtä uskollisia Ruotsin alamaisia kuin muutkin ruotsalaiset. Käskynhaltijoiden ja kenraalikuvernöörien kohdalla tullaan taas Suomen erityisasemaan tai sen puutteeseen. Suomella oli aika ajoin omia käskynhaltijoitaan, mutta toisinaan taas ei, ja toisinaan puolestaan itäinen valtakunnanpuolisko oli jaettu neljäänkin käskynhaltijakuntaan. Käskynhaltijoita ja kuvernöörejä nimitettiin muihinkin valtakunnan osiin, vaikkapa Norlantiin.

Hyvin tärkeä ja keskeinen asia on se, että 1500-luvulla kuninkaan ote Suomen puolen asioista oli lähes olematon ja täkäläinen aateli sai huseerata varsin vapaasti. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään kansallisuuden ennakoinnista tai muusta sellaisesta, vaikka niin onkin joskus väitetty, vaan ihan tuolle ajalle tyypillisestä aatelisherrojen tavasta kasvattaa omaa valtaansa. Loppuhan siitäkin tuli, kun Kustaa Aadolf pani herrat kuriin ja keskitti valtiovaltaa taas uudestaan. Kirjan kuvaus kenraalikuvernööreistä ja kuninkaan vallan lujittumisesta on erinomainen, mutta sitä jään vähän ihmettelemään, miksei niitä Kustaa II Aadolfin ja etenkin Kristiina-kuningattaren jakelemia läänityksiä ole mainittu? Olivathan ne lyhytaikainen ilmiö, mutta eivätkö ne aika iso asia olleet sittenkin? Sitä paitsi esimerkiksi Ikalaporin vapaaherrakunnasta olisi ollut hauskaa ja valaisevaakin lukea.

Sorrettiinko suomalaisia?

Virkamiesten ja pappien kohdalla tullaan jälleen kysymykseen sorrosta. Nimitettiinkö Suomen virkoihin riikinruotsalaisia virkamiehiä ja sorrettiinko siten sekä ruotsia osaamatonta kansaa että suomalaisia virkamiehiä? Vastaus on yksinkertainen: ei sorrettu. Sen sijaan tänne nimitettiin enimmäkseen juuri Suomessa syntyneitä virkamiehiä, suurelta osin siksi, että he osasivat suomea. Tästä jotkut ruotsalaiset virkamiehet pääsivät valittamaankin, ja toisaalta taas talonpojat tuppasivat valittamaan, kun pappi tai virkamies ei osannutkaan suomea. Asiat kuitenkin selvisivät aina, joko vaihtamalla herraa tai opettelemalla suomea.

Näillä kieppeillä Villstrand joutuu ottamaan selvästi kantaa sekä menneiden polvien suomenkielistä historiankirjoitusta että uudempaa suomalaisuuskiihkoilua vastaan. Villstrand tarkastelee huolellisesti sitä, miten suomalaiset osallistuivat valtiopäiville, paljonko heitä joutui suurvaltakauden sotiin ja paljonko he maksoivat veroa. Suomalaiset osallistuivat aika laiskasti valtiopäiville, paljolti siksi, että matka oli hankala ja osan vuotta mahdoton. Mitä taas veroihin ja väenottoihin tulee, niin ajoittain suomalaiset maksoivat veroa enemmän kuin heidän osuutensa valtakunnan väestöstä tai tuloista olisi edellyttänyt, joskus taas vähemmän. Väenottojen kanssa oli samoin. Yhteenvetona kaikesta tutkimuksesta joutuu lukijakin toteamaan, että väitteet siitä, että Ruotsin valtakunta olisi riistänyt nimenomaan Suomea, ovat pötypuhetta. Ruotsin kruunu riisti kaikkia maakuntiaan.

Kirkolle, sen rakennuksille ja papeille on kirjassa annettu ihan oma lukunsa. Siihen kuuluu olennaisesti myös lukutaidon leviäminen, sitähän alettiin vaatia ihan tavalliseltakin rahvaalta 1700-luvun alkupuoliskolla – ja taas on hyvä suomenkielisen lukijan muistaa, että ihan yhtä hyvin tai huonosti ne ruotsinkielisetkin talonpojat lukivat. Herännäisyyden leviäminen 1700-luvulla saa seikkaperäisen käsittelyn, ja ansaitusti, sehän levisi tänne juuri ruotsinkielisten välityksellä.

Suomen aika

Sitten tullaan lukuun, jonka otsikko on yllättävä: ”Suomen aika” Ruotsin historiassa. Hetkonen, eikös tuo ole nyt väärinpäin? Ei ole, suurvalta-aikaa seuraa tosiaankin Suomen aika, aika, jolloin Venäjästä oli tullut merkittävä uhka Ruotsin valtakunnalle ja Suomi oli tosiaan rajamaa, paljolti samassa asemassa kuin Skoone. Isossavihassa maa oli hävitetty ja jälleenrakennusta tarvittiin. Lisäksi piti rakentaa linnoituksia uuden rajan tuntumaan, taloutta piti kehittää, maita kartoittaa ja pannaa toimeen maareformikin, ns. isojako. Uudenkaupungin rauhasta lähtien aavisteltiin Venäjän työntyvän eteenpäin, ja kenties ottavan lopulta koko Suomen. Karjalakin yritettiin vallata takaisin, mutta maita menetettiin vain lisää, ja pelot kasvoivat. Suomen erkaantuminen Ruotsista nähtiin kuitenkin Suomessa pikemminkin uhkana kuin minään tulevaisuuden toiveena.

Koska Ruotsi menetti Uudenkaupungin rauhassa Viipurin lisäksi myös Inkerin ja Baltian provinssit, Suomi muodosti entistä selvemmin oman, erillisen kokonaisuutensa valtakunnassa. Nyt alettiin yhä useammin nähdä valtakunnassa olevan kaksi kansakuntaa, suomalaiset ja ruotsalaiset – saamelaiset unohdettiin taas. Tuo sanan kansakunta, siis latinaksi natio ja ruotsiksi nation, monimerkityksisyys on tuottanut viime vuosikymmeninä paljon päänvaivaa tutkijoille: mitä se oikein tarkoitti esimerkiksi 1700-luvun kielenkäytössä? Jos tiivistää asiasta käytyjen keskustelujen tuloksia, voi sanoa, että termi tarkoitti monia asioita, ja yksi niistä oli kulttuuriltaan ja kieleltään yhtenäiseksi arvel­tu ryhmä, jolla oli yhteinen, muista poikkeava alkuperä. Muitakin merkityksiä oli, yksi niistä vuonna 1809 aktualisoitunut merkitys, säädyiksi järjestäytynyt, itseään maapäivillä tai jotenkin muuten edustava, tarkkarajainen poliittisluontoinen yhteisö. Olennaista on ymmärtääkseni se, että nuo kaksi päämerkitystä eivät juurikaan kohdanneet ennen 1800-lukua, vaan tuollainen etnistyyppinen ”kansakunta” saattoi elellä ihan lojaalina sellaisen poliittistyyppisen ”kansakunnan” osana, ilman mitään ristiriitoja. Ja kaikki viittaa siihen, että jotenkin näin asia taisi 1700-luvulla ollakin.

Mutta halusivatko suomalaiset itsenäistyä? Tätäkin kysymystä on kysytty jo pitkälti toistasataa vuotta, joten Villstrandilla on mistä ammentaa. Valtiopäivämiehet saattoivat uhkailla jopa erolla, jos ei Suomen etuja paremmin ajeta! Puheeksihan nuo uhkaukset jäivät. Astetta vakavampi asia oli Anjalan liitto, mutta sekin asia on selvitetty jo moneen kertaan; keisarinna Elisabet keksi idean autonomisesta Suomesta ensin ja Sprengtporten päätyi saman sukuisiin aatoksiin. Mutta kuten tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä sitten todettu,  Sprengtporten ei saanut ajatuksilleen kuin muutaman kannattajan. Anjalan liitossa ja Liikkalan nootissa ei siten ollut kyse suomalaisten puuttuvasta lojaliteetista Ruotsia kohtaan, vaan pikemminkin Ruotsin upseerien puuttuvasta lojaliteetista kuningastaan kohtaan.

Suomen ruotsalaisessa historiassa ei sovi unohtaa Vanhaakaan Suomea, siis Venäjälle 1721 ja 1743 menetettyjä alueita (ei niitä silloin vielä kutsuttu Vanhaksi Suomeksi). Niiden hallinnollisia ja muita oloja Villstrand selostaa hyvin ansiokkaasti. Kieliolot ansaitsevat ja saavat oman käsittelynsä, kun näiden alueiden hallintokieleksi tulikin saksa, joka valtasi alaa ruotsilta myös säätyläisten seurustelukielenä. Samaan aikaan alueelle tuli toki muuttajia Venäjältäkin, ja näin saivat alkuunsa1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen nelikielinen Viipuri ja Karjala.

Kuva: Vaakuna Viipurin kuvernementin kartastosta, Atlas Vyiborgskoi gubernii 1797 (Kansallisarkisto, Wikipedia)

Kaksi uutta valtiota

Suomen sotaa 1808–1809 Villstrand selostaa seikkaperäisesti. Hän ymmärtää hyvin Ruotsin sodanjohdon kohtaamat ongelmat joukkojen muonituksessa ja siten myös perääntymisen Pohjanmaalle, mutta myöntää lopulta, ettei sotaa mitenkään hyvin johdettu. Sodan taustojakin esitellään ja kuten muissakin yhteyksissä, Villstrand osaa sekä esittää suurpolitiikan kiemurat että valita niistä vain ne, joilla oli merkitystä puheena olevaan asiaan. Siihen eivät kaikki pysty.

Suomen varsinainen liittäminen Venäjään saa tarkemman ja aiempia paljon monivivahteisemman kuvauksen. On puhuttu mitalisateesta, jolla virkamiesten ja pappien sydämet käännytettiin uuden hallitsijan puoleen, mutta Villstrand huomaa suosionosoitusten kääntöpuolen: mitalin, sormuksen tai nuuskarasian saajalle lahja oli myös hieman kiusallinen asia, sen vastaanottamisellahan asetuttiin keisarin puolelle. Porvoon maapäivien kohdalla Villstrand kuvailee asian selkeästi, mutta mutkia oikomatta: kyseessä oli ajan tavanomainen valtiosopimustilaisuus, joita oli tapana tehdä paitsi valloitusten yhteydessä, myös kuninkaan vaihtuessa. Suomalaisten sydämet kääntyivät uuden keisarin puolelle, kunhan ensin varmistuttiin siitä, etteivät olot huononisi ja vanhat privilegiot säilyisivät (perustuslakien luonteesta ei niin ollut väliä). Samalla syntyi uusi kansakunta, siis poliittisessa mielessä, uusi osa konglomeraattivaltion tilkkutäkkiin.

Kuten sanottu, Villstrandin kuvaus ei pääty vuoteen 1809, vaan vuoteen 1812. Kuvaan kuuluvat myös säätyläistön molempiin suuntiin suuntautunut muuttoliike. Kaikkien niiden, joilla oli omaisuutta lahden molemmin puolin, piti nyt valita kahden valtion välillä, ja muutamat tekivät muuttopäätöksensä muista kuin poliittisista syistä. Ruotsin puolella uusi kruununprinssi ohjasi maataan liittoon Venäjän kanssa, Napoleonin Ranskaa vastaan, eikä ollenkaan syttynyt monien ruotsalaisten revanssihaaveille. Lopulta vuonna 1812 sekä Ruotsin kruununprinssi että Venäjän keisari saapuivat Turkuun sopimaan asioista, ja samalla he vahvistivat Suomen kuulumisen Venäjälle. Nyt oli Suomen ero Ruotsista saanut lopullisen sinettinsä. Lopussa Villstrand pohtii Ruotsin perintöä Suomelle, jota ennen kaikkea on oikeusjärjestelmämme, johon liittyvät myös Bo Stråthin esille tuomat kaksi peruspiirrettä: usko vapauteen ja luottamus valtioon. Juu, niinhän se täällä on, vaikkei tuota amerikkalainen voisikaan ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan Valtakunnanosa eli Suomen ruotsalaisen historian toinen osa on kirjana runsas ja monivivahteinen. Se tosiaankin pystyy luomaan yleiskuvan niistä monista asioista, jotka kuuluivat Suomeen osana Ruotsia, suomalaisiin Ruotsin alamaisina ja myös Suomen ruotsinkieliseen väestöön. Lisäksi se tarjoaa hämmästyttävän paljon kiinnostavia pikkutietoja, lukijaa uuvuttamatta, pikemminkin päinvastoin. Kaiken kaikkiaan siis tosiaan hyvä kirja. Kannattaa lukea ja niiden, joille nämä asiat liittyvät kiinteämmin työhön tai harrastukseen, pitää tämä kirja hommata ihan omaksi.

Kuva: Ruotsi ja Norja, Mercator 1648, Heikki Rantatupa, Historialliset kartat, Suomi 500 vuotta Euroopan kartalla

Kuva: Charta öfver Svea och Göta Riken med Finland och Norland : afritade i Stockholm år 1747. Åkerland, E. & Biurman, Georg. 1801. (Kansalliskirjasto, Wikipedia)