Supermies 1500-luvulta

Susipalatsi on mittava, mahtava ja palkittu suuri historiallinen romaani Henrik VIII:n luottomiehestä Thomas Cromwellista. Se kannattaa kaikkien historian harrastajien lukea.

Mantel, Hilary: Susipalatsi [Wolf Hall]. Käännös: Kaisa Sivenius. Teos, 2011. 800 sivua. ISBN 978-951-851-334-9.

Hilary Mantel voitti Susipalatsilla vuoden 2009 Booker-palkinnon. Kyseessä on historiallinen romaani, joka asettuu kertomaan Henrik VIII:n  luottomiehestä Thomas Cromwellista. Arvioin teoksen tässä historioitsijana, Henrikiä ja Thomas Cromwellia tutkineena tutkijana.

Susipalatsi  on merkkiteos, jota tuskin voi ylistää liikaa. On erityisen hienoa, että se suomennettu, vaikka sen historialliset teemat eivät itsestään selvästi suomalaista lukijaa puhuttelisikaan.  Se on kahdeksansataasivuinen järkäle, hidas muttei hidassoutuinen romaani, joka tuo 1500-luvun alun englantilaisen hovin ja Henrik VIII:n politiikan lähelle. Mantel onnistuu kirjoittamaan tuosta mitä mielenkiintoisimmasta ajasta kiihkottomasti ja siten, että hän luo ainakin tämän historiantutkijan arvostaman, erittäin uskottavan kuvan päähenkilöstään, lopultakin salaperäisyyden verhoamasta ”pääministeristä”. Enempää historialliselta romaanilta ei tohdi toivoa.

Mantel on kiinnostunut vain ihmisistä ja siitä miten he rakentuvat, millaisia he ovat tai miksi he toimivat niin kuin toimivat. Susipalatsia on turha ryhtyä lukemaan, jos hakee pukudraamaa tai loistokkaiden interiöörien kuvausta. Niitä ei yksinkertaisesti ole: Mantel ei kuvaile. Hän on kiinnostunut ihmisen sisimmästä, psyykestä ja motiiveista, mikä on kerännyt hänelle syytöksiä siitä, että hän on historiaton ja kirjoittaa lopulta nykyihmisistä – että hän tekisi Cromwellistä nykyihmisen.

Tässä tekee mieleni ryhtyä puolustamaan Mantelia ja väittää, että hän onnistuu historiallistamisessaan paljon paremmin kuin moni kritiikkiä esittänyt on ajattelut. Cromwell oli edeltäjänsä ja entisen isäntänsä kardinaali Wolseyn tavoin nousukas, tavaton näky noustuaan kuninkaan neuvostoon ja hovin aristokraattisissa kamareissa. Hänellähän ei ollut edes Wolseyn korkeaa kirkonmiehen asemaa paikkaamassa aatelisvaakunan puutetta. Eläneellä Cromwellilla oli poikkeuksellisia kykyjä. Hänen on täytynyt olla äärettömän neuvokas ja lahjakas voidakseen nousta kuninkaan luottomieheksi. Kuva ylettömän pätevästä miehestä, jonka Mantel maalaa, perustuu mielestäni hyvin historialliseen tutkimukseen ja Cromwellin jälkeensä jättämään aineistoon. Olen lukenut Cromwellin papereita ja ne paljastavat miehen, joka oli kiinnostunut kaikesta, hallitsi kaiken, muisti kaiken ja selvitti kaiken sen, josta ei vielä tiennyt.

Lisäksi ajattelen Mantelin luoman Cromwellin olevan hyvin pitkälle mahdollinen uuden ajan alun sielu. Hän suhtautuu avioliittoon niin kuin aikalaisensa suhtautuivat, taloudellisena järjestelynä, johon mielellään sai liittyä myös himon liitto. Hän suhtautuu lapsiinsa, niin siittämiinsä kuin lapseksi otettuihin juuri niin kuin uuden ajan alun isät tekivät: suurella rakkaudella ja tuskia kärsivänä, kun lapsen menettää.

Sitä paitsi Mantelin hirviömäinen Thomas More sai minut hihkumaan innosta. Kun olen lukenut loputtomaan ikävystymiseen asti Moren tolkuttoman pitkiä ja minusta melko pitkäveteisiä – joskin myönnettäköön tavattoman hienosti kirjoitettuja  ja elokventteja – teologisia tutkielmia ja toisaalta tutustunut myös tämän roisiin puoleen ja etenkin ihmetellyt hänen tavatonta verenhimoaan, olin vaikuttunut (ja myönnettäköön ilahtunut) Mantelin rohkeudesta nostaa esiin juuri tämä More:  hurskas mutta  suustaan räävitön, loputtoman kostonhimoinen, ilkeä, pahansisuinen ja muihin alentuvasti suhtautuva itsepäisyyden perikuva.

Kaisa Siveniuksen suomennos on erinomainen. Hän tavoittaa hienosti Mantelin lauseen ja myös Mantelin tavattoman nopeat tyylilajin vaihtelut. (Olen lukenut teosta 1/3 myös alkukielellä, joten uskallan sanoa näin.) Suomennokseen on jäänyt muutamia pieniä lipsauksia: muutama paikannimi on jäänyt englanninkieliseen muotoon kuten Basel Basleksi ja yhdellä aukeamalla kuningas Henrikin nimi  on jäänyt alkukielelle. Nämä ovat kuitenkin hyvin pieniä harmeja pitkässä ja ansiokkaasti suomennetussa kokonaisuudessa. Yhtä käännösratkaisua en kuitenkaan kannata: hän suomentaa englannin Master-sanan mestariksi, jolloin Master Cromwellin titteli kääntyy mestariksi. Olisin suomentanut tittelin herraksi.

Sivenius pohtii jälkisanoissaan sitä, miten ”hyvän kirjan Mantel on kirjoittanut ajasta, jolla ei ollut käytössään Shakespearen kieltä”. Sanoisin, että 1500-luvun kieli oli häikäisevää, täynnä kielikuvia, joita Shakespearekin hyödynsi, täynnä samanlaista verevää kuvallisuutta, roisia roiskintaa, joka saa meidät punastelemaan. Shakespeare oli juuri tämän ajan lapsi, Cromwellien ja Morein suora perillinen.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *