Suurten ideoiden toteuttaja

Björn Weckström (s. 1935) tunnetaan maailmalla ja Suomessakin ennen kaikkea Tähtien sota-elokuvan prinsessa Leian kaulakorusta Planetaariset laaksot. Puolisonsa innostamana hän on kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen Myyttien muotoilija: Taiteilijan omaelämäkerta, jossa hän kertoo toki Lapponia-koruista mutta myös muusta monimuotoisesta taiteestaan,  elämästään ja ihmissuhteistaan – ja tekee sen uskomattoman avoimesti ja vaivattomasti.   

Weckström, Björn: Myyttien muotoilija: Taiteilijan omaelämäkerta [Mitt liv som Björn]. Bazar Kustannus Oy , 2018. 256 sivua. ISBN 978-952-279-606-6.

Björn Weckström aloittaa Myyttien muotoilijankesäisestä muistikuvasta vuodelta 1943, jolloin hän oli 8-vuotias. Muisto liittyy olennaisesti hänen myöhempään uraansa. – Björn viettää kesää vanhempiensa saaressa Tammisaaren lähistöllä. Hän poimii käteensä rantaan ajautuneen lankunpätkän ja veistää pehmeästä puusta laivan, jonka muodot tyydyttävät häntä. – Toinen merkittävä muisto on myöhemmältä kesältä. – Björn on Saimaan rannalla suomea oppimassa ja muovailee siellä ihmishahmoja savesta. Muut lapset kokoontuvat niitä ihailemaan, mikä hivelee tekijän itsetuntoa mukavasti. – Poika löytää siis itsestään jo varhain kuvanveistäjän, joka pääsee valloilleen sitten, kun mies on ensin hankkinut mainetta koruillaan.
Björn vuonna 1938. Teoksen kuvitusta.

Kirja sisältää 14 lukua, joista ensimmäisissä Weckström kertoo lapsuus-, koulu- ja opiskeluvuosistaan ja käy sitten suunnilleen kronologisesti edeten läpi ehtymättömän energisen luomistyönsä vaiheita. 1950-luvulta alkaen eri materiaaleista valmistetut korut ja veistokset sekä niiden vastaanotto ovat kerronnan keskiössä, mutta taiteilijan perheet, naissuhteet ja kollegat saavat myös huomiota. Teoksen lopussa Weckström kirjoittaa vielä maalauksistaan ja lasitöistään sekä veneistään ja purjehdusharrastuksestaan. Suorin sanoin – suopeasti tai sapekkaasti – hän luonnehtii taiteilijakollegojaan eikä hän sääli myöskään kulttuuri- ja taidealan toimijoita, jotka ovat hänen mielestään tehneet tyhmiä päätöksiä.

Björn vuonna 1938. Teoksen kuvitusta.

Valokuvia on kirjassa yli sata: neljäsosa mustavalkoisia ja kolme neljäsosaa värillisiä. Useimmat kuvat koruista, varsinkin eräät Weckströmin ”luottokuvaaja” Winfrid Zakowskin otokset, ovat huikeita. Kaiketi Ilkka Mattilan ottama kannen valokuva 83-vuotiaan taiteilijan kasvoista on koskettava, melkeinpä riipaiseva. Harmi, että kirjan ulkoasun suunnittelija Jarkko Hyppönen on tehnyt kannesta suorastaan pelottavan hajottamalla kirjan nimen taiteilijan kasvoille. Weckströmin tekstiä on muokannut Fredrik Lång ja sen on suomentanut Saija Saarela; lopputulosta on ilo lukea. Henkilöhakemisto teoksen lopussa on painettu tilan säästämiseksi niin pienellä kirjasimella, että huononäköinen tarvitsee sitä varten luupin.

Perheen musta lammas

Suvustaan ja perheestään Weckström kertoo sen verran, että lukija saa pahimman uteliaisuutensa tyydytetyksi. Isovanhempiaan pitemmälle hän ei etene. Sedät, tädit ja serkut hän jättää jokseenkin rauhaan. Hänen isänisänsä toimi kultaseppänä Tammisaaressa ja isänäitinsä oli lähtöisin Pietarsaaresta. Äidin vanhemmat, Theodor ja Iva, olivat puolestaan alkujaan saksalaisia Blanceja, jotka muuttivat miehen pankkivirkailijan työn vuoksi Viipuriin, missä nimi vaihtui Blankiksi. Björnin äiti Anni oli koulutukseltaan merkonomi ja toimi konttoristina, mutta jäi naimisiin mentyään kotiäidiksi. Georg-isä oli säntillinen vakuutusvirkamies, jolta poika oppi kurinalaisuuden ja sen, että on tärkeää olla antamatta periksi laiskuudelle ja mukavuudenhalulle: aikuisena Björn meni joka aamu työhuoneelleen klo 9 välittämättä siitä, oliko inspiraatio iskenyt vai ei. Äidiltään taiteilija olettaa saaneensa muototajunsa ja kiinnostuksensa kirjallisuuteen.

Björn kasvoi turvallisessa keskiluokkaisessa suomenruotsalaisessa miljöössä kahden vanhemman veljen, Erikin ja Stigin rinnalla. Eloisasti hän kertoo kokemuksistaan sotalapsena ja Helsingin pommituksissa sekä koulunkäynnistä Kruunupyyn lähellä, missä hän oppi veljineen tappelemaan ja pitämään puolensa. Perheen palattua Helsinkiin taidosta oli hyötyä, kun suomenkieliset pojat huutelivat ”saatanan ruottalaisille”. Katkeruutta moisesta kohtelusta hän ei näytä sielunsa pohjalle säilöneen.

Isän mielestä Björnin olisi pitänyt käydä tunnollisesti koulua, kirjoittaa ylioppilaaksi ja hankkia akateeminen koulutus. Isä itse oli suorittanut alemman oikeustutkinnon, mutta joutunut sitten taloudellisten seikkojen takia hakeutumaan töihin vakuutusyhtiö Fenniaan, missä hän oli menestynyt ilmeisen hyvin. Insinööriksi ja ekonomiksi päätyneet veljet täyttivät isän odotukset, vaan Björn oli toista maata. Enemmän kuin koulunkäynti häntä kiinnostivat venäläiset klassikot, piirtäminen ja akvarellien maalaaminen sekä pianon ja vetopasuunan soitto The Delta Jazz Bandissa. Ehtipä hän harrastaa steppaustakin. Mutta hänen haaveensa oli tulla joskus kuvanveistäjäksi. Pikku koiruuksistaan huolimatta hän selvisi keskikoulun viidennen luokan kevääseen. Silloin hän sai – mielestään ansiotta – hylätyn arvosanan kolmessa oppiaineessa häntä inhonneelta opettajalta, mikä olisi merkinnyt luokalle jäämistä. Björn ei välittänyt luokan uusimisesta: hän menisi Taideakatemiaan!

Kultaseppäkoulu

Vanhempien mielestä suunnitelma kuulosti liian epävarmalta ja he saivat Björnin pään kääntymään: poika meni Kultaseppäkouluun, missä hän saisi ainakin kunnon ammatin. Kuuden kuukauden koeajan jälkeen opettajat epäilivät Björnin sopivuutta ammattiin, mutta rehtori myönsi hänelle toisen koeajan, sillä hänen erinomaiset piirtäjän taitonsa oli havaittu. Opiskelupaikan lopulta varmistuttua nuori mies oppi käyttämään kultasepän työkaluja yhtä hyvin kuin vanhemmat opiskelutoveritkin. Vapaa-ajallaan hän kierteli kaupungin gallerioita, ja oli hyvin perillä ajan taidevirtauksista. Tuntui, että Suomen yllä lepäsi konservatismin ja isänmaallisuuden paksu verho eikä muun Euroopan uusista tuulista ollut tietoakaan.

Kuva: Kultaseppäkoulussa. Teoksen kuvitusta.

Niinpä matka Pariisiin kesällä 1953 antoi mahdollisuuden vapaampien henkäysten aistimiselle. Suurkaupungissa 18-vuotias Björn tutustui Louvren kokoelmiin, kierteli kirpputoreilla, vieraili kuvanveistäjien, mm. Henry Mooren (1898–1986), näyttelyissä. Constantin Brancusin (1876–1957) lähes tyhjäksi ryöstetty valkoinen ateljee teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Erään kultasepänliikkeen ikkunaan asetettu veistoksellisesti muotoiltu sormus jäi myös lähtemättömästi hänen mieleensä.

Paluumatkalla Tukholmassa Björn osti torilta tuoreita hedelmiä, joiden syöminen osoittautui kohtalokkaaksi: hän sai polio-tartunnan. Hän alkoi ontua oikeaa jalkaansa, sai tärisyttävän kuumeen ja kutisevan kivun jalkaansa. Oikea reisi oheni ja pakotus jatkui, mutta sinnikäs nuori mies ei mennyt lääkäriin. Hän uskoi voittavansa sairauden, jos vain haluaisi ja jaksaisi kamppailla sitä vastaan, eikä mennyt lääkäriin. Niinpä hän alkoi taistella halvaantumista vastaan pysymällä jatkuvasti liikkeessä. Yökaudet hän vaelsi pitkin Helsingin katuja, kunnes kuumeilu ja kutina loppuivat. Kun vanhemmat palasivat kesän lopulla Välimeren risteilyltä, he kauhistuivat nähdessään Björnin toisen reiden olevan 12 senttiä ohuempi kuin toinen. He toimittivat poikansa lääkäriin, joka saattoi onneksi todeta, että nuori mies oli ”tervehtynyt poliotapaus”. – Varusmiespalveluksessa hänet rankattiin polion takia B-luokkaan, mikä esti häntä – isän harmiksi – pääsemästä upseerikouluun.

Weckström antaa opiskeluajastaan – kuten koko elämästään – värikkään kuvan; monenlaista tapahtui. Keväällä 1956 hän valmistui kultasepäksi; kisällinnäytetyönsä, kaulakorun, hän teki kullasta, savukvartsista ja spinellistä. Koru oli veistoksellinen ja niin vaikea toteuttaa, etteivät opettajat uskoneet, että hän onnistuisi. Ei Björn ollut itsekään asiasta etukäteen varma, mutta hän teki korun, koska tiesi, että sen tekeminen olisi mahdollista. Hän onnistui ja sai työstään parhaan arvosanan. Sen kuvakin pääsi Helsingin Sanomiin.

Björn Weckströmin tekemä vuodelta 1956. Kulta, savukvartsi ja spinelli. Teoksen kuvitusta.

Tuore kultaseppä Weckström alkoi suunnitella Kulta-Kontu-nimiselle yritykselle valutekniikalla valmistettuja skandinaavisen moderneja koruja. Nämä menivät hyvin kaupaksi. Tyylikkäästi pukeutuva komea nuori mies ehti aloittaa työn ohella myös seikkailunsa naismaailmassa, ja tutustui pian ensimmäiseen puolisoonsa, Britta Bergiin, joka oli ”hyvä ja kärsivällinen kuuntelija, vahva ja positiivinen persoona”.

Weckström suoritti varusmiespalveluksensa rannikkotykistössä Suomenlinnassa omien sanojensa mukaan piirtelemällä opetusmateriaaleja, kopioimalla teknisiä asepiirustuksia, suunnittelemalla palkintovitriinin sekä lukemalla tuhansia sivuja taidehistoriaa, eikä hänen sairastetun polionsa takia tarvinnut osallistua tykkien puhdistamiseen eikä äkseeraukseen kasarmin pihalla. Sotilaspassiinsa nuori mies sai merkinnän: ”Tykkimies. Soveltuu lataajaksi.”

Siviiliin päästyään Weckström perusti ystävänsä Ralf (Rali) Saloniuksen kanssa yhteisen työpajan, jossa kumpikin teki huoneessaan omia tilaustöitään. Hän teki Kaunis-Korulle hopeasta ja kullasta mallistoa pitäen mallioikeudet itsellään, joten hän jopa ansaitsi työllään. Vuonna 1957 Britta ja Björn menivät naimisiin, ja Georg-isä lahjoitti nuorelle parille yksiön häälahjaksi. Kun Salonius muutti Turkuun 1958, Weckstöm osti myymälähuoneiston Fredrikinkadulta ja sisusti siihen gallerian, jossa hän myi sekä omia että kollegojensa valmistamia koruja. (Se toimi kaikkiaan 46 vuotta eri paikoissa.) Alvar Aallon ohjeen mukaan hän halusi suunnittelussaan ”lyödä häpnaadilla”. Britta avusti liikeessä, kunnes esikoinen, Joakim, syntyi, ja siirtyi sitten kotiin hoitamaan poikaa. Weckström myöntää, että hänestä tuli aika lailla samanlainen isä kuin hänen oma isänsä oli ollut: tiukka ja usein poissaoleva.

Yksi Weckströmin taiteilijanpolun tärkeistä käänteistä tapahtui 1959, kun rouva Hilda Aho Rovaniemeltä toi taiteilijalle toista kiloa lapinkultaa, josta piti tekemän koruja miniöille. Kerrankin Weckström pääsi leikittelemään kalliilla materiaalilla: hän sommitteli koruja kokonaisista kultahipuista sekä sulatti kultahiekkaa ja valatti kipsimuoteissa veistoksellisia muotoja säilyttäen töissään pohjoisen kullan alkuperäisen värin ja rakenteen. Näin hän katkaisi korumuotoilun vallitsevan, kiiltäväksi kiillotetun ja ornamentaalisen suuntauksen.

Kuva Uhrilampaat 1966. Teoksen kuvitusta.

Uudet korut esiteltiin ensimmäisen kerran julkisesti taidegalleria Gattossa Kööpenhaminassa, missä ne herättivät paljon huomiota, mutta kun niitä esiteltiin myöhemmin Helsingissä, ne otettiin hämmentyneinä vastaan. Nya Pressenin arvostelijan mielestä ne olivat ”muodottomia möykkyjä, joita on vaikea ymmärtää”. Häntä järkytti erityisesti Uhrilampaat-kaulakoru. Kun mallit olivat kantaneet samoja koruja muotinäytöksessä, lehti sentään pehmensi kritiikkiään.

Kansainvälistä menestystä 1960-luvulla

Suomalainen muotoilu – tekstiilit, keramiikka, hopeataide, korutaide ja lasimuotoilu – tuli maailmalla tunnetuksi 1950-luvulla kansainvälisten näyttelyiden ansiosta, ja vuoden 1960 Milanon triennaalissa suomalaisten työt nousivat ennenkuulumattomaan maineeseen. Juuri tuossa näyttelyssä Weckström toimi yhdessä Börje Rajalinin kanssa näyttelyarkkitehti Antti Nurmesniemen assistenttina. Näyttelyiden kautta tulleet ulkoiset vaikutteet raikastuttivat Suomen taideilmastoa, joka muuttui kokeilunhaluiseksi ja luovan optimistiseksi.

Vuonna 1961 Tapio Wirkkala ja Weckström saivat kutsun Lontoon suureen korunäyttelyyn. Suomalaiset pääsivät hyvään seuraan, sillä muita kutsuttuja olivat mm. Picasso, Diego Rivera, George Braque, Salvador Dali ja Alberto Giacometti. Näyttelyssä oli esillä kolme Weckstömin sormusta: Satulinna, Saari ja Paviljonki. Näistä Victoria and Albert Museum hankki Satulinnan kokoelmiinsa, mikä merkitsi suurta kansainvälistä tunnustusta. 1960-luku toi Weckströmille muutakin menestystä, joka lienee synnyttänyt kateutta. Sanaa ei kuitenkaan löydy kirjasta.

Sormus Satulinna (kulta, savukvartsi) päätyi vuonna 1961 Victoria ja Albert museon kokoelmiin. Teoksen kuvitusta.

Weckström suunnitteli vuodesta 1963 lähtien koruja Kruunu-Korulle, jonka omisti Pekka Anttila, kultaseppäkoulun aikainen ystävä. Alkuun upeat korut menivät kehnosti kaupaksi, mutta Anttila uskoi niiden tulevaisuuteen. Yksi menestyksen paikka oli 1965 Rio de Janeiron suuri korutaidekilpailu, jossa Weskström voitti Grand Prix’n kullasta ja turmaliineista tehdyllä kaulakorullaan Kukkiva muuri. Voitto mullisti myös Kruunu-Korun toiminnan: ulkomaiset maahantuojat kyselivät korukokoelmaa, ja suomalaistenkin asenteet alkoivat muuttua. Yritys tarvitsi uuden nimen; siitä tuli Lapponia Jewelery. Weckström suunnitteli sille koruja vuoteen 2016 asti. Materiaaleinaan hän käytti kultaa, hopeaa, helmiä, hiomattomia kiviä ja akryylia. Vapaamuotoisesti hiotut kivet ilmestyivät 1960-luvun puolimaissa Weckströmin koruihin, kun hän oli Berliinissä tutustunut Berndt Munsteineriin, joka hioi kiviä poikkeavalla tavalla. Tom-poika jatkoi isänsä työtä, ja lopulta Weckström tuli käyttäneeksi Munsteinereiden hiomia kiviä peräti 40 vuotta.
Kotimaan lisäksi uusia koruja sai nähdä Göteborg, Tukholma, Kööpenhamina, Pariisi ja Lontoo. Kasvavaa Lapponia-mallistoa plagioitiin kuten muitakin menestyksekkäitä tuotteita, ja 1968 yrityksen olemassaolokin oli hetken vaakalaudalla. Mutta Weckströmin luovuutta ei padonnut mikään. Runsaslumisena talvena 1969 viiston valon synnyttämät sinertävät varjot hangella inspiroivat hänet suunnittelemaan Avaruushopea-kokoelman. Siihen kuuluva kaulakoru Planetaariset laaksot päätyi oikeastaan vahingossa Tähtien sota-elokuvaan prinsessa Leian kaulakoruksi ja osaksi kultti-ilmiötä, sillä taiteilija suunnitteli elokuvaa varten ihan toisen, Poema-kaulakorun. Kuvausaikataulun muuttuessa tämä ei kuitenkaan ehtinyt elokuvaan. Mutta ei hätää; ohjaaja George Lucas löysi lontoolaisesta liikkeestä Planetaariset laaksot ja Darinan korun, jotka sopivat täydellisesti Leian kaulalle ja ranteeseen. Weckström myöntää, että kaulakorusta tuli hänen käyntikorttinsa. Se avasi monia ovia, joista hän ei ehkä olisi päässyt muuten kulkemaan. – Myös Weckströmin hopeasta ja akryylistä muotoilema sormus Petrified Lake (1970) tuli laajalti tunnetuksi, kun John Lennon osti sen Joko Onolle.

Lapponia-kokoelmaan kuuluvan hopeisen kaulakorun Poema (1994) vas. Weckström suunnitteli Tähtien sota-elokuvan prinsessa Leian kaulakoruksi, mutta kuvausaikataulun muutoksen takia ohjaaja valitsi Planetaariset laaksot (1969) oik. Teoksen kuvitusta.

Kuvanveistäjä pääsee valloilleen

Weckström jatkoi 1970-luvulla sekä koru- että veistoskokeilujaan. Työssään hän noudatti omaksumaansa kurinalaisuutta: aamupäivisin hän teki koruja ja iltapäivisin veistoksia tavoitteenaan rauhallinen, meditatiivinen taide. Koruissa hän yhdisti hopeaa ja akryylia. Muovia hän käytti myös huonekalujen suunnittelussa. Veistoksissa hän kokeili lasikuituakin, mutta yksi kerta styreenihöyryissä riitti hänelle. Akryylista hän teki kuutioita ja valoi niiden sisään hopeoituja pronssikappaleita. Kun 16 akryylikuutiota, 16 pronssiveistosta ja kolme lasikuituveistosta oli esillä Amos Andersonin museon näyttelyssä, kriitikot suhtautuivat niihin vaihtelevasti. Berliinin Galleria Euroopassa vastaanotto oli suopeampi.

Vuosikymmenen mittaan Weckströmin näyttelyjä pystytettiin mm. New Yorkiin, Sydney’in, Quebeckiin, Amsterdamiin, Brysseliin, Palm Beachiin, Tokioon, Hampuriin, Houstoniin, Palo Altoon, Beverly Hillsiin, ja luentokutsuja saapui eri puolilta maailmaa. Mutta Suomen poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri tuntui painostavalta ja vastenmieliseltä. Taitelijain mahdollisuudet kokeilla ja kehittyä supistuivat jatkuvasti. Taideyhdistyksissä taistolaiset etenivät, ja taidelinjojen opettajilla oli taskussaan puoluekirjat. Luokkatietoisuuden piti näkyä taiteessakin. Estetismi oli suorastaan ruma sana. Weckströmistä tuntui, ettei maassa ollut tilaa hänen kaltaiselleen taiteilijalle, ja niinpä hän päätyi viettämään lähes nomadin elämää.

Aikakauslehti Vogue valitsi Weckströmin korut vuoden 1978 designtuotteeksi. Kardinaali-kaulakoru (kulta, helmet) edustaa tuon vuoden tuotantoa. Teoksen kuvitusta.

Taiteilijan Cecilia-tytär syntyi 1975, mutta perheelle jäi jatkuvan matkustelun ohessa liian vähän aikaa. Björn ja Britta etääntyivät säilyttäen silti arvostuksensa toisiaan kohtaan. He muuttivat erilleen, mutta erosivat virallisesti vasta 1983. Puolisoiden vieraantuminen antoi tilaa uusille ihmissuhteille. Näiden dramaattisetkaan käänteet eivät tunnu häirinneen Weckströmin luomistyötä, jota hän harjoitti vuosikymmenen lopulta lähtien osin Italiassa, osin Suomessa. ”Kaksoiskansalaisuudesta” aiheutui välillä ongelmia, kun Italiassa häntä pidettiin suomalaisena ja Suomessa italialaisena.

Italiaan asettuminen merkitsi veistotaiteen nousemista ensi sijalle Weckströmin taiteessa. Tärkeää oli, että erinomaista työtä tekevät valimot olivat kohtuullisen lähellä taiteilijan Pietrasantan ateljeetaloa. Abstraktit muodot alkoivat tuntua riittämättömiltä. Voisiko naturalismin uusi muoto, narratiivinen realismi, saavuttaa yleisön kiinnostuksen ja koskettaa sitä? Yli kahden vuosikymmenen aikana Weckström teki luonnollisen kokoisia tai suurempia töitä, joihin hän sai inspiraatiota sekä antiikin myyteistä että modernin teknologian ja biotekniikan kehityksestä sekä olemassaoloamme muuttavista kysymyksistä. Idean toteuttamisen vaikeus näyttää edelleen haastaneen taiteilijaa kuten kultaseppäkoulussakin.

1980-luvulla valmistuivat mm. Ikaros, Nike, Minotauros, Prometheus, Stereofoninen uni ja Vapaa pudotus sekä 1990-luvulla mm. Kentauri, Sokea juoksija, Uomo diviso ja Uomo confuso. Viimeinen isojen narratiivisten veistosten sarjan teos on Tatuoitu torso ja iilimadot (2004), jonka valmistaminen kesti vuosia, sillä taiteilijan ei ollut helppo ilmaista sanomaansa. Siinä iilimadot imevät ja puhdistavat torson syöpäsairasta verta ja korvaavat näin epämiellyttäviä sivuvaikutuksia aiheuttavan sädehoidon. Teoksella on yhteys taiteilijan omaan elämään: hän on käynyt läpi laajan syöpäleikkauksen, mutta sekään ei ole lannista hänen luovuuttaan.

Pronssinen Ikaros vuodelta 1980. Figuratiivisen taiteen tekeminen oli Weckströmille kokonaan uutta. ”Havaitsin, että naturalismin keinoin oli mahdollista kertoa suunnattomasti, ja tempauduin kokonaan sen mukaan.” Teoksen kuvitusta.

Weckströmin teoksia oli 1980-luvulla esillä ainakin New Yorkissa, Lontoossa, Wienissä, Punkaharjun Retretissä, Zermattissa ja Utrechtissa. Joissakin teoksissaan Weckström käytti useita materiaaleja, esimerkiksi pronssin ohella muovia, lasia ja kiveä. Hän kokeili myös marmorin veistämistä; tuloksena oli pienehköjä teoksia. Maalauksetkin tulivat taiteilijan keinovalikoimaan, kun sohvan yläpuolinen seinä näytti puolison mielestä tyhjältä. Weckström alkoi maalata sekä omien että muiden veneitten vanhoista purjeista saamiinsa kankaisiin purjehdusmuistojaan – kesäpäivän valoa, yötaivaita, sumua, aaltoja, myrskyjä, sadetta – spraymaaleilla! Kuvista puuttuu vain meren äänimaisema.

Jossakin välissä – ajankohta ei kirjasta selviä, ja yleensäkin vuosilukuja on kirjassa historioitsijan mielestä turhan vähän – Weckström perusti gallerian Tukholmaan. Hän sai myös useita toimeksiantoja. Näistä esimerkkejä ovat mm. vuonna 1995 valmistunut Fazerin kukko ja 2018 paljastettu Yhdessä, jonka HYY Yhtymä lahjoitti 150-vuotiaalle Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle. Vuonna 1995 Weckström lahjoitti itse Helsingin kaupungille Viheltävän helsinkiläisen, joka seisoo Iso Roobertinkadulla.

Fazerin kukko -veistoksen malli Weckströmin ateljeessa. Vuonna 1991 valmistuneen veistoksen valaminen oli melkoinen seikkailu, mutta lopulta teos pääsi paikalleen Helsinkiin Kluuvikadulle, missä auto on törmännyt siihen kaksi kertaa ja sen jalustaa on tuon tuostakin sotkettu. Teoksen kuvitusta.

”Kun katson elämääni taaksepäin, näen sen olleen hyvää…” Näin Björn Weckström toteaa omaelämäkerrassaan ja jatkaa:

”Olen voinut toteuttaa itseäni, olen saanut terveyttä ja rakkautta. Terveyteni on horjunut viime vuosina, mutta niinhän väistämättä ennen pitkää käy. Puolisona ja perheenisänä en voi antaa itselleni korkeita pisteitä.” (s. 248)

Hän kirjoittaa myös:

”Luovuus tarkoittaa kykyä omintakeiseen ajatteluun. Se vaatii rohkeutta, jota kaikilla ei ole. Luova ihminen ottaa kutsumustaan seuratessaan riskin päätyä naurunalaiseksi tai tyhmän kirjoihin.” (s. 254)

Weckström on ottanut taiteellisia riskejä monta kertaa, eikä hänen töitään ole aina otettu vastaan pelkästään kiitellen. Mutta hän on tehnyt taidettaan antaumuksella.

Stonehenge II. Korkeus 42 cm. Lasi. 2016.Teoksen kuvitusta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *