Leena Riska-Campbellin väitöskirja on perusteellinen tutkimus kansainvälisen systeemianalyysi-instituutin (IIASA) perustamiseen johtaneesta monipolvisesta prosessista osana Lyndon B. Johnsonin Yhdysvaltojen (1963–1969) sillanrakennuspolitiikkaa. Se edustaa uutta suomalaista kylmän sodan tutkimusta, joka kiinnittää huomion vuorovaikutukseen ja monitasoiseen kanssakäymiseen yksiulotteisen vastakkainasettelun korostamisen sijasta.

Temaattisesti rikas tutkimus avaa 1960–1970-luvun itä-länsi -suhteita tiede- ja teknologiaulottuvuuden kautta esittäen kylmän sodan teknologista kehitystä koskevana kertomuksena. Laajempana kansainvälisenä kontekstina on Berliinin kriisin (1962) laukeamisen jälkeinen aika, jota luonnehtivat sekä eurooppalaiset ulkopoliittiset avaukset että siirtymä Yhdysvaltain hallinnon ajattelussa multilateraalisuuden eli monenkeskisyyden korostamiseen. Kaukoidässä lännen supervalta osoitti sotilaallista voimaansa, Euroopassa se pyrki rakentamaan ”ideoiden ja kaupan siltoja”. Instituutin syntyhistoria, Tsekkoslovakian invaasion ja valtionpäämiesten vaihdokset läpi elänyt neuvotteluprosessi toimii kiintopisteenä kylmän sodan monitasoisten suhteiden maailmaan.

Sillanrakennuspolitiikkaa on yleensä tarkasteltu bilateraalisessa kontekstissa, toimivien suhteiden luomisena kahden maan välille. Tässä tutkimuksessa monenkeskisyys tuodaan analyysin keskiöön. Tämä tapahtuu Itä-länsi -instituutin osoittamalta näköalapaikalta. Ajatus siitä syntyi tilanteessa, jossa Charles de Gaullen Ranska vetäytyi Natosta ja alkoi lähentyä Moskovaa, Länsi-Saksalla oli omia ydinvoimapyrkimyksiä ja ydinvoimasuunnittelua koskeva tieto ja sen jakaminen alkoi näyttää akuutilta asialta. Ylläpitääkseen hegemonisen otteen Euroopan tulevaisuudesta ja seistäkseen kehittyvän tieteen ja teknologian etujoukoissa sillanrakentajat tarvitsivat uuden multilateraalisen institutionaalisen kehyksen.

Instituutin synnyn kannalta keskeiset toimijat olivat presidentti Johnsonin turvallisuusneuvonantaja McGeorge Bundy, Neuvostoliiton tiede- ja teknologiakomitean johtava virkamies Jermen Gvishianija Iso-Britannian pääministerin tieteellinen neuvonantaja Solly Zuckerman. Päärooliin nousee Bundy, Robert McNamaran ohella yksi vaikutusvaltaisimmista John F. Kennedyn lähipiiriinsä nostamista nuorista pragmatisteista (New Frontiersmen).

Yksi Riska-Campbellin tutkimuksen tuoreista tulokulmista onkin McGeorge Bundyn tuominen Johnsonin multilateraalisen Eurooppa-politiikan toimivaan ytimeen. Pohjois-Vietnamin pommitusten kannattajana muistetulla Bundylla oli ollut keskeinen rooli kaikissa Kennedyn kauden merkittävissä turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa päätöksissä (Sikojenlahden maihinnousu, Kuuban ohjuskriisi jne.). Hän tunsi hyvin hallituksen kylmän sodan aikaiset peiteoperaatiot; Sikojenlahden maihinnousun jälkeen hän oli puolisotilaallista toimintaa ohjaavan korkean tason erityisryhmän johtaja. Sodan jälkeen hän oli ollut myös suunnittelemassa Marshall-apuun liittynyttä, CIA:n operoimaa psykologista sodankäyntiä Ranskassa ja Italiassa.

Tutkimus välittää Bundysta kuvan toiminnan miehenä, jolle ”tieteellisen metodin” oli oltava mukana läpi poliittisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen päätöksenteon prosessin; erityisesti ydinaseproblematiikka sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikka vaativat kokonaisvaltaista visiota, muuttuvien prosessien hallitsemista (being on the top of the situation), tiedemiesten armeijaa. Bundyn johdolla presidentin turvallisuusneuvonantajan virka muuttui moderniksi ajatushautomoksi ja monet periaatteessa ulkoministeriölle kuuluvat asiat vedettiin Valkoisen talon piiriin.

Sillanrakentamiseksi luotiin Bundyn johdolla toimintasuunnitelma, jonka aatetaustaa Riska-Campbell kiehtovasti hahmottelee. Yhtäältä sillä oli juurensa amerikkalaisessa traditiossa. Aikaisemminkin oli ajateltu, että tiede ja opetus olivat kaikenlaisen orjuuden vastavoimia, joista sikiäisi rationaalinen toiminta vapauden saavuttamiseksi. 1960-luvun maailmassa amerikkalainen lähetystehtävä yhdistyi tiedeuskoon. IIASA olisi monenkeskinen väline jakaa uusinta hallinto- ja yhteiskuntatieteellistä osaamista Itä-Euroopan maihin, jotka sitten oppisivat itse muokkaamaan omia yhteiskuntiaan.

Riska-Campbellin tutkimus on kunnianhimoinen yritys yhdistää empiirinen historiantutkimuksellinen ote kansainvälisten suhteiden tutkimuksen konstruktivistiseen paradigmaan, jossa sosiaalisesti jaetut uskomukset, arvot ja normit ovat merkittävässä tekijöitä ulkopolitiikkaa formuloitaessa. Toisin kuin kv-suhteiden realistinen koulukunta, konstruktivistit eivät oleta kansallisia intressejä annettuina, vaan ymmärtävät ne sosiaalisesti ja historiallisesti rakentuneina ja käsitteellistettyinä.

Sillanrakennuspolitiikkaa motivoi joukko modernisaatioteorioita, erityisesti konvergenssidebatti, jonka ytimessä systeemianalyysikin oli. Ajatus yhteiskuntajärjestelmien lähentymisestä teknologian kehittymisen seurauksena voitiin retorisesti valjastaa palvelemaan kaavaillun itä-länsi -instituutin agendaa, olisivathan toisiaan lähentyvien ”edistyneiden teollisten yhteiskuntien” ongelmatkin samankaltaisia: kuinka johtaa tehokkaasti suuria taloudellisia ja yhteiskunnallisia hankkeita; kuinka hallinnoida suuria sosiaalisia kokonaisuuksia, kaupunkeja, tehtaita, sairaaloita, liikennettä ja opetusjärjestelmiä.

Systeemianalyysin tausta puolestaan oli sotilasoperaatioiden suunnittelussa. 1940–1950-luvulla sen sovellukset olivatkin pääasiassa sotilaallisia liittyen asesysteemeihin ja strategisiin ohjusjärjestelmiin. Tietokoneiden kehityksen myötä sille alettiin 1960-luvulla kehittää laajempia yhteiskunnallisia sovelluksia. Ajatus tieteellisestä tiedosta poliittisten prognoosien tukena kasvatti suosiotaan. Kuten Riska-Campbell osoittaa, systeemianalyysi oli sekä hallinnan väline että tietokonevetoisen hallintoreformin idea, joka kuului samaan käsitteelliseen avaruuteen kuin neuvostokybernetiikka. Se oli sateenvarjokäsite, joka käsitti eri aloja operaatiotutkimuksesta hallintotieteisiin.

Amerikkalaiset yhteiskunta- ja systeemisuunnittelua koskevat ideat löysivät vastakaikua Neuvostoliiton tiede- ja teknologiapiireissä. Yhdysvalloissa idän suurvallan tuore kiinnostus kybernetiikkaan ja tieteelliseen suunnitteluun oli huomattu jo 1960-luvun alussa. CIA:n raporttien mukaan venäläiset pyrkivät käyttämällä edistyneintä matematiikkaa ja teknologiaa saavuttamaan ”luonnon ja yhteiskunnan älykkään kontrollin”. Norbert Wienerin 1940-luvulla perustama kybernetiikka oli aikaisemmin tuomittu Neuvostoliitossa pseudotieteenä, mutta 1956 alkaen suomalaistaustaisen Aksel I. Bergin johdolla sille oli annettu korkein prioriteettiluokka. Kybernetiikka näyttäytyi Yhdysvalloissa aseena, jolla Neuvostoliitto saattaisi saavuttaa liian suuren edun systeemien välisessä rauhanomaisessa kilpailussa.

Sekä systeemien rajat ylittävää teknologiauskoa että kylmän sodan kiehtovaa yhteistyön ja vastakkainasettelun dynamiikkaa edustaa taustaltaan georgialainen Jerman Gvishiani. Gvishiani tunsi läntisen alan kirjallisuuden, oli tuttu hahmo diplomaattien cocktail-kutsuilla Pariisissa ja antoi luentoja Massachusetts teknologia-instituutissa (MIT) hallinnosta ja systeemitutkimuksesta. Hän vaikutti käytännössä kaikissa Neuvostoliiton merkittävissä teknologia-instituuteissa ja oli merkittävä toimija myös NL:n ulkomaankaupassa ja teknologiavaihdossa, muun muassa Ranskan ja Italian suuntaan. Kiinnostavana sivuhuomiona todettakoon, että hänen isänsä Mikhail Gvishiani oli yksi kolmesta georgialaisesta Stalinin ja Berijanohella, joka toimeenpani tšetšeeni-deportaation 1944 Venäjän raja-alueella.

Yhdysvaltain ulkoministeriöltä Neuvostoliiton 1964 julistama talousreformipolitiikka ja tieteen vetäminen mukaan yhteiskunta- ja taloussuunnitteluun ei jäänyt huomaamatta. Gvishiani, Aleksei Kosyginin vävypoika, kuului nyt nosteessa olevien pragmatistien ytimeen, jotka pyrkivät tuomaan maansa hallinto-ongelmiin läntisiä käytäntöjä ja kamppailivat teollisen teknologian kehittämiseksi.

Sivumäärällisesti suuri osuus kirjasta on pyhitetty sillanrakennuksen ja sen vaatiman diplomaattisen pelin kuvaamiseen. Bundy ja kumppanit kuluttavat lentokoneen penkkiä väsymättä matkustaen edistämässä asiaansa, monien muiden velvollisuuksiensa ohella. Silloin tällöin lukija kadottaa itsensä lukuisten aloitteiden, intressien ja pyrkimysten hetteikköön, mutta huomaa ensi hämmennyksen jälkeen seuraavansa tilanteiden kehittymistä historian toimijoiden näkökulmasta, aistivansa heidän epävarmuutensa muuttuvien tilanteiden edessä.  Ajoittaisesta puuduttavuudesta huolimatta tutkimus on historiantutkimuksellisesti oivaltava. Se perustuu johdonmukaisesti toteutettuun narratiiviin, joka upottaa lukijan monipolvisen ja alati avoimen historiallisen prosessin keskiöön.

Sillanrakennuksen käytännön ulottuvuuden ahkera kuvaaminen onkin osa argumentaatiota: aikalaiskäytössä Bridge Building oli dynaaminen metafora joka taipui monenlaisen retoriikan välineeksi. Ehkä juuri tämän vuoksi myöhempi tutkimus tuntuu liiankin usein unohtaneen, että kyse oli myös Yhdysvaltain määrätietoisesta politiikasta, jolla oli selkeät päämäärät ja intressit. Konstruktivismin hengessä tutkimus on tarina USA-johtoisesta pyrkimyksestä muokata kansainvälisiä instituutioita uudelleen lisäämällä siihen yksi uusi monenkeskinen merkityksiä tuottava organisaatio.

Alaa tuntemattomille kirja on toisinaan haastava. Lukija tarvitsee melko lailla ennakkotietoja kylmän sodan tapahtumista ja ilmiöistä ja joidenkin perustapahtumien tiivistäminen johdannossa muutaman kappaleen laajuiseksi taustaksi olisikin tarjonnut kiinnepisteitä kuvattujen prosessien hahmottamiseksi. Tekijä esittää kiehtovia spekulaatioita Yhdysvaltain sillanrakennuspolitiikan seurauksista. Hän esittää ajatuksen, että ilman USA:n politiikkaa Euroopan omatekoiset detente-ja integraatioprosessit olisivat voineet muodostua poliittisesti hyvin toisenlaisiksi. Moni yksittäinen Itä-Euroopan maa oli kiinnostunut monenkeskisistä organisaatioista, jotka koostuivat kokonaan tai lähes yksinomaan ei kommunistisista Euroopan maista. Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkökulma johtaa hedelmällisten lisäpohdintojen tarpeeseen. Kysymys itäeurooppalaisten aloitteiden merkityksestä kokonaiskuvan kannalta jää tässä työssä kiehtovalla tavalla kurkottamaan kohti tulevia tutkimusponnisteluja.