Dosentti Pertti Lassilan teos Rumpali ja runoilija. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä (SKS 2000) on ja tulee olemaan kiistelty teos. Se on esseekokoelma, joka suhteellisen suppeasta sivumäärästään (133 s.) huolimatta sisällyttää itseensä kansallista historiaa Franzénista Eino Leinoon ja Volter Kilpeen. Teos on erittäin virkistävä siksi, että siinä Pertti Lassila, suomalaisen kirjallisuuden tutkija ja tuntija, hahmottelee uudentyyppistä lähestymistapaa tarkastella suomalaista menneisyyttä, erityisesti autonomian aikaa.

Teoksessa on muutama, koko teoksen läpi kulkeva keskeinen idea, joiden perusteella tarkastellaan yksittäisten kirjoittajien asennoitumista kirjallisuuteen ja heidän tuotantoaan. Menneitä ilmiöitä voi tarkastella monesta näkökulmasta. Voidaan kuitenkin kysyä onko asianmukaista, jos valittu näkökulma värittää ja valitsee tarkastelukohteensa niin, että tarkasteltavasta aineistosta nostetaan esiin vain se mikä on yhtäpitävää lähtöoletusten kanssa.

Tämä arviointi keskittyy muutaman esimerkin kautta kirjan kantavien ideoiden tarkasteluun kysyen mikä on historiallisen kontekstin ja teoksessa esitetyn kirjallisuuden tulkinnan suhde. Lassilan eri kirjoittajilta valitsemat esimerkit ja yksityiskohdat ovat valikoituneet tiettyjen pääideoiden mukaan, joten yksittäisten tulkintojen pätevyys näyttäisi olevan sidoksissa valittuun tulkintakehykseen. Tulkintakehys on sekä mielenkiintoinen että ongelmallinen niin historiallisesti kuin historiografisestikin. Teoksessa ilmenevä terminologinen vapaus, käsitteiden määrittelemättömyys tai tulkinnallinen monimielisyys eivät siis ole olleet tämän valitun arviointilinjan kannalta olleet keskeisiä.

Teoksen agenda?

Teos pyrkii kirjallisuuden tarkastelun kautta esittämään uutta tulkintaa Suomen historiasta. Sen rohkeimpia väitteitä on esittää, että snellmanilainen kansallisuusaate, "ajan dynaamisin ja edistyksellisin liike" kehittyi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla yhteiskunnalliseksi totalitarismiksi. Kirja tarkasteleekin sympaattisessa hengessä Snellmanin tai snellmanilaisuuden kanssa erimielisten "romantikkojen" ns. totalitarismia vastustavia pyrkimyksiä.

Teosta lukiessa mieleen nousee, että kukin teos nousee oman aikana ja historiansa kontekstista. Jos kansallisvaltion nimeltä Suomi aika on ohi, onko myös aika esittää sen luoneet aikansa poliittiset toisinajattelijat kuten Snellman negatiivisessa valossa, edistyksen esteinä ja totalitarismin edustajina?

Kirja asettaa toistuvasti vastakkain rumpalin ja runoilijan eli ystävykset Snellmanin ja Runebergin, autoritäärisyyden ja tunteen, rationalismin ja romantiikan, objektiivisuuden ja subjektiivisuuden, samoin kuin lainalaisuudet, joihin on sopeuduttava sekä subjektiivisen, vallanpitäjien näkökulmasta arveluttavan ja arvaamattoman kokemuksen. Snellmanilais-topeliaanisen kirjallisuuskäsityksen "syy" on, että kirjallinen modernismi ilmaantui suomenkieliseen kirjallisuuteen vasta sotien jälkeen, 40 vuotta myöhemmin kuin suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen.

Kuva Snellmanista – joitakin esimerkkejä

Runebergin sanoittamaa Porilaisten marssia kommentoidessaan Lassila esittää sanoituksen perusteella, että "Runebergin romanttinen näkemys ei alistunut snellmanilaisen reaalipolitiikan tapaan vain myötäilemään vallanpitäjiä vaan tunkeutui vääjäämättä esiin, mikä sisälsi ilmeisen poliittisen riskin." Snellmanilaisesta reaalipolitiikasta ja vallanpitäjien myötäilystä puhuttaessa ollaan heikolla pohjalla, kun ei yksilöidä mitä asiaa ja aikaa näillä tarkoitetaan. Snellman oli, monista lauantaiseuralaisista ystävistään poiketen, aktiivinen ja näkyvä vastarintamies. Tämä toiminta katkaisi hänen tieteellisen uransa. Snellmanin poliittinen ja kirjallinen varhaistoiminta sisälsi poliittisen riskin, joka myös lankesi hänen maksettavakseen. Vaikka hän myöhemmin sai professorinviran, eksiili ja vallanpitäjien epäsuosioon joutuminen teki tieteellisen työskentelyn mahdottomaksi.

Snellman vaihtoi toimintatapaa, ja hänet restauroitiin vallan ytimeen toteuttamaan, kuten voisi hyvällä syyllä väittää, toisin keinoin sitä mitä oli ajanut ennen epäsuosioon joutumistaan. Opiskelijat rakastivat ja palvoivat Snellmania, kun hän asettui monin tavoin vallanpitäjiä vastaan. Vainotun totuudenpuhujan ihailu vaihtui syytöksiin vallanpitäjien myötäilystä kun Snellman pääsi sekä yliopistossa että senaatissa ajamaan niitä asioita, joista hän aiemmin oli vain puhunut ja kirjoittanut.

Lassilan mukaan "varsinainen kulttuurikeskustelu, yleisesti hyväksyttyjen ylhäältä annettujen tavoitteiden ja ajatusten kyseenalaistaminen, joka läntisessä Euroopassa heti Ruotsista alkaen on kirjallisuuden tunnusmerkki, Suomessa viivästyi". Snellman, jonka snellmanilaisen totalitarismin syyksi tämä kehityssuunta nimetään, oli kuitenkin tämäntyyppisen kulttuurikeskustelun aktiivinen ja kärkevä ensiairut Suomessa. Venäläisten vallanpitäjien käsissä ollut sensuurikoneisto takasi, että ylhäältä ja erityisesti idästä päin annettujen ajatusten kyseenalaistamisen liekanuora oli erittäin lyhyt. Tähän kuului suomalaisen kirjallisuuden kehittymistä estänyt kielireskripti, joka ei sekään ollut "meikäläisen" eliitin sanelema kirjallisuuden kehityksen este.

Mikä on siis Lassilan kriittiseksi tulkittavan huomautuksen kohde? Puuttuiko hänen toivomansa kulttuurikeskustelu esimerkiksi Nikolai I aikana, sortovuosina tai ensimmäisen maailmansodan aattona, kansalaissodan jälkeen tai oikeistoradikalismin nousun vuosina, se ei käy teoksesta yksilöidysti ilmi. Kun Snellman on pitkään nähty kansallisen ideologianrakennuksen merkkihahmona, Lassilan kirjassa Snellmanista ja snellmanilaisuudesta tuleekin kirjallisuuden – ja implisiittisesti koko yhteiskuntakehityksemme – vahingollisen totalitarismin alkuunpanija.

Historia ja kirjallisuus

Lassilan mukaan 1800-luvun kirjallisen elämän tunnusmerkki on jatkuva dialogi romantiikan ja hegeliläisyyden välillä. Erityisesti esseiden tarkastelukauden yleinen historia, tai lähinnä sen puuttuminen, jää askarruttamaan lukijaa. Kirjallisuutta tutkiva teos ei luonnollisesti voi olla tutkimus historiasta, mutta ehkä olisi hyödyllistä jos se olisi historiallinen, siis vastakohtana epähistorialliselle.

Sensuuri on yksi tällainen teema, joka teoksessa ei lainkaan tule ilmi. Kaikkea kirjojen julkaisemista ja levittämistä kontrolloi sensuurilaitos, jonka viimeinen sana autonomian aikana venäläisten viranomaisten hallussa. Tältä osin kirjallisuuden kehitystä ei estänyt hegeliläis-snellmanilainen eliitti, vaan ajan poliittiset olot. Suomalaisen isänmaallisen kirjoittelun viitekehyksenä sensuurilla ja poliittisen vapauden puuttumisella oli mitä luultavimmin merkitystä sille, mitä julkaisuluvan saaneet teokset sisälsivät ja mitä eivät.

Poliittisen valvonnan oloissa oli myös kiinnostavaa, että luonteeltaan epäpoliittisiksi tulkittavat asiat kuten Lassilan kirjassaan käsittelemä luonto nousi tai nostettiin suomalaisuuden määrittelijöiksi. Muita tällaisia epäpoliittisiksi tulkittavia aihepiirejä olivat uskonto, suomen kieli ja lauluharrastus. Nämä kaikki kuitenkin nousivat suomalaisuuden määrittelyn ja poliittisen taistelun ytimeen. Neuvostoliiton jo kaaduttua oikeastaan odottaisi, että tulkinnat, joissa autonomian kauden eri teemoja tarkasteltaisiin poliittisena vastarintana venäläisyyttä vastaan, saisivat jälleen huomiota – ainakin siltä osin kuin tämä oli aikakauden toimijoiden tietoinen tavoite. Suomalainen kirjallisuus toimi miehitetyssä maassa ja miehittäjävallan ehdoilla, kontekstissa, josta Lassilan kirjassa ei näy jälkeäkään.

Erittäin kiinnostava tässä suhteessa on Lassilankin esiintuoma Runebergin kirjailijantoimi. Teoksen romantiikkaan keskittyvän yleislinjan mukaisesti, ja venäläisprofessori Jakob Grotin tulkintaan nojaten, Lassila tulkitsee Vänrikki Stoolin kertomukset yleisen ihmisrakkauden ilmentymäksi. Idea kirjoittaa kaunokirjallinen teos Suomen sodan vaiheista syntyi ensinnäkin mitä ilmeisimmin suomalaisaktivisti Fabian Collanin aivoissa. Hänen tarkoituksenaan oli kirjoittaa Savon joukkojen vaiheista, mutta artikkeleja lukuun ottamatta aie ei toteutunut.

Jos Runeberg ei olisi teoksessaan kirjoittanut myös venäläisistä ja jos teosta ei olisi esitetty yleisen ihmisrakkauden valossa, olisiko sensuuri koskaan myöntänyt lupaa tämän "hävinneiden historian" julkaisemiselle? Todennäköisesti ei. Voiko siis julkaistusta teoksesta päätellä, että se oli kirjallinen ja romanttinen, eikä esimerkiksi Snellmanin tavoitteiden kanssa yhtenevästi poliittinen, kun tiedetään, että poliittiseksi tulkittavissa ollut teos ei olisi julkaistavissa? Tai voidaanko ajatella, että teos julkaistussa muodossaan autenttisesti kuvaa sitä mitä "Runeberg todella ajatteli ja edusti"? Olisiko sittenkin aiheellista tarkastella teosta ei niinkään romantiikan ja snellmanilaisuuden vastakkainasettelun kautta, vaan julkaisuvallan haltijoiden ja kirjailijan välisen diskurssin näkökulmasta?

Lassilan teos sisältää yksittäisiä huomautuksia, joiden kanssa voisi käydä dialogia ainakin yhden teoksen verran. Esimerkiksi hänen mukaansa Kalevala olisi voinut edesauttaa suomalaisen kirjallisuuden kehittymistä, jos siihen olisi otettu mukaan toimitustyössä karsittu kansanomainen aines. Teoriassa kaikki on mahdollista, historiassa taas ei. Tämäntapaiset historian tapahtumille nykypäivän näkökulmasta osoitetut tehtävät ja niiden toteutumatta jäämisen esilletuominen on hieman ongelmallista. Riehakkaat, rivot ja kaksimieliset runoelmat eivät sopineet siihen tehtävään, joka Kalevalalla sen puuhamiesten ajatusmaailmassa oli. Kansanrunous todisti heille ja, kuten he ajattelivat, Kalevalan välityksellä koko maailmalle, suomenkielisen kansan kulttuurikehitystä ja henkistä rikkautta. Suomalaiset olivat runonlaulajien sukua ja maailman muiden kulttuurikansojen tavoin heilläkin "oli" oma runoeepoksensa.

Tästä näkökulmasta ja tuon aikaisten sopivaisuuskäsitysten vallitessa ei olisi ollut edes mahdollista ajatella, että kaunistelematon ja naturalistinen kansanperinne olisi otettu mukaan suomenkielisen kansan kehittynyttä kulttuuritasoa kuvastavaan teokseen. Jo sensuuri olisi luultavasti estänyt sen julkaisun ainakin rehevimmiltä osiltaan. Ns. kansanomainen aines oli vastoin teoksen tehtävänasettelua. Editointia tehdessään Lönnrot ja muut tuskin näkivät niin pitkälle oman aikansa yli, että pyllyrunoelmien mukaanotto ja kansanelämän realistinen kuvaus olisi palvellut kirjallisuuden myöhempää kehittymistä.

Mitä on teoksessa kritisoitu eliitti ja ihannoitu subjektiivinen kokemus?

Mikä tai ketkä muodostivat eri aikoina kirjallisuuden kehitystä estäneen eliitin ei käy kovin selvästi ilmi.
Lassilan mukaan 1800-luvun loppupuoliskolla oli nationalistisen eliitin kannalta tärkeätä kyetä kokoamaan voimat ja häivyttää kaikki sellainen, joka tähdensi subjektivismia tai uhkasi johtaa yhteiskunnalliseen passiivisuuteen. Kun siis Lassilan mukaan sopimaton aines karsittiin, myös elämäntyönsä pappina tehneen Lars Stenbäckin subjektivismin, yksilöllisyyden ja tuonpuoleisen kaipuu herätti voimakasta kritiikkiä. Sen seurauksena Stenbäckin tuotanto jäi kirjallisuuden marginaaliin. Lassila näkee Lars Stenbäckin 1830-luvun toiminnan eliitin haastajana, mutta mikä oli se eliitti, jonka hän haastoi?

Kun jokseenkin pieneen, korkeasti koulutettuun väestönosaan eli tuolloiseen eliittiin kuulunut Stenbäck anoi 1840-luvun alussa yliopistolta teologian dosentuuria, yliopistoeliitti lähes yksissä tuumin oli tukemassa häntä. Näin tekivät myös teologit "hänen lahjakkuutensa vuoksi", vaikka eivät kannattaneet hänen uskonnollista positiotaan. Eliitti, joka katkaisi hänen uransa, asui Pietarissa ja häntä kutsuttiin Suomen suuriruhtinaaksi.

Lassilan mainitsemat Stenbäckin Kalevala- ja Topelius-kritiikit nousevat ensisijaisesti hänen uskonnollisesta maailmantulkinnastaan, ei kirjallisesta harrastuneisuudestaan. Varhainen herätysliikehdintä, johon Stenbäck uskonnollisessa mielessä sitoutui, oli talonpoikaistaustansa kanssa melko johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi niin kulttuuri- kuin tiedekriittistä eikä ymmärtänyt sivistyneistön kotkotuksia tai elämäntapaa.

Ns. subjektiivisuuden synty ja esiinmarssi on Lassilan kirjan kiintoisia teemoja. Vaikka Stenbäckin "sanat eivät riitä kertomaan" tunnetta -analyysin voisi tulkita tarkoittavan kielen ja maailman välisten suhteiden problematisoimista, on tulkinta liian anakronistinen ollakseen tosi. Se uskontulkinta, jota Stenbäck edusti oli tuon ajan fundamentalismia, joka ei suostunut olemaan "subjektiivinen kokemus". Niin monen muun myöhemmän fundamentalismin tavoin se halusi tehdä omasta subjektiivisesta kokemuksestaan yleisen normin. Se subjektiivisuus, jota Stenbäck edusti, oli teokraattista, ei subjektivismia sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Subjektin korostamisen takuumies oli Jumala, ei ihminen itse. Lassilan tekemä Stenbäckin tarkastelu tuo kuitenkin esiin erittäin kiinnostavan kysymyksen siitä, missä ovat subjektin ja subjektiivisuuden korostamisen aatehistorialliset juuret.

Aikakauden aatteet ja filosofia

Rationaalisen tieteellisen toiminnan ja organismin kehityksen ristiriita, joka Lassilan mukaan näkyi sekä kirjallisuudessa että kulttuurissa yleensäkin, on yksi teoksen tärkeimpiä viitekehyksiä. Se ei ehkä kuitenkaan aikalaisten silmissä ollut ristiriita. Ajatus kehittyvästä organismista, ymmärrettiinpä se esimerkiksi vaikkapa valtioksi tai kristinuskoksi tai tieteeksi, sisälsi teoreettisena kokonaistulkintana kaiken rationaalisen ja tieteellisen toiminnan. Niiden avulla organismi kuten valtio, kirkko tai tiede syntyi, kasvoi, kehittyi, vahingoittui ja parani kuin elollinen olento. Kaiken elollisen tavoin organismi lopulta myös kuolisi.

Rationaalisen toiminnan ja romantiikan oletettua ristiriitaa valaisee – ainakin aikalaisnäkökulmasta – tuolloinen filosofia. Lassilan kirjallisuuden hedelmällisenä voimana korostama subjektiivinen kokemus oli idealistisen filosofian ja teologian näkökulmasta vielä kehittymätöntä itsetietoisuutta. Itsetietoisuuden puute puolestaan johti tämän ajattelutavan mukaan puutteelliseen todellisuuden ymmärtämiseen kun ja jos sen lähtökohtana oli vain minä ja miltä minusta tuntuu. Juha Mannisen äskettäin julkaistu tutkimus suomalaisesta 1700-luvusta antaa puolestaan aiheen olettaa, että se mitä on kutsuttu romantiikan perinteeksi tai Turun romantiikaksi, ei ollutkaan "puhtaan romanttista", vaan sisälsi jo alkuvaiheessaan ns. rationaalisen toimintaohjelman, valistuksen ja kansansivistyksen elementtejä.

Teoksessa on esseen vapaudella laadittu yksittäisten kirjoitusten perusteella laajoja yleistyksiä. Esimerkiksi Topelius-artikkeli on kiinnostava, mutta sen tulkinnat ovat liian yleistäviä eikä niihin ole vaikuttanut uusin tutkimus kuten esimerkiksi Nils-Erik Forsgårdin Topeliuksen myöhäiskautta käsittelevä tutkimus I den femte inseglets tecken.

Kielikysymys

Kun tarkastelun kohteena on aikakausi, jolloin suomen kielestä myös tehtiin tieteen ja kirjallisuuden kieli, tämä kielikysymyksenkin ohittaminen, erityisesti suomenkielisessä suomalaista kirjallisuutta käsittelevässä kirjassa, jää niin ikään askarruttamaan lukijaa. Olihan suomen kielen edistäminen oleellinen osa Lassilan tarkasteleman "totalitarismin" ohjelmaa. Aiemman suomalaisen vähemmistökielisen kirjallisuuden rinnalle ja sijaan luotiin kirjallisuus kielellä, jota kansan enemmistö ymmärsi.

Kamppailu kielestä, suomen- ja ruotsinkielisten taistelu, oli 1800-luvun loppupuolen ja pitkälti myös 1900-luvun alun suomalaisen sivistyselämän keskeinen kysymys. Kielitaistelussa oli kyse kulttuurisesta hegemoniasta ja kulttuurisesta vallasta, jonka suomalaiskansallisen liikkeen fennomaanit ottivat itselleen hyvin lyhyessä ajassa. Ehkä onkin niin, että kirjallisuuden ja suomalaiskansallisen liikkeen ns. totalitarismi olikin sitä erityisesti entisistä asemistaan luopumaan joutuneen ruotsinkielisen sivistyneistön silmissä?

Teos on mielenkiintoinen ja toivottavasti keskustelua herättävä lisä kansallisen menneisyyteemme kuvaan. Teoksessa on tehty se ratkaisu, että tarkastelukauden historiallinen ympäristö ei ole juurikaan vaikuttanut tuon aikakauden kirjallisuuteen eikä sen myöhempään tulkintaan. Täten jotkut teoksen väitteet ovat selkeästi virheellisiä tai historiallisen tilanteen ignoroimisen vuoksi vinoutuneita eikä argumenttilinja kirjallisuudessa kuvastuvasta yhdenmukaisuuden paineesta ole niin vakuuttava kuin se mitä ilmeisimmin voisi olla.