Teemu Keskisarjan viimeisin kirja käsittelee suurta Pohjan sotaa (1700–1721). Sodassa Venäjä, Tanska ja Saksi-Puola liittoutuivat Ruotsia vastaan kasvattaakseen aluettaan ja valtaansa sen kustannuksella. Se onnistui lopulta vain Venäjälle. Olen arvostellut Keskisarjan kirjan Helsingin Sanomissa 6.10.2019. Agricolan toimituksen pyynnöstä esitän tässä arvosteluni hiukan muutetussa ja laajennetussa muodossa.

Uskottava lopputulos

Keskisarja on luonut kirjoitustyylin, jossa lukijan mielenkiintoa tavoitellaan aikakauden omilla nimillä ja uussanoilla. Siten Kaarle XII on Carolus ja Pietari Suuri Pjotr. Hovioikeus on hofrätti, sota on murhanenkeli ja sielunvihollinen on Ruma. Suomalaiset rivisotilaat ovat heikkejä. Hänen ilmaisunsa on värikästä ja ajoittaisesta monisanaisuudesta huolimatta luettavaa. Asiantunteva historiantutkimus yhdistyy viihteellisyyteen. Keskisarja on uustopeliaani. Tutkija joutuu usein täyttämään historiallisten lähteiden aukollisuuden omilla päätelmillään, joiden pitäisi perustua niiden todennäköiseen paikkansapitävyyteen. Keskisarja käyttää yksityiskohdissaan mielikuvitustaan keskivertotutkijaa huomattavasti enemmän, mutta lopputulos on kuitenkin yleensä varsin uskottava.

Kirja valottaa oikeuspöytäkirjojen avulla tavallisten ihmisten elämää. Painopiste on kuitenkin Suomen kannalta ratkaisevissa vaiheissa, Viipurin menetyksessä 1710, Napuen murskatappiossa 1714, venäläismiehityksessä 1713–1721 ja Suomen armeijan viimeisten rippeiden tuhoutumisesta lumimyrskyssä Norjan ja Ruotsin rajatuntureilla vuoden 1719 alussa. Tämän tragedian käsittely on vaikuttava. Se on kirjan paras osuus.

Voin pääsääntöisesti olla samaa mieltä Keskisarjan päätelmistä, en kuitenkaan kaikista, esimerkiksi seuraavista.

Keskisarjan mielestä kuninkaan Suomen-armeijan ylipäällikkö (1707–1710 ja 1712–1713) Georg Lybecker oli ”kelvokas upseeri”. Useimpien aikalaisten ja myös minun käsitykseni mukaan ei ollut. Lybecker pääsi ylipäälliköksi panettelemalla edeltäjäänsä ja osoittautui päättämättömäksi pelkuriksi niin vuonna 1710 kuin 1712–1713.

Lybeckerin puolustukseksi voidaan toki sanoa, että venäläisten ylivoima teki tilanteen lähes toivottomaksi. Hänen ainoana selviytymisstrategianaan oli kuitenkin perääntyminen vihollisen edestä. Vihollinen ei olisi enää helpommin voinut vallata eteläisintä Suomea.

Lybecker oli Kaarle XII:n suosikki ja osasi mielistellä herraansa. Kaukana ulkomailla oleskeleva kuningas ei voinut tietää todellista asiaintilaa. Sitä paitsi Lybeckerin ylipäällikkyys ja suosikinasema kytkeytyivät Tukholman neuvosherrojen ja kuninkaan välisiin erimielisyyksiin. Ensiksi mainitut aliarvioivat johdonmukaisesti Venäjän uhkaa, mutta myös Lybeckerin hyljeksiminen teki heidät haluttomiksi auttamaan Suomen armeijaa. Näitäkin asioita olen käsitellyt kirjassani Miekka ei laske leikkiä (2001), jonka aiheena on suuri Pohjan sota vuosina 1700–1714.

Tyypillinen eurooppalainen sota

Napuella yhtenä päivänä 19.2.1714 kaatuneiden suomalaisten määrää, 2 645 miestä sotahistorioitsija J. O. Hannulan mukaan, Keskisarja luonnehtii suomenennätykseksi. Miksi Eirik Hornborgin silloisen ylipäällikön Karl Armfeltin elämäkerrassaan esittämä pienempi luku 1 700 sivuutetaan? Latistuisiko vertauksen teho? Paljonko miehiä menetettiin Lewenhauptin kuormaston tuhoutumisessa Lesnajassa vuonna 1708? Yhden päivän aikaiset miestappiot saattoivat siellä olla samaa suuruusluokkaa kuin Napuella.

Isoavihaa käsitellessään Keskisarja ei lankea 1930-luvun perivihollinen-myyttiin, joskin välistä rima heiluu. Pitäisi selvästi erottaa toisistaan 1) päällystön määräämä strateginen hävittäminen, 2) sen taistelun jälkeen sotilaiden palkitsemiseksi sallima ryöstely ja 3) yksittäisten sotilaiden omavaltaisuus. Poikkeuksellista oli vain ihmisten vieminen orjiksi. Muuten kysymys on aikakauden tyypillisestä eurooppalaisesta sodasta kaikkine kauheuksineen. Esimerkiksi 30-vuotinen sota Saksassa oli paljon suurempi katastrofi. Anssi Mäkinen pitää Itä-Suomen 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa kokemaa hävitystä perusteellisempana kuin isonvihan aiheuttamaa tuhoa.

Fennomaaninen unohdus?

Keskisarjan kirjassa on merkkejä kiireestä ja ehkä hybriksestäkin. Kaarle XII:ta, Ruotsia ja Venäjää koskevia kirjoja on lähdeluettelossa minimaalisesti. Hallitsijat ja neuvosherrat ovat hekin ihmisiä, eikä heitä voi sivuuttaa ”ihmisten historiassa”. Åbo Akademissa viime vuosina tehdyt tutkimukset (Hilding Klingenberg, Johanna Aminoff-Winberg) on lähes kokonaan unohdettu. Christer Kuvajan väitöskirjaa on käytetty mutta ei hänen muita ryöstelyyn ja isoonvihaan liittyviä tutkimuksiaan. On mahdoton sanoa, johtuuko se kiireestä vai jonkinlaisesta fennomaniasta. Keskisarja on ilmoittanut olevansa fennomaani.

Käsittelemistään naissotilaista hän on löytänyt uuden lähteen, mutta ei mainitse Harald Hornborgin esitystä (1940) heistä. Ruotsalaisen sotahistorioitsijan H. E. Uddgrenin 1900-luvun alussa julkaisemia taistelukuvauksia ei liioin ole käytetty. Venäläinen sotahistorioitsija A. Z. Myšlajevski on jäänyt kielimuurin taakse. Pietari Suuren osuus selvitetään pelkästään populaarihistorioitsija Robert K. Massien elämäkerralla. Sotahistorian pitäisi mielestäni aina paneutua kummankin osapuolen toimintaan.

Työnekonomisesti helppo rajaus ”ihmisten historiaan” eli sammakkoperspektiiviin ei oikein riitä perustelemaan merisodan, yksinvaltaisen järjestelmän ja verotuksen kaltaisten asioiden ohittamista melkein kokonaan. Keskisarja kuittaa sodankäynnin perusasian armeijan huollon keskittymällä tuhattaituri Frisiukseen, kun todellisuudessa huolto ja sodankäynnin menestyminen riippuivat Ruotsin avusta tai sen puuttumisesta, hyvistä tai huonoista sadoista, maaherrojen ja armeijan valtasuhteista ja rahvaan luottamuksesta esivaltaan.

Silloin kun maaherrat eivät olleet armeijan ylipäällikön käskyvallan alaisia, he pitivät normaalin lääninhallinnon ja verotalouden puolia ja estivät armeijaa pääsemästä osalliseksi kaikista niistä verovaroista, joita sotaväki olisi ehdottomasti tarvinnut. Tällainen tilanne vallitsi Lybeckerin ylipäällikkökausilla.

Eteläisimmän Suomen luovuttaminen taistelutta viholliselle vuonna 1713 teki Hämeen talonpojat vastahakoisiksi auttamaan apuveroillaan armeijaa. On paradoksaalista, että kuninkaan Suomen-armeija jäi paljolti osattomaksi 1710-luvun alun hyvistä sadoista ja kärsi huollon riittämättömyydestä. Tukholman neuvoston haluttomuus ja kyvyttömyys lähettää Suomeen mies- ja materiaaliapua sinetöivät myös osaltaan Suomen armeijan häviön. Keskisarjan valitsema sammakkoperspektiivi on tuottanut sinänsä kelvollista historiantutkimusta, mutta ei tavoita näitä sodankululle ratkaisevia makrotason seikkoja.

Kirjallisuutta

Yrjö Koskinen, Lähteitä ison vihan historiaan. Helsinki 1865.
Myšlajevski, A. Z., Pjotr Veliki: Voina v Finljandii v 1712-1714 godah. S.-Peterburg 1896.
Uddgren, H. E., Kriget i Finland år 1713. Stockholm 1906.
Uddgren, H. E., Kriget i Finland 1714. Stockholm 1909.
Lindeqvist. K. O., Isonvihan aika Suomessa. Porvoo 1919.
Hannula, J. O., Napuen taistelu. Helsinki 1929.
Hornborg, Harald, De glömda fäderna. Tammerfors 1940.
Koskull, Walter von, Finlands rättsväsen under stora ofreden, Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk H. 95 nr. 3, Helsingfors 1952.
Hornborg, Eirik, Karolinen Armfelt och kampen om Finland under Stora nordiska kriget. Helsingfors 1952.
Kujala, Lauri, Pohjanmaan puolustus suuren pohjan sodan aikana, Historiallisia Tutkimuksia 39. Helsinki 1953.
Ranta, Raimo, Viipurin komendanttikunta 1710-1721: Valtaus, hallinto ja oikeudenhoito, Historiallisia Tutkimuksia 141. Helsinki 1987.
Kuvaja, Christer, Försörjning av en ockupationsarmé: Den ryska arméns underhållssystem i Finland 1713-1721. Åbo 1999.
Kujala, Antti, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa pohjan sodassa 1700-1714, Historiallisia Tutkimuksia 211. Helsinki 2001.
Vilkuna, Kustaa H. J., Viha: Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta, Historiallisia Tutkimuksia 229. Helsinki 2005.
Aminoff-Winberg, Johanna, På flykt i eget land: Internflyktingar i Sverige under stora nordiska kriget. Åbo 2007.
Klingenberg, Hilding, Repression och legitimering – rysk maktutövning i Åbo generalguvernement 1717-1721: Civilförvaltningen under en ockupation med jämförande utblickar. Åbo 2009.