Käbi Laretei (s. 1922) on maineikas pianisti, jonka musisointia voi kuulla mm. eräissä Ingmar Bergmanin elokuvissa (Bergman on hänen ex-aviomiehensä). Laretei on syntynyt Tartossa ja muuttanut toisen maailmansodan lopussa Ruotsiin perheensä kanssa. Hänen isänsä oli diplomaatti Heinrich Laretei. Tämä omaelämäkerrallinen romaani on ilmestynyt Ruotsissa jo 1976 nimellä “En bit jord”. Virossa se ilmestyi 1989 nimellä “Peotäis mulda, lapike maad”. Kirjan suomalaisella nimellä ei, jostakin selittämättömästä syystä, ole mitään yhtymäkohtaa näihin aiempiin nimiin.

On kuitenkin hienoa, että Laretein romaani on julkaistu meilläkin, sillä se on hyvin kaunista ja liikuttavaa proosaa ja myös historiallisesti mielenkiintoinen. Kääntäjät Inkeri Lamér ja Juhani Virkkunen ovat tehneet hyvää työtä, jos lasketaan pois kirjan nimen outo “suomennos”. Ehkä sekin on lopulta ollut kustantajan mielivallan varassa?

Keskeisellä sijalla kirjassa on kuolema. Ennenaikainen kuolema oli monien niiden osa, jotka jäivät Viroon neuvostosotilaiden miehittäessä maan. Heidän joukossaan oli paljon Laretein sukulaisiakin. Isän kuolema Ruotsissa aiheutti Käbille kriisin, jota hän "pakeni" Tunisian Hammametiin. Kirjan ensimmäisessä osassa Laretei vuoroin muistelee isäänsä ja perheen elämää Virossa ja Moskovassakin isän töiden mukana 1920-luvun lopulla, vuoroin kuvailee tuntemuksiaan Hammametissa. Lareteilla on ilmiömäinen kyky kuvailla tunnetilojaan ja saada lukija suorastaan kuulemaan samoja ääniä, mitä hän on kuullut.

Kirjan toinen osa puolestaan keskittyy Käbin äitiin, punaisena lankana jälleen kuolema ja sen lähestyminen. Tässäkin osassa luvut vuorottelevat siten, että Laretei kertoo lapsuusmuistojensa lomassa, tällä kertaa äiti pääosassa, äidin sairastumisesta ja sen aiheuttamasta sisäisestä kriisistä. Lapsuusmuistot ovat rehellisen rosoisiakin, eivät mitään kaunistelua. Äidin sairastumisen kuvaus on kuvausta myös siitä, miten virolaiset, etenkin naiset, tukivat toisiaan uudessa kotimaassa.

Johtuu ehkä Laretein musikaalisista lahjoista, että kirja on erittäin hyvin rytmitetty. Välillä edetään kiihkeämmin, välillä rauhallisemmin; välillä kappaleet ovat pitkiä, välillä hyvin lyhyitä. Tämä on myös eräällä tavalla nyyhkyromaani. Sitä vaikutusta ei ole tosin saavutettu siirappisella ylisentimentaalisuudella vaan yksinkertaisen kauniilla ja nostalgisella muistelemisella.