Suunnattoman Suomen suuntaviitta suuruuteen

Kun Risto E. J. Penttilä kumppaneineen julkaisee poliittisen pamfletin, siltä odotetaan uudenlaista historiankuvaan perustuvaa visiota, joka herättäisi yhteiskunnallista keskustelua monilla eri aloilla. Näin kävi keväällä 1994, mutta tällä kertaa painotus on liian tukevasti yksinomaan taloudellisessa kehityksessä. t

Penttilä, Risto E. J.; Rehn, Alf: Suunnaton Suomi. Otava, 2012. 222 sivua. ISBN 978-951-1-26251-0.

Risto E. J. Penttilä muistetaan yhä kirjasestaan ”Ultimatum Isänmaalle”, joka keväällä 1994 innoitti Elisabeth Rehnin niukkaan tappioon päättyneen presidentinkampanjan masentamia oikeistoliberaaleja perustamaan ”nuorsuomalaisen” keskusteluryhmän ja sittemmin puolueen. Kyse oli pehmeäkantisesta pamfletista, jossa Penttilä ja kaksi muuta kirjoittajaa raikastutti poliittista ilmapiiriä yksinkertaisilla totuuksilla ja idealismilla. Penttilän uusin kirja tavoittelee samaa, mutta on tällä välin selvästikin keski-ikäistynyt. Kirja on taskukokoa, mutta arvokkaasti kovakantinen, ja sen toinen kirjoittaja Alf Rehn (ei sukua Elisabethille) on Åbo Akademin professori. Kirjan sisältö painottuu talouspolitiikkaan ja kehitysoptimismin rinnalle on tullut pessimismiä.

Maailma kirjan ja kirjoittajien ympärillä on sekin muuttunut: vuonna 1994 Neuvostoliitto oli hajonnut ja suomalaiset äänestivät toiveikkaasti Euroopan unioniin liittymisestä, nyt EU:sta kuuluu vain huonoja uutisia ja Venäjä on palannut perinteiseen etupiiriajatteluunsa. Tällä välin Suomi voitti peräti kahdesti jääkiekon maailmanmestaruuden, toipui yhdestä lamasta ja ajautui toiseen, sai naispresidentin ja oikeistolaisen presidentin, teki Nokiasta maailmankuulun ja kasvatti sukupolven, jolle mielikuvat Suomesta syrjäisenä maana Euroopan karttojen yläreunassa ja monen rajanylityksen takana ovat yhtä outoja kuin edellisten sukupolvien muistot sodista, sortovuosista ja nälänhädistä. Tällä välin Venäjä soti Tshetsheniassa ja Kiina vahvisti asemiaan tulevaisuuden mahtimaana.

Penttilä ja Rehn ovat sulauttaneet ajatuksensa yhteen niin, ettei tekstistä näe, kumman kirjoittamaa se on. Penttilän tyyliin viittaisivat uudissanat ”vapaaikäiset” ja ”vanhuustalous”. Tasapainottelu ”uusliberalismin” ja ”uuskeynesiläisyyden” välillä viitaisi pikemminkin Rehniin, samoin ”kuvernenssimalli” (P s. 99-100).

Kirja on painettu kaksipuolisena siten, että sitä voi lukea joko punaisesta tai sinisestä kannesta alkaen. Punapuolen (P) tekstiä on 95 sivua, sinipuolen (S) 127 ja keskeltä teksti siis kääntyy ylösalaisin. Samaa menettelyä käytti jo Holopaisen pariskunta muistelmissaan 1950-luvun lopulla, mutta heille se mahdollisti elämäntarinansa esittelemisen erikseen kummankin puolison näkökulmasta. Penttilän ja Rehnin kirjassa joutuu arvailemaan, mistä aloittaa ja mitä väliä sillä on. Kummankin puolen johdanto alkaa samoin sanoin: ”Tämän kirjan kääntöpuolella me, Risto E. J. Penttilä ja Alf Rehn, annamme…” (s. 7) Ensimmäinen ongelma on päätellä, tarkoittaako kääntöpuoli sitä puolta, jota parhaillaan lukee, vai sitä toista puolta. Ero paljastuu alkulauseen jatkosta, jonka mukaan kääntöpuolelle annetaan joko ”varsin synkkä” tai ”optimistinen” kuva. Vastaava kikkailu näkyy kirjan nimestä: suunnaton tarkoittaa joko suunnan puuttumista (ajelehtimista, eksymistä) tai rajatonta suuruutta. Läpäiseekö älykkyystestin, jos keksii kirjalla olevan kaksi alaotsikkoa? Sinisellä puolella se on ”Suomen suunnattomat mahdollisuudet”, punaisella puolella ”Suomi ilman suuntaa”.

Koska tätä kirjoittaessa lumimyrsky on vaihtunut auringonpaisteeseen, aloitan kirjan arvostelun punaisen kannen puolelta (P), jonka oletan edustavan synkistelyä. Se sisältää seitsemän lukua ja muutamia Penttilälle ominaisia luetteloita: ”Washington-konsensuksen kymmenen politiikkasuositusta” kommentteineen (P s. 49-50) ja viisi ”Must stop” -kohtaa (P s. 91-95). Niissä kehoitetaan kääntämään katse eteenpäin, mutta unohtamaan itseisarvoinen edelläkävijyyden ihannointi, lopettamaan velkaantuminen ja vaikertaminen sekä tarjoamaan äänestäjille selkeitä hallitusvaihtoehtoja erilaisine ohjelmineen. Kirjoittajien mukaan Suomen hallituspolitiikan suunta katosi Paavo Lipposen mukana keväällä 2003 (P s. 25-26), mutta pääministeriltä oli viety suunnannäyttäjän rooli jo vuoden 2000 perustuslainuudistuksessa (P 39-41). Perussuomalaisten nousu vaikeutti lisää Suomen johtamista (P s. 42-45). Maailmanlaajuisesti ajopuu laskettiin EU:n perustuslaillisen sopimuksen kaaduttua kesällä 2005 ja Venäjän hyökättyä Georgiaan 8.8.2008 (P s. 27). Syksyllä 2008 puhjenneessa ”kapitalismin kriisissä” vaikuttivat taustalla Kiinan, Intian ja 2000-luvun puolella Venäjän talouskasvu sekä terrori-iskut 11.9.2001 (P s. 28-31).

Synkistely perustuu kuitenkin ennen kaikkea taantumaan, sillä maailmanrauhan ja ihmisoikeuksien kannalta maailma ei ole milloinkaan ollut yhtä onnellisessa tilassa kuin tänä päivänä (S s. 37). Talousoppineiden mielestä asiat ovat vieläkin paremmin: Nobel-palkitun Michael Spencen mukaan maailman taloushistoria voidaan jakaa neljään jaksoon, joista viimeisin päättyy vuonna 2050, johon mennessä lähes koko maailma on saavuttanut länsimaisen elintason (P s. 73).

Penttilän ja Rehnin analyysistä heijastuu voimakkaan johtajan kaipuu, vaikka he sen kiistäisivätkin. Suomessa se henkilöityy Urho Kekkoseen, jonka saappaisiin eivät ole sopineet sen enempää tämän itseoikeutettuna seuraajana itseään pitänyt Paavo Väyrynen kuin vennamolaiseksi yllättävän K-linjalainen Timo Soini. Valitettavasti Penttilä ja Rehn eivät mainitse nimiä, eivätkä muutenkaan syvennä vanhan politiikan arvostelua. Kirjassa sivuutetaan hyvinvointivaltion alasajoksi tulkittava lakkautuskierre: milloin lakkautetaan synnytyslaitoksia, milloin sivukirjastoja, milloin lentoreittejä, milloin varuskuntia, milloin kuntia… Alinomaiset lakkautukset eivät ainoastaan häiritse rahvaan arkielämää, vaan myös luovat yleisesti masentavan poliittisen ilmapiirin, jossa kaikki intohimo keskittyy uusien säästökohteiden nimeämiseen. Penttilää ja Rehniä tämä ei kuitenkaan tunnu häiritsevän. He eivät myöskään kohdista kritiikkiä juristien valtaan, joka on levittäytynyt anglosaksisten maiden oikeusjärjestelmästä Hollywoodin kautta manner-Eurooppaan. Mainittakoon esimerkkinä sellainen juristinen konstruktio, että taparikollinen tuomitaan toistuvasti ”ensikertalaisena”, koska kärsityn tuomion jälkeen murhamieskin muuttuu tuomarien silmissä neitseellisen synnittömäksi. Tämähän on yhtä luonnonvastainen ja kansan oikeustajua halveksiva innovaatio kuin jos lääkärit tulkitsisivat muutaman vuoden välein synnyttävän äidin ensisynnyttäjäksi. Entäpä uusien lakipykälien kiihtyvä tehtailu tai poliisin ja sairaaloiden tietosuojamania, joka estää työn edellyttämän tehokkaan tiedonvaihdon?

Mutta ehkäpä Penttilän ja Rehnin mielenkiinto suuntautuu nykymenon arvostelun sijasta reippaasti tulevaisuuteen? Helposti mieleen tuleva lääke hoitosuhteen vääristymiseen ja pitkään ennustettuun työvoimapulaan olisi työikäisten ja heidän lastensa maahanmuuton lisääminen. Vielä joitakin vuosia sitten siitä puhuttiin mieluummin kuin eläkeiän korottamisesta tai pikkulasten äitien patistamisesta töihin. Valitettavasti Penttilä ja Rehn jättävät tämänkin aiheen vain ylimalkaisten viittausten varaan. Synkistelyn lisäksi myös kirjan kääntöpuolen optimismi perustuu valtaosaltaan taloudellisiin resursseihin ja mittareihin. Ilmastonmuutos ja maahanmuutto otetaan huomioon ulkoisina vaikutteina, mutta ei sellaisina, joihin suomalaiset itsekin voisivat vaikuttaa.

Kirjan sinisen kannen puolella on kahdeksan lukua. Lähtökohtana on kolme odotettavissa olevaa siirtymää: ”pohjoiseen” (Lapin kautta Jäämerelle ja muuallakin lämpimämpään ilmastoon), ”pilveen” (internetiin) ja ”vanhuustalouteen”, jolla tarkoitetaan paitsi vanhusten hoitoa myös heidän omia resurssejaan tuottaa palveluja (S s. 7-9). Sitten kumotaan seitsemän yleistä väittämää suomalaisten heikkouksista ja todetaan Suomen vahvuuksiksi vauraus, osaaminen, tila ja puhtaus (S s. 21-22). Suorastaan piinallisen tarkkaan luetellaan kaikkien maakuntien haasteita unohtamatta Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmia, joiden toivotaan vihdoin korjaantuvan (S s. 63-64). Lopuksi nimetään ”viisi voitettavaa taistelua”: yrittäjien motivointi selkeämmällä verotuksella ja muillakin kuin taloudellisilla kannustimilla, vanhenemisen kääntäminen uhkasta mahdollisuudeksi, digitalisoimisen vauhdittaminen, rautatien rakentaminen Jäämerelle sekä sillanrakentajan rooli Saksan ja Britannian välissä (S s. 121-127).

Jäämeren-rata on ainoa idea, joka ei voisi olla kotoisin jonkin modernin konsulttifirman fraasisanakirjasta. Kirjoittajat leikittelevät sillä osoittaakseen, ettei suuria suunnitelmia tarvitse hävetä, vaikka käytännön ongelmat (alkaen siitä, ettei Suomella ole enää Petsamoa) jätetäänkin muiden pohdittavaksi. Idea on sukua amerikkalaisastronautin Suomen-vierailullaan esittämälle toiveelle Marsin valloituksesta. Venäläisilläkin on omat napajäätiköiden alaisen merenpohjan valloitushankkeensa, joiden tarkoitus on yhtä lailla nostalgian tyydyttäminen (ryhtymättä sentään uusiin kanavanrakennustöihin ja Siperian jokien uudelleenohjaukseen).

Penttilä ja Rehn ovat varmasti oikealla asialla, mutta minne on jäänyt nuoruusiän kansanomainen suorasukaisuus ja vähemmän talouden lainalaisuuksiin sitoutunut rohkeus? Ei se ole täysin kadoksissa, mutta ei se kuitenkaan näyttäydy kirjassa entisessä loistossaan. Poliittinen tilanne lienee sellainen, että uusilta avauksilta odotetaan irtautumista sekä perussuomalaisesta pessimismistä että antijytkyhenkisestä idealismista. Esimerkiksi väestörakenteen korjaaminen maahanmuuton vapauttamisella edellyttäisi samanaikaisesti viisumipolitiikan keventämistä ja rikollisten ulkomaalaisten karkottamisen helpottamista – jos rajojen avaamisen hintana on pakko sietää rikoksia, loisimista tai kansallisen yhtenäiskulttuurin utopian rapauttamista, monista Euroopan maista riittää aina poliittista vastustusta. Penttilä ja Rehn selvästikin uskovat Suomen avautumiseen, jota 19 vuotta sitten pidettiin kauan kaivattuna taikakeinona, mutta he väistävät kääntöpuolen kritiikin alistumalla siihen, että Suomi vanhenee ja joutuu tekemään välttämättömyydestä hyveen.

Otavan kovakantiseksi kirjaksi kirjoitusvirheitä on luvattoman paljon. Kyse ei ole lauseenrakenteista, vaan yksinomaan kirjaimen tai lyhyen sanan puuttumisesta tai liiallisuudesta siellä täällä. Laskin tällaisia virheitä 54. Hieman kiusalliempia virheitä on telex-koneiden ajoittaminen 1800-luvulle (S s. 75), enkä muista Paasikiven rinnastaneen Kremliä kihlakunnanoikeuksiin (S s. 35) vaan raastupiin, mutta ehkäpä sanonta muistetaan toisin kaupungeissa kuin maaseudulla?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *