Voi hyvällä syyllä allekirjoittaa suurlähettiläs Björn Alholmin muistelmakirjansa alkusanoissaan esittämän toiveen, että menneisyydestä on puhuttava avoimesti ja rehellisesti. Yleensä tälle aaltopituudelle virittäytyminen vaatii eläköitymistä. Näin on Alholmkin tapauksessa.

Ongelmia kuitenkin syntyy, kun muistelija on ollut asianosainen eikä hän ole pitänyt päiväkirjoja tai muutenkaan juuri tehnyt muistiinpanoja tapahtumista, joita hän nyt sitten turvallisen välimatkan päästä tarkastelee. Kyse ei ole siten tutkimuksesta eikä historiankirjoituksesta, vaan jostain muusta. Jo kirjan nimessä Toisinajattelija suurlähettiläänä on selvä jälkirohkea maku.

Silti teoksella on monia ansioita. Se antaa sisäpiirin tietoa yleensä harvasanaisten diplomaattien arjesta. Koska kirja-arvioinneissa ei ole koskaan mahdollista käydä läpi koko teosta perinpohjaisesti, keskityn tässä arvostelussani Alholmin Moskovan suurlähettiläskauteen 1970-74, jota itse pidän kirjan mielenkiintoisimpana jaksona. Elettiinhän tuolloin "esi-Etykin" ja "suomettuneisuuden" aikoja, lähihistorian tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia vuosia. Kirjassaan alholm tarjoaa muistikuviaan myös esimerkiksi talvi- ja jatkosodasta sekä työskentelystä Bonnin ja Tukholman asemapaikoissa .

Alholmin mielestä 1970-luvun suomettuneessa ilmapiirissä myös diplomaattien ajatuksia kahlittiin. "Seurauksena oli vähitellen aivopesty yya-hengen kyllästämä vaitonaisuuden ja arkuuden sukupolvi" (s. 144). Alholmkin oppi varsin pian Moskovassa ollessaan polttamaan papereita ja vielä varmuuden vuoksi vetämään tuhkatkin wc-pöntöstä alas. Hän kertoo kirjassaan, että tapa jäi päälle vielä Helsinkiin palattuaankin. Kuinkahan monta tutkijan kannalta mielenkiintoista dokumenttia Alholm onkaan ylivarovaisuuksissaan mahtanut aikanaan hävittää? Entä muut aikalaiset?

Alholm oli ollut Moskovassa jo ennen suurlähettiläsvuosiaan 1960-luvulla. Hän oli saanut tuntumaa Neuvostoliiton käytäntöihin lähetystöneuvoksena. "Hysteerinen salaperäisyys vallitsee kaikkialla. Mitään ei julkisteta, jolla olisi jotain merkitystä tai arvoa" (s.116). Niinpä ei ole yllättävää, että suurlähetystön väki oli paljolti neuvostojournalismin, etenkin Pravdan varassa. Moskovassa työtään tehneet diplomaatit tekivät siis työtään samojen lähteiden parissa kuin esimerkiksi suomalaiset Moskovan-kirjeenvaihtajat.

Kansan Uutisten, Uuden Suomen ja Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtajat olivat tottuneet käyttämään hyväkseen Suomen suurlähetystön apua monissa käytännön elämän ongelmissaan. Alholmin aikana kirjeenvaihtajat "häädettiin" lähetystön suojista ja toimittajien ja diplomaattien entiset lämpimät suhteet jäähtyivät pahan kerran. Oman versionsa välirikosta on aiemmin kertonut muun muassa Uuden Suomen tuolloinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Martti Valkonen (1998). Lehdistön ja lähetystön suhteet alkoivat normalisoitua vasta, kun tarmokas lehdistöattasea Reino Paasilinna aloitti työnsä Moskovassa lokakuussa 1974. Tätä ennen Moskovan-suurlähetystö oli selvinnyt kymmenen vuotta ilman omaa lehdistöasiamiestään.

Moskovan diplomaattikunta ja kansainvälinen lehdistö esittivät 1970-luvulla useaan otteeseen hankalia kysymyksiä Suomen Moskovan-suurlähettiläälle, muun muassa presidentti Kekkosen menettelytavoista. Alholmin mielestä Suomen tapa hoitaa suhteitaan Neuvostoliittoon poikkesi aikanaan huomiota herättävästi muiden puolueettomien maiden käytännöstä. Alholmin arvion mukaan "Suomi liukui vuosien varrella poliittisesti eräänlaiseen epämääräiseen välimaastoon. Emme olleet kansandemokratia, mutta emme myöskään normaali demokraattinen maa" (141).

Alholm kertoo selviytyneensä monista hankalistakin kysymyksistä, muttei kuitenkaan kaikista. Suomen Neuvostoliittoon palauttamat rajaloikkarit oli Alholmin mielestä sen verran "paha asia", ettei hän pystynyt antamaan ilmiöön pätevää selitystä. Yksi suomalaisten käyttämä valheellinen selitys oli, että rajaloikkarit olivat Neuvostoliiton itsensä lähettämiä "valeloikkareita", joiden avulla vain testattiin Suomea. Diplomaattipiireissä Suomea piikiteltiin täysin aiheellisesti "häpeällisestä palautusautomaatista". Suomeen tuli vuosina 1949-1993 Neuvostoliitosta ja Venäjältä ainakin 120 luvatonta rajanylittäjää. Kaikkia tapauksia ei kuitenkaan ole tilastoitu.

Erityisen kiinnostava on Alholmin tunnustus, että lähettiläillä oli 1970-luvulla tapana jättää monia kriittisiä kysymyksiä ja rakentavaakin kritiikkiä pois raporteistaan. Itsesensuurin mekanismit eivät siten ulottuneet vain suomalaiseen journalistiseen julkisuuteen. Alholmin mukaan taustalla oli diktatuureista tuttu ajatus, ettei valtaapitäville pidä välittää epämieluisia uutisia, koska niistä voi joutua epäsuosioon. Alholm väittää, että esimerkiksi suurlähettiläs Jaakko Hallamaa ei suostunut Moskovasta raportoimaan ulkoministeriölle Baltian tapahtumista, koska aihepiiri oli hänen mielestään aivan liian arkaluontoinen.

Jaakko ja etenkin Anita Hallamaan roolista Moskovan-suurlähetystössä Alholm kirjoittaa pitkään. Alholmin käsityksen mukaan Kekkosen suojatilla Jaakko Hallamalla oli "erioikeuksia ja erivapauksia, joita kenellekään
muulla virkamiehellä ei ollut" (182).

Myös Kekkos-elämäkerroistaan tunnettu historiantutkija Juhani Suomi saa osansa Alholmilta kritiikistä. Alholm muun muassa syyttää Suomea "kekkossokeudesta", ja hän käy kirjassaan kohta kohdalta läpi Suomen "harhaanjohtavaa tapaa kirjoittaa ulkopoliittisista kysymyksistä". Alholmin mielestä "Suomen kirjoittelusta näkyy, ettei hän ole koskaan palvellut diplomaattina ulkomailla".

Toisin kuin Alholm, Suomi on kuitenkin nojannut väitteensä kirjallisiin lähteisiin ja vuosikausien uutteraan työhön. Siksi on helpompi uskoa Suomea kuin Alholmia. Mutta tuskin Suomellakaan on vielä koko totuutta Suomen ja Neuvostoliiton lähihistoriasta hallussaan. Siksi on onni, että uutta tutkimusta syntyy koko ajan.