Olli-Jukka Jokisaaren, Jussi Parikan ja Pasi Väliahon toimittama In medias res: Hakuja mediafilosofiaan nostaa median filosofiseksi kysymykseksi ja laittaa lukijan pohtimaan omaa kokemustaan ja sen mediateknologisia mahdollisuuksia. Teos ei ole tarkoitettu aloittelijoille, vaan filosofiaan ja mediatutkimukseen hyvin perehtyneille tutkijoille tai asiasta kiinnostuneille. Teos ei ole kevyttä kesäluettavaa, vaan vaatii kunnon syventymistä ja hyvät taustatiedot. Kirjan kymmenen kirjoittajaa ovat joko pitkään median ja visuaalisen kulttuurin parissa olleita tutkijoita tai vähintään kohta tohtoroituvia.

Kaksijakoista termiä mediafilosofia pyritään määrittelemään niin johdannossa kuin teoksen ensimmäisessä Tarmo Malmbergin artikkelissa. Mediafilosofia voidaan Malmbergin sanoin ymmärtää ”joko mediatieteellisenä kiinnostuksena filosofiaan tai filosofisena kiinnostuksena mediatieteisiin ja medioihin”. Lisäksi mediafilosofia voi johdannon mukaan olla filosofian erityisalue, joka tarkastelee mediaa filosofian näkökulmasta, toisaalta se voi olla filosofinen tutkimusote, jossa ajattelua tutkitaan medioiden lävistämänä. Kyse on siis syvemmästä kuin televisiossa puhuvasta filosofista, mutta koska määritteleminen on vaikeaa, johdannossa mediafilosofiakäsitettä pyöritelläänkin kryptisillä lauseilla, pelonsekaisesti kuin vältellen mahdollisia kantaaottavia lausumia. Teoksen toinen otsikko Hakuja mediafilosofiaan tuokin hyökkäävään ja paljon odotuksia antavaan pääotsikkoon In medias res mukaan maanläheisyyden ‒ kaikkea ei kuvitellakaan kerrottavan.

Kiitettävästi teoksessa lähestytään mediaa niin kuvan kuin äänen kautta. Filosofien joukosta artikkelien kirjoittajat käyvät eniten vuoropuhelua ranskalaisen filosofi Gilles Deleuzin kanssa. Teoksen kustantaneella Eetos-yhdistyksellä onkin läheiset välit Deleuziin, sillä sen ensimmäinen julkaisu vuodelta 2004 on Vastarintaa nykyisyydelle: näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Teoksessa In medias res otsikkotasolle filosofeista nousevat saksalaiset Walter Benjamin ja Günter Anders. Muut ajattelun aineksia artikkelien kirjoittajille antaneet filosofit ovat mm. Giorgio Agamben, Félix Guattar ja Jean-Luc Nancy. Eetos haluaa toiminnallaan asettua ”tieteen, taiteen ja filosofian solmukohtiin”. Solmukohtia löytyykin, sillä In medias res vilisee välitiloja, kynnyksiä ja rajoja.

Tarmo Malmberg ymmärtää hapuilevaa lukijaa. Hän tekee heti alkulauseessaan selväksi miten lukijan on turha olla huolissaan omasta epätoivostaan mediateorioiden äärellä. "Mediatutkimuksen nykyisestä sekavuudesta saa ehkä parhaiten otteen, kun katsoo, mitä kaikkea sanalla media tarkoitetaan", kehottaa Malmberg ymmärtäväisesti. Mikäli mediafilosofia tuntuu vähänkin oudolta alalta, kannattaa teoksen lukeminen ehdottomasti aloittaa Malmbergin artikkelista, joka selkeästi ja kronologisesti johdattaa sisään mediafilosofisen tutkimuksen historiaan. Malmberg lähestyy mediafilosofiaa erottaen kolme erilaista tapaa puhua medioista: hermeneuttisen, fysiologisen ja instrumentaalisen. Näiden yhteisvaikutuksen hän näkee olevan mediafilosofian kasvualustan. Elokuvateoreetikkonakin toiminut Malmberg nostaa historiasta esiin erityisesti juuri elokuvan osoittamaan kuvan ajaksi kutsumansa 1900-luvun filosofista taustaa. Elokuvaa vanhemman teknologian, valokuvan, suhde mediafilosofiaan tulee esiin Mika Elon artikkelissa, mutta silti valokuva välittäjänä, mediana tai mediumina jää tässä teoksessa harmillisen vähälle huomiolle. Historiallisesti mediafilosofian esivaihe sijoittuu Malmbergin mukaan Ranskaan ja McLuhaniin, mutta vakiintumisvaiheeksi ja voimakeskukseksi kutsumansa alue asettuu uudempaan saksalaiseen keskusteluun.

Useimpia artikkeleita vaivaa pieni omahyväisyys. Artikkelien aloituksella ei turhaan ole yritetty houkutella lukijaa jatkamaan, vaan on luotettu asian viettelevään vaikutukseen. Toisen rynnivät teoksen nimen mukaisesti suoraan asiaan in medias res ja toiset kaartavat kaukaa ja hitaasti kohti kohdetta. Julkaisun kirjoittajista useimmat eivät pyri määrittelemään mediafilosofiaa eivätkä suhdettaan siihen, vaan kukin käyttää mediaa tai filosofiaa oman tutkimuksensa osana.

Nykytaiteen tutkija Taru Elfving kääntää huomiomme Eija-Liisa Ahtilan videoteosten vuoropuheluun. Elfvingille filosofit Jean-Luc Nancy, Giorgio Agamben, Luce Irigaray, Rosi Braidotti, Gilles Deleuze ja Felix Guattari ovat videoteosten kommentaattoritukia, vuoropuhelun kävijöitä vuoropuhelusta. Elfving etenee analysoimiensa teosten sisällä suvereenisti, filosofiaan tukeutuen, keskeisinä kiinnostavina käsitteinä todistaminen ja osanotto. Filosofia toimii mediallisen taideteoksen avaajana ja sisällön syvänä selittäjänä.

Halusta ja spektaakkelista teoksessa kirjoittava Jukka Sihvonen on ensimmäisiä suomalaisia mediateoreetikkoja, joka kiinnostui deleuzelaisesta filosofiasta ja hän onkin soveltanut sitä ansiokkaasti niin elokuvaan kuin laajemmin mediatutkimukseen. Deleuzen lisäksi Sihvonen ottaa artikkelissaan esiin Charlie Geren ja Friedrich Kittlerin innoittamana yhden mediafilosofialle keskeisen kysymyksen: ”kumpi oli ennen, tapa ajatella vai ajattelun tekniikka?”, ja tästä askel eteenpäin: ”tavat joilla ajattelemme, ovat kytköksissä siihen, miten toimimme ja mitä haluamme”. Halun rakennetta pilkkoessaan Sihvonen nimittää mediaa milloin parittajaksi, milloin tuotteistetuksi muodoksi. Katsojakokijalle jää spektaakkeliyhteiskunnassa pelkkä tuunarin osa. Mediakriittisiä kysymyksiä käsittelee myös Olli-Jukka Jokisaaren artikkeli Günter Andersin mediafilosofiasta. Jokisaari nostaa esiin tuotemaailmaksi muuttuneen ympäristömme, jossa päämäärien pohtiminen on turhaa, sillä tuotemaailma medialähetyksineen huolehtii ajattelusta. Kykenemättöminä ajallisesti ja paikallisesti merkityksellistämään toimintaamme, muutumme aikalaisista Andersin termein nykyläisiksi (Jetztgenossen). Vaikka Anders näkee liikkuvassa kuvassa myös mahdollisuuksia, ihminen tuuditetaan ”selviytymään” jopa ympäristöongelmista uusilla kulutusobjekteilla, mikä näkyy esimerkiksi uusissa automainoksissa, joissa uudempi auto pelastaa ilmastonmuutokselta.

Mika Elo nostaa artikkelissaan esiin läheisen kiinnostuskohteensa Walter Benjaminin ja hänen suhteensa mediaestetiikkaan ja politiikkaan. Elon artikkelin kiinnostavin osuus kuvallisesta ajattelusta jää valitettavan lyhyeksi kokonaistekstin päättäväksi osuudeksi, jossa vasta hipaistaan Benjaminin ajatusta historiasta latautuneina hetkinä jatkuvien prosessien sijaan ja dialektista kuvaa tämän ajatuksen osoittimena. Pasi Väliaho tarkastelee omassa artikkelissaan ajan ”latautuneita hetkiä” Gotthold Ephraim Lessingin pohjalta ja kuvallista ajattelua mm. taidehistorioitsija Aby Warburgiin pohjautuen. Elon artikkelissa nousevat esiin myös viime aikaisessa media- ja kuvatutkimuksessa esillä ollut kokemuksen mahdollisuuksien määrittely. Benjaminille kokemus ja havainto ovat historiallisesti määrittyviä ja muuttuvia. Kuten Elo toteaa, niitä määrittävät paitsi tila ja aika, myös kielelliset rakenteet ja teknologia.

Helpoiten lähestyttävä artikkeleista on Kondrad Paul Liessmannin Yhdistää, ymmärtää, hämmentyä: viestinnän aprioita ilmoitusteknologioiden aikakaudella. Artikkeli on muihin teksteihin verrattuna jopa niin helppolukuinen, että suorastaan hämmentyy, kun se teoksen viimeisenä avautuu eteen. Liessmann käsittelee informaatioyhteiskunnan disinformaatiota ja sitä miten välittämisestä muodostuu välttämistä. Juuri Liessmannin artikkelissa tulevat esiin teoksen takakannessa mainitut eettiset kysymykset: miten teknisten laitteiden käyttömahdollisuudet määrittävät niiden moraaliset normit ja kuinka viestinnän vapaus onkin muuttunut velvollisuudeksi, kielloiksi ja käskyiksi.

Uteliasta lukijaa kiinnostavat usein myös kirjoittajien taustat. Aina kaikki eivät ole pienessä Suomessakaan kaikkien hyvin tuntemia tutkijoita, siksi artikkelikokoelmissa olisi toivottavaa olla yhteneväinen, teokseen olennaisesti liittyvä kirjoittajien taustoitus. Tässä teoksessa osasta kirjoittajia on vain lyhyt maininta, mutta osa on esitelty kokonaishistorioineen ja jopa kontaktitietoineen. Lisäksi teoksen ulkoasu on kyllä retro, mutta vahvasta oranssista huolimatta kovin valju painavaan sisältöön nähden.

In medias res: Hakuja mediafilosofiaan tuo kiinnostavan lisän ja avauksen suomalaiseen filosofia- ja mediatutkimuskeskusteluun, vaikka muutamista artikkeleista voikin todeta, että tutkijat etenevät kiitorataa pitkin syvällä sisäisissä näyissään. Toisaalta kun ollaan syvällä, niin ollaan kunnolla eikä populismille ole todellakaan annettu sijaa tässä teoksessa. Asiantuntijoille teos on varmasti osin suorastaan hekumallista luettavaa. Johdantotekstin viimeisessä lauseessa ja Liessmannin artikkelissa olevassa filosofi George Berkeleyn toteamuksessa esse es percipi, olennainen on havaituksi tulemista, kiteytyy keskeisesti mediafilosofian ja tämän teoksen ydin.