Kiinassa painettu kuvakirja

Harvan kirjan lukeminen uhkaa loppua ennen kuin se on alkanutkaan. Mutta näin oli käydä ryhtyessäni tutustumaan N. J. Stevensonin teokseen Muodin vuosikymmenet 1800-luvulta nykypäivään. Kirja näet haisi! Ja se haisee vielä parin päivän parveketuuletuksen jälkeenkin. Hajuhaitasta ja vetistävistä silmistä huolimatta kahlasin sinnikkäästi kirjan alusta loppuun. Ennakkoluuloisena kuitenkin epäilen, että Kiinassa painetun kirjan sivuilta haihtuu kiellettyjä ja myrkyllisiä väriaineita. Itse painojälki on kuitenkin aivan kelvollista ja kuvia teoksessa on todella runsaasti.

Eri lähteissä N. J. Stevensonia tituleerataan nimikkeillä ”fashion curator” , ”fashion writer”, ”stylist” ja ”muotialan intendentti”. Hän on opiskellut London College of Fashion -oppilaitoksessa ja toiminut muotisuunnittelijana sekä järjestänyt museonäyttelyjä. Nykyisin hänen työpaikkansa on University of Arts, jossa hän opettaa stailausta – mitä se tarkoittaneekin – ja muotia elokuvassa. Tämä vuonna on ilmestynyt hänen teoksensa Fashion: A Visual History From Regency & Romance to Retro & Revolution, joka nimestä päätellen jatkaa Muodin vuosikymmennet -kirjan teemojen käsittelyä. – Pikagoogletus ei ratkaise tekijän nimikirjainten arvoitusta, mutta paljastaa, että kirjoittaja on nainen, vaikka tällä seikalla ei pitäisi olla merkitystä muotialallakaan, onhan muodin historioitsijoissa ja muissa tutkijoissa sekä miehiä että naisia. Voi kuitenkin kysyä, tarvitseeko muodin historian laatijan olla koulutukseltaan muotisuunnittelija. Haittaa siitä ei sentään liene.

Empirestä retroon ja revoluutioon

Muodin vuosikymmenet alkaa 1800-luvun alun empiretyylistä, mutta perustellusti Stevenson kaivelee tyylin juuria jo 1790-luvulta. Empireä seuranneen romantiikan hän katsoo muuttuvan varhaisviktoriaaniseksi vuonna 1837 kuningatar Viktorian noustessa Britanniassa valtaistuimelle. Haute couture alkaa puolestaan siitä, kun Charles Worth ja Otto Gustaf Bobergh avaavat muotitalon Pariisiin 1858. Turnyyrin keksiminen aloittaa belle époquen 1870 ja ensimmäinen maailmansota ja art deco lopettavat sen 1914. ”Kuohuvaa 20-lukua” seuraa ”Elegantti 30-luku”. ”Sodan vaikutukset” ulottuvat vuodesta 1939 aina Christian Diorin lanseeraamaan vuoden 1947 ”New lookiin” asti, jota seuraa 1960 ”Svengaava 60-luku”. ”Glamrockista uusromantiikkaan” tekijä katsoo siirrytyn vuoteen 1985 mennessä, minkä jälkeen muoti on ”Retroa ja revoluutiota” vuoteen 2020 asti. – Viime vuosikymmenien muoti-ilmiöt saavat kirjassa suhteellisesti enemmän huomiota osakseen kuin aikaisemmat. – Sekä muotikausien pituudet että vaihtumisen syyt vaihtelevat melkoisesti. Joku toinen kirjoittaja jaksottaisi vastaavan ajan toisin ja eri perusteilla. Itse kaipaisin yhtenäisten kriteerien soveltamista eri kausien muotikausien jaksotteluun. Ne saattaisivat osoittaa muodin ”ailahteluissa” uudenlaista johdonmukaisuutta.

Naisten ja miesten pukumuodin ohella Stevenson esittelee kirjassaan siellä täällä myös hattuja, kenkiä, käsilaukkuja ja koruja. Erityisesti häntä näyttävät kiinnostavan silmiinpistävät ja poikkeavat ilmiöt sekä muotisuunnittelijat ja -vaikuttajat. Hän kirjoittaa kaikkiaan kahdestatoista miehestä ja viidestä naisesta kustakin aukeaman verran. Useimmat muotihistorioitsijat nimeävät Charles Worthin (1825–1895) ensimmäiseksi suureksi muotisuunnittelijaksi, mutta brittinä Stevenson nostaa ensiksi esiin dandy-tyypin kehitelleen Beau Brummellin (1778–1840) sekä Henry Creedin (1824–1914), jonka kuningatar Victoria nimitti hovin viralliseksi tweedasujen hankkijaksi. Myös kaikki muut esitellyt suunnittelijat ovat brittejä tai ranskalaisia italialaista Elsa Schiaparellia lukuun ottamatta. Muutenkin kirja keskittyy brittiläiseen ja ranskalaiseen muotiin; paikoin tekijä sentään muistaa mainita myös amerikkalaisia ja italialaisia muoti-ilmiöitä.

Eliitin yksinoikeus vai jokaisen mahdollisuus

Stevenson väittää, että vaatetus oli 1800-luvun alussa elitistinen tapa ilmaista asemaa. Koulussa historiaa vähänkin lukenut toki tietää, että pukeutumisella on kautta aikojen osoitettu sosiaalista statusta yhteisön normien puitteissa. Pitkälle 1900-luvulle ihmisten on odotettu pysyvän omalle ryhmälleen sopivaksi katsotussa tyylissä ja materiaaleissa. Nykypukeutuminen tuntuu kuitenkin sallivan kaiken eikä kerro niinkään henkilön sosiaaliluokasta kuin mieltymyksistä, tiedoista, arvoista ja tavoitteista sekä lompakon paksuudesta. Huippumuodin demokratisoitumisessa on jo puolen sadan vuoden ajan ollut osansa myös vaatteiden massatuotannolla, sillä muotitalojen  valmisvaatteet tulivat markkinoille 1900-luvun puolivälissä.

Televisio, elokuvat, internet ja mainokset välittävät tietoa uusimmista muodin tuulista, mutta tärkeä osa on vielä muotilehdilläkin, joiden sivuilla toimittajien, stylistien, mallien ja valokuvaajien työ yhtyy ”ajan henkeen”. Tosin Stevenson väittää painettujen lehtien olevan nykyisin eräänlaisia luksusesineitä. Hän myös tähdentää valokuvaajien osuutta muodin leviämisessä todetessaan, että muotikuvaaja voi yhdellä otoksella tehdä vaatekappaleesta sykähdyttävän ja ajankohtaisen ja antaa sille kulttistatuksen. Ilmeisesti niitä riittää, jotka omaksuvat kritiikittä kaiken uuden ja erilaisen. Ja jollei heitä olisi, ei muotiakaan tarvittaisi. Onhan muutos muodin olennainen piirre. Stevensonin mielestä ”pysyvää on sen keskenkasvuinen ailahtelevuus. Muoti elää uudesta, ja siksi yleisesti hyväksytty täytyy hylätä.” Kuitenkin 1990-luvulta lähtien on kestävän kehityksen huomioiminen muodissakin tullut ensin muodikkaaksi ja vähitellen suoranaiseksi vaatimukseksi.

Kirjan ulkoasu ja liitteet

Muodin vuosikymmenet 1800-luvulta nykypäivään -kirjan kantta ei voi tyylikkääksi sanoa, eikä suunnittelija James Watsonin mielessä liene tyylikkyys ollutkaan vaan mahdollisen lukijan/ostajan pysäyttäminen. Vaikka kirjan tekijöiden joukosta löytyy luovaa johtajaa, taiteellista johtajaa, designeria, kuvatoimittajaa, toimittajaa ja avustavaa toimittajaa, on teoksen taiton tulos levoton tilkkutäkki. Suomennoksen taittaminen ei varmasti ole ollut Maria Mitruselle ihan yksinkertainen juttu, ja kokeneet kääntäjät, Laura ja Olga Jänisniemi, lienevät myös joutuneet temppuilemaan saadakseen luistavan käännöksensä mahtumaan käytettävissä olevaan tilaan. 

Kirjan liitteisiin sijoitettu kaksi aukeamaa kattava aikajana on hieman sekava. Se alkaa vuodesta 1783, jolloin ”Marie Antoinette aiheuttaa skandaalin Ranskan hovissa esiintymällä Elisabeth Vigée-Lebrunin maalaamassa muotokuvassa yksinkertaisessa musliinisessa gaule-puvussa”. Janan päättymisvuonna 2010 ”Suunnittelija Sarah Ratty järjestää kampanjan, jonka tavoitteena on tehdä muotiteollisuudesta vuoteen 2020 mennessä täysin kestävää”. Näiden mainintojen välille mahtuu monenlaisia pukumuotiin liittyviä tai sille taustaa antavia tapahtumia: hallitsijoiden kruunauksia, muotisalonkien perustamisia, muotiviikkoja, muotilehtiä ja patentteja (mm. Singerin ompelukone, krinoliini, laskostusmenetelmä). Todetaanpa janalla myös Beatlesin Amerikan-matka (1964) ja TV:n Sinkkuelämää -sarjan (1998) alkaminenkin. Itse kaipasin janalle mm. maailmansotien alku- ja loppuvuosia; Pariisin kukistuminen ja natsien suunnitelma siirtää couture Berliiniin sillä sentään mainitaan. – On selvää, että eri lukijat pitävät eri asioita tärkeinä.

Aikajana auttaa lukijaa sijoittamaan muoti-ilmiöitä historiallisiin yhteyksiinsä, mutta myös sanastosta, jossa selitetään noin sata termiä, on iloa menneistä muodeista kiinnostuneelle lukijalle, vaikka monet termit jäävätkin siinä avaamatta. Esim. apollonuttura, Balmoral-tyyli, corolle-linja, gaule-puku ja pelisse jäävät maallikolle arvoituksiksi. Pukeutumisen tutkijaa taas ilahduttavat lähdeluettelo ja hakemisto, ehkä myös kiitokset, jotka paljastavat sen, mistä kirjan valtava kuvamäärä on peräisin.