Kirjan lopusta löytyvä luettelo antaa asiasta jonkinlaisen käsityksen. Vuonna –67 lähinnä Helsingissä kävi mm. Spencer Davis Group, Moody Blues, The Who, The Beach Boys, The Jimi Hendrix Experience, The Hollies, John Mayall’s Bluesbreakers, The Small Faces, Sandie Shaw, Sam & Dave, Lee Dorsey, Cream ja The Move. Tuo vuosi olikin ehkä kaikkien aikojen antoisin keikkavuosi popdiggarille. Englannin kovimmat ryhmät paukkasivat Messuhalliin ja Kulttuuritalolle tuon tuostakin toisessa maailmassa elävien järkkäreiden paimennettavaksi, jotka pienimmästäkin liikehdinnästä heittivät fanit salista ulos ja sytyttivät valot muiden kiusaksi.

Myös muusikot saivat tuta, että Suomi ei varsinaisesti svengaa, alkaen keikkajärkkäreistä. Mikael Huhtamäen ihanan hersyvään tyyliin kerrotut anekdootit Suomen musabusineksesta –50 – ja –60-luvulla ovat herkullista luettavaa. Otetaanpa vaikka The Who:n palkkaus Suomeen vappuaatoksi 1967: puhelin soi Englannissa ja sieltä huudettiin luuriin: ”Ai äm Leksa Heinonen from Finland” Who? kysyi bändin manageri. ”Ten tausan dalörs!” täräytti Heinonen, joka myöhemmin kävi vielä voitokkaan viskinjuontimaaottelun John Mayall’s Bluesbreakersin kitaristin kanssa. Toinen legendaarinen promoottori Tappi Suojanen oli sen sijaan pettynyt, kun Rolling Stoneseille vuonna 1965 tuodut 25 pulloa Koskenkorvaa eivät maistuneetkaan nirsoille brittimuusikoille. Kalastajatorpan portsari sai varmaankin lähes sydänkohtauksen kun Jimi Hendrix Experience kaikessa hippikomeudessaan pyrki ravintolaan sisään vuonna 1967. Toinen hieno kohtaaminen oli Natsalla vuonna 1976, kun baarissa ja tanssilattialla olivat ilmeisesti yhtäaikaa sattumoisin David Bowie, Iggy Pop ja Marc Bolan!

Toki paikalliset muusikot ja popdiggarit osasivat arvostaa keikkoja silloin tällöin niitä seuranneita jameja. Esimerkiksi Hasse Wallin kuvaus Hendrixin keikasta on lukemisen arvoinen. Toisaalta Albert Järvinen kyllästyi Rolling Stonesin stadikan keikkaan parin biisi jälkeen ja lähti kaljalle. Edward Vesalasta tuli melkein Johnny Winter bändin rumpali, mutta rouvansa esti hankkeen ukkonsa kielitaidottomuuteen vedoten. Ulkomaiset rokkarit osasivat kylläkin arvostaa suomalaisia tyttöjä ja naispuolisia toimittajia, joita tuntuu heille hyvin riittäneen. Ankeassa Suomessa ei juurikaan ollut vaihtoehtoja yökerhoissa, joten monikin bändi päätyi keikan jälkeen kotibileisiin, mm. M. A. Nummisen luukkuun, jossa eri kansalaisuudet saivat väkijuomien avulla tutustua toisiinsa mm. kylpyammeessa. Tiettävästi pidempiäkin suhteita on Suomen-keikkojen seurauksena syntynyt, eräs toimittaja seurusteli mm. sekä Eric Burdonin että Ray Charlesin kanssa.

Huhtamäen kirjaa lukee paitsi rattoisten anokdoottien vuoksi, myös siksi, että moni keikka on jäänyt unohdukseen varjoon. Moniko esimerkiksi tiesi, että Kinks kävi Suomessa keikalla 1971, Pretty Things 1973, Alice Cooper 1974, Queen 1974, Sparks1975, Thin Lizzy 1975, Captain Beefheart 1975, Tom Waits 1977 jne. jne. Lista jatkuu loputtomiin.

Koska keikkoja on sen verran paljon, Huhtamäki on valinnut järkevästi jotkut suuret nimet tai Suomen kannalta kulttuurihistoriallisesti merkittävät tapahtumat ja kuvaa niitä sitten perusteellisesti monien silmännäkijälausuntojen tukemana. Ratkaisu on erinomainen, sillä huhupuheita voidaan korjata eri näkökulmista, mm. legendaarisista Ramones-konserteista 1977 tallennetaan monia eri näkemyksiä tapahtumien kulusta. Siten vaikka lähtökohta onkin rokkidiggarin, kirjalla on myös kulttuurihistoriallista arvoa.

Ikään kuin mutkan kautta kirja kertoo hyvin myös suomalaisen pop-lehdistön tarinaa. Eri lehdissä ilmestyneet arviot ovat nimittäin herkullista luettavaa. Esimerkiksi Tommi Liuhala kirjoitti Led Zeppelinin konsertista –70: ”Ilmeisesti osasyy konsertin pettymykseen on, että Led Zeppelinin edustama raskas musiikkityyli alkaa olla ainakin tässä muodossa jo aikansa elänyttä”. Hehkuvat ja lennokkaat kuvaukset ovat useinkin kiinnostavampia kuin nykyään kovin asiallinen popkritiikki. Suosikin hehkutus on toki omassa lajissaan ja on ilmeistä, että keikkaraportit olivat usein peräisin kaikkea muuta kuin silminnäkijöiltä.

Kaikkiaan Live in Finland on erinomainen kirja sekä lukukokemuksena että tietolähteenä, mukana ovat luettelot ulkomaalaisten bändien keikoista 1955-1978, tv-esiintymiset (joista suurin osa tuli sitten jyrätyksi historiaan varsin pian YLEn toimesta) sekä hakemisto. Huhtamäen tyyli on paitsi luettava, myös salaovela – usein lukija tajuaa jutun juonen vasta pienen viiveen jälkeen.