Apologia tarkoittaa jonkin hyökkäyksen kohteena olevan näkökannan puolustamista. Tertullianuksen Apologeticum syntyi reaktiona roomalaisen hallinnon toimiin, jotka olivat tehneet kristinuskon harjoittamisesta laitonta. Tertullianuksen apologia onkin sekä tyyliltään että sisällöltään kuin roomalaisessa oikeudenkäynnissä pidettävä puolustuspuhe. Kristittyjä Tertullianus puolustaa syyttäjän lähtökohdista käsin; hän siis viittaa ja vetoaa Raamatun sijasta ei-kristillisten oppineiden tuntemiin lähteisiin ja tapahtumiin. Hänen tekstinsä suorastaan tulvii mainintoja antiikin historian henkilöistä sekä kreikkalais-roomalaisesta uskonnosta ja jumalista.

Kristinuskon puolustukseen sisältyy Tertullianuksella kaikkien yleisimpien kristittyjä vastaan esitettyjen syytösten kumoaminen. Hän käsittelee kristittyjen uskonnon harjoittamiseen liittyviä harhaluuloja, kuten väitettyä pienten lasten surmaamista ja syömistä osana sakramentin viettoa. Hän kääntää kristittyjä vastaan esitetyn jumalanpilkkasyytöksen koskemaan roomalaisia ja heidän omaa uskontoaan:

”Kotijumalianne, joita kutsutte nimellä Lares, te kohtelette kuin kotikapineita: panttaatte niitä, myytte niitä, vaihdatte joskus Saturnuksen pikku pannuun, joskus taas Minervan kauhan pahaseen, aina sen mukaan, miten itse kukin niistä on pitkässä palvelussa rikkoutunut ja rähjääntynyt, millä tavalla itse kunkin jumalallinen pyhyys on koettu kodissa toista tarpeellisemmaksi.”

Toisaalla Tertullianus puhuu roomalaisten itsensäkin taikauskoksi myöntämästä patsaiden palvonnasta:

”Jos me siis emme palvo noita kylmiä patsaita, jotka ovat kuolleittenne kaltaisia – lepakot, hiiret ja hämähäkitkin ymmärtävät sen – emmekö me ansaitsisi pikemminkin kiitoksen kuin rangaistuksen siitä, että olemme tunnistettuamme harhan hylänneet sen?”

Tertullianus tuo painokkaasti esille erään juridisen nurinkurisuuden. Kristittyjä ei nimittäin syytetty ja tuomittu mistään tietyistä teoista, vaan pelkästään kristityksi tunnustautumisesta. Tästä hän johtaa päätelmän, että tuomitsijalla ei olekaan mitään valtaa kristittyihin. Jos rangaistus nimittäin riippuu syytetyn itselleen ottamasta nimityksestä, on valta itse asiassa syytetyllä. Aivan Apologeticumin loppupuolell

a Tertullianus toteaa voitonriemuisesti: ”Tämän vuoksi rahvas riemuitseekin tyhjästä, kun meitä pidellään pahoin. Ilo on nimittäin meidän, koska olemme itse ottaneet vastuun itsestämme halutessamme mieluummin tulla tuomituiksi kuin erota Jumalasta. Sen sijaan meitä vihaavien ei pitäisi iloita vaan surra, koska he ovat joutuneet noudattamaan meidän valintaamme.”

Kääntäjä on selventänyt lukuisia antiikin historiaan ja kirjallisuuteen liittyviä viittauksia laatimalla kirjan loppuun aakkosell isen asiahakemiston. Selitysten esittäminen numeroituina viitteinä olisi kuitenkin mielestäni parantanut teoksen luettavuutta ja helpottanut lisätietojen löytymistä. Toisaalta kääntäjän valitsema tapa jättää tekstille mahdollisuuden virrata sellaisenaan, kuten hän esipuheessaan toteaakin. Teoksen sisällön kannattaakin antaa puhua puolestaan kiinnittämättä liikaa huomiota yleissivistäviin yksityiskohtiin.

Tertullianuksen Apologeticum on sujuvan käännöksen ansiosta antoisaa luettavaa. Se tarjoaa pohdittavaksi ajasta ja näkökulmasta riippumattomia ajatuksia, kuten vaikkapa sen, miten voi tuomita jotain sellaista, mistä ei edes tiedä mitään. Tietämättömyydestä johtuva viha ei ole oikeutettua. Tertul lianus onnistuu lisäämään tietämystä kristinuskon ydinajatuksista, ja hänen esitystavastaan voi löytää esikuvan myös monen muun asian puolustamiselle.