Suuri idän kansa

Kirja-arvostelu Mauno Koivisto: ”Venäjän idea”, Tammi 2001, 316 s. Kun entinen Tasavallan Presidentti kirjoittaa itänaapuriamme koskevan kirjan, myyntimenestys on taattu jo ennen kirjan ilmestymistä. Näin on siitä huolimatta, että luultavasti kansalaisten enemmistö seisoo tiukasti selkä itään päin, ei halua tietää Venäjästä mitään, puhumattakaan, että haluaisi opiskella venäjän kieltä. Jollain tavoin on paradoksaalista, että Neuvostoliiton ja pysähtyneisyyden aikana syntyi venäjän kielen ryhmiä läntisenkin Suomen kouluissa, kun taas nyt, vapaan Venäjän aikana, niitä ei voida perustaa.

Koivisto, Mauno: Venäjän idea. Tammi, 2001. 316 sivua. ISBN 951-31-2108-9.

Kirja-arvostelu
Mauno Koivisto: ”Venäjän idea”, Tammi 2001, 316 s.

Kun entinen Tasavallan Presidentti kirjoittaa itänaapuriamme koskevan kirjan, myyntimenestys on taattu jo ennen kirjan ilmestymistä. Näin on siitä huolimatta, että luultavasti kansalaisten enemmistö seisoo tiukasti selkä itään päin, ei halua tietää Venäjästä mitään, puhumattakaan, että haluaisi opiskella venäjän kieltä. Jollain tavoin on paradoksaalista, että Neuvostoliiton ja pysähtyneisyyden aikana syntyi venäjän kielen ryhmiä läntisenkin Suomen kouluissa, kun taas nyt, vapaan Venäjän aikana, niitä ei voida perustaa. Koiviston kirjaa on luonnehdittu pamfletiksi, jollainen se onkin, koska historian suhteen kirjoittajaa ei voi määritellä tutkijaksi.

Kirjan sivuista 279 eli 88 % käsittelee Venäjän ja NL:n historiaa. Kun kysymyksessä ei ole tutkimus, lähteistä on vain osa mainittu tekstin sisällä. Historiatieteessä esitetään tutkijoillekin usein kysymys: Miksi kirjoittaa uudelleen samaa, jonka joku on jo aiemmin kirjoittanut paremmin? Esim. Venäjän laivaston ensimmäistä voittoa Ruotsista Gangutin eli Hangon meritaistelussa 1714 Osmo Jussila on kuvannut selvästi laajemmin ja kriittisemmin kirjassaan ”Venäläinen Suomi”. Kävin katsomassa Jussilan mainitsemaa taistelun muistotaulua Pietarin merisotamuseossa 1993, ja toden totta: missään ei kerrota, missä Gangut sijaitsee, puhumattakaan, että se sidottaisiin myöhempään historiaan.

Koivisto korostaa ottaneensa selville, mitä venäläisille lapsille koulussa historiasta opetetaan. Kun itse tutkin juuri tätä aihetta, Koiviston käyttämien termien epämääräisyys on kiusallista. Toistuvasti esiintyy sana ”oppikoulu”, vaikka sitä ei ole ollut Suomessakaan enää 25 vuoteen, eikä Venäjällä vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Vilkaisu Onni Nääpän kirjoittamaan Opetushallituksen julkaisuun ”NL:n ja Venäjän federaation koulutusjärjestelmien kuvaus 1997” olisi heti auttanut määrittelyä. ”Natšalnoje obštšeje obrazovanije” eli alkukoulu käsittää luokat 1. – 4., ”osnovnoje obštšeje obrazovanije” eli yleinen peruskoulu luokat 5. – 9. ja vihdoin ”sredneje obštšeje obrazovanije” luokat 10. – 11. joiden jälkeen voidaan pyrkiä korkeakouluun. Renvall-instituutin Russkij kružokissa 4. huhtikuuta esitelmöineen pietarilaisen aspirantin Vladimir Sedovin mukaan 98,5 % oppivelvollisista käy näitä kouluja, ja vain 1,5 % kokeilukouluja (kimnaz) tai maksullisia kouluja.

Maanpuolustuskorkeakoulun lehtorin, dosentti Alpo Juntusen mukaan Koivisto on eri tilaisuuksissa osoittanut erityistä harrastusta sotahistoriaan, mitä pidettiin hänen entisen puolueensa SDP:n piirissä epäsuosittuna. Kun hän toisaalta poimii esille suomalaisia kiinnostavia yksityiskohtia, hän ei kuitenkaan kertoessaan Katariina Suuren sotapäälliköstä Aleksander Suvorovista mainitse tämän olleen alkuaan inkeriläinen Suovanen. Onhan osoitettu tämän kaikissa sotilasarvoissa palvelleen generalissimuksen esiintyneen silloisen Ruotsin maaperällä suomalaisten keskuudessa karjalaisena talonpoikana tiedustelutehtävissä toimiessaan. Venäläiset mieluusti unohtavat tämän, samoin kuin sen, että nykyisenkin Pietarin kuvernöörin Vladimir Jakovlevin äiti on tutunniminen Hilma Lähtönen.

Perusturkulaiseksi Koivisto osoittautuu kertoessaan Turun Port Arthurin ”Portsan” kaupunginosan saaneen nimensä tsaarin valloitettua kaukaisia alueita Tyynen meren rannalta. Tampereen Amuria hän ei tässä yhteydessä mainitse, mutta sehän kuuluukin ”ulkomaihin” turkulaisen Radio Sadan mukaan. – Kielellisesti mainio on johdonmukainen läntinen possessiivisuffiksi -nsa, esim. paikallensa.
Oikeassakin Koivisto on todetessaan, että neuvostoaikana ”kunnon internationalisteja” olivat vähemmistökansallisuuksista ne, jotka hyväksyivät venäjän kielen ja Moskovan johdon, nationalisteja muut. Tämän todisti viimeksi Suomen televisiossa kirjailija Aleksander Solzenitshyn, joka ei muutoin hyväksynyt bolševikkeja ja joutui karkoitukseen, mutta on silti erittäin isovenäläinen. – Ostin kaksi vuotta hedelmiä Moskovan Rubljovskoje Shossen torin azerikauppiaalta, joka kertoi mm. Bakun hautamuistomerkistä vuodelta 1990, jolloin neuvostosotilaat osoittivat kansainvälistä ystävyyttään azereille 150 vainajan verran.
Keisarillisen Venäjän ensimmäisen varsinaisen pääministerin Sergei Witten tarmokasta uudistustyötä Koivisto kuvaa hyvin, samoin suorastaan sisäänrakennettua venäläisen yhteiskunnan luokkaluonnetta, jota tasa-arvoisissa Pohjoismaissa on kovin vaikea ymmärtää. Muutaman kerran hän muistelee sanoneensa neuvostoisännille hankalia asioita, mutta nämä eivät koskaan tulleet suomalaisen yleisön tietoon. Esim. vuoden 1991 Moskovan Valkoisen talon piirityksen yhteydessä, jolloin voimissaan ollut Jeltsin nousi tankin päälle, ja Suomessa ollut Lennart Meri rohkaistui hetken kuunneltuaan soittamaan Tallinnaan ja kehottamaan Viron itsenäisyysjulistuksen antamiseen, vaikutelma Koiviston kannasta jäi Neuvostoliiton vanhaa johtoa tukevaksi. Meri on myöhemmin kiitellyt Koiviston antamaa tukea, mutta se on annettu visusti kulissien takana.

Lehdistö on ihastellut Koiviston arvostelua Naton Jugoslavian-pommituksia kohtaan. Kukaan ei tunnu muistavan, ettei Koivistollakaan ollut sisua arvostella niitä, kun pommitukset olivat käynnissä keväällä 1999, vaan vasta jälkiviisaasti. Sotilaallisen arvion niistä on antanut Pekka Visuri, jonka mukaan Jugoslavian armeijan vauriot jäivät melko vähäisiksi, ja siviilitappiot olivat liian runsaat. Kun seurasin tilannetta Moskovan tiedotusvälineistä, yksikään venäläinen lähde ei kertonut, että Milosevicin serbipoliisit kulkevat albaanien talosta taloon ja puhdistavat ampumalla kaikki, vaan viesti oli se, että ”albaanit pakenevat NATOn pommituksia”, ja ”kuka tietää, koska NATO pommittaa meitä, kun se nyt pommittaa ortodoksi- ja slaaviveljiä, eli serbejä”. CNN, BBC, Deutsche Welle ja Ranskan TV5 kertoivat totuuden toisen puolen, mutta niitä seuraa vain kourallinen venäläisiä, jo heikon kielitaitonsakin vuoksi.

Venäjän päällikkövaltaisuus ja oman ajattelun puute tulee kirjassa hyvin esiin. Tsarismin perinteitä toteutettiin tekstissä mainittujen tapausten lisäksi esim. Ostankinon tornin sammutuksessa elokuussa 2000. Palopäällikkö ei uskaltanut katkaista sähkövirtaa kolmeen tuntiin, jotta sammutus olisi voitu aloittaa. Vasta paikalle osunut Moskovan varapormestari soitti kännykällä Putinille, joka antoi luvan. Kukaan ei kerro, miksi sähköjen katkaisu edellytti presidentin päätöstä.

Puutteista huolimatta kirjan lukemista voi suositella etenkin toimittajille, koska se on verrattain helppolukuista. Savon Sanomien Risto Saesmaa tunnusti suoraan, ettei ollut kirjaa lukenut. Siitä huolimatta hän oli tempaissut hyvinkin liuskan tekstiä siitä. Ilkan Kari Hokkanen tukee omia ennakkoluulojaan verratessaan nykytilannetta Kaarle XII:n vaiheisiin. Kenraali Hägglund kumosi vastikään Ilkassa esitetyt teesit oman puolustuksemme heikentämisestä. Uutispäivä Demari näkyi puolustaneen Lipposen linjaa ”viran puolesta”. – Hyvien naapurisuhteiden vaalimisesta olen Koiviston kanssa samaa mieltä. Tasavallan Presidenttinä hän olisi voinut puhua yhtä selkeästi kuin nyt.

Kari Kaunismaa sähköposti:
VTM, rehtori, Moskovan suomalaisen peruskoulun rehtori 1998-2000
Turun yliopiston poliittisen historian jatko-opiskelija

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *