Taivalkoskelta Tampereelle

Kirjailija Kalle Päätalon syntymästä tulee tänä syksynä kuluneeksi 100 vuotta. Päätalo oli aikoinaan Suomen suosituin kirjailija, mutta viime vuosina hän ei enää ole ollut kovinkaan runsaasti esillä, vaikka tutkijat ovat vasta löytämässä Päätaloa. Merkkivuoden aikana järjestetään muutamia juhlaseminaareja ja Päätalon kustantaja Gummerus juhlisti juhlavuotta julkaisemalla Antti Heikkisen Päätalo-kirjan. Se ei ole tavanomainen elämäkerta vaan persoonallinen tulkinta Kalle Päätalon elämästä ja tuotannosta.

Heikkinen, Antti: Kallio-poika. Peilikuvassa Kalle Päätalo. Gummerus, 2019. 346 sivua. ISBN 978-951-24-1397-3.

Taivalkoskelaisesta metsätyömiehestä sodan jälkeen kirvesmieheksi ja rakennusmestariksi edenneen Kalle Päätalon vaiheet ovat olleet varsinkin Päätalon lukijoille varsin tuttuja. Hän oli aikoinaan Suomen ylivoimaisesti suosituin kirjailija, jonka kirjoista otettiin aluksi runsaasti painoksi ja myöhemmin jättimäisen suuria painoksia, jotka kävivät hyvin kaupaksi. Päätalolle muodostui uskollinen lukijakunta, joka vuosittain odotti isänpäiväksi ilmestyvää uutta Päätaloaan. Lukijat olivat myös aktiivisesti yhteydessä kirjailijaan, jolle kertyi fanipostia huomattavia määriä. Ensimmäinen romaani Ihmisiä telineillä (1958) sai hyvät arvostelut, mutta seuraavia kirjoja arvosteltiin viihdekirjallisuudeksi ja Päätalo sai kriitikoilta kiitosta vasta myöhemmin.

Ihmisiä telineillä on Päätalon ensimmäinen teos. Siitä julkaistiin uusintapainos vuoden 2019 syksyllä Päätalon 100-vuotispäivän kunniaksi. Teoksessa on mukana kuvaliite, Päätalon pienoiselämäkerta ja katkelma kirjan alkuperäisestä käsikirjoitusversiosta. Kuva: Gummerus Kustannus.

Päätalon elämä ja tuotanto liittyivät monin tavoin yhteen. Hän kirjoitti jättiläismäisen omaelämäkerrallisen romaanisarjan,  ja muukin hänen kirjallinen tuotantonsa kosketti hyvin suuressa määrin hänen omaa elämäänsä ja hänen omia kokemuksiaan. Päätalo kirjoitti itsestään enemmän kuin moni muu kirjailija. Päätaloa on pidetty rehellisenä oman elämänsä kuvaajana myös varjopuolien osalta. Antti Heikkinenkin pitää Päätaloa rehellisenä, suorastaan rehellisyyden perikuvana, vaikka valaiseekin kirjailijan henkilökuvaa aikaisempaa realistisemmalla otteella. Kirjailijan perhe-elämä ei ollut missään määrin esimerkillistä vaan tyypillistä taitelijaelämää, johon liittyi ryyppäämistä ja syrjähyppyjä. Niistä Päätalo ei aikoinaan ollut tunnettu, vaikka osa niistä kirjoissa kerrottiinkin. Toisaalta sellainen elämäntapa oli tunnettua myös tavallisessa suomalaisessa työläiselämässä, jota Päätalo kirjoissaan kuvasi.

Päätalon elämää on tarkasteltu hyvin pitkälle hänen omien teostensa antaman kuvan kautta. Niin tekee osittain myös Heikkinen, vaikka hän suhtautuu ajoittain Päätalon kirjoituksiin kriittisesti. Päätalo muutti varsinkin sodan jälkeistä aikaa kuvatessaan monia asioita ja henkilöitä, ja tämä on tuotu kirjallisuudessa esiin jo aikaisemminkin. Heikkinen tuo esiin myös Päätalon arkistosta löytämiään tietoja, joissa Päätalo on pohtinut omaa elämäänsä. Nämä tosin rajoittuvat vain kirjailijan myöhäisvaiheisiin ja aikakauteen, jolloin hän oli jo päätoiminen kirjailija. Ne kuitenkin täydentävät ansiokkaasti Päätalosta saatua kuvaa.

Sodan kokemuksen kuvaamisen edelläkävijä

Heikkisen kirja ei etene perinteisen kronologisen elämäkerran tavoin vaan esiin tulevat myös kirjoittajan omat lukukokemukset ja henkilöhistoria ikään kuin vertailuaineistona siihen, millaisia nykyaikaisen nuoren polven kirjailijan mahdollisuudet ovat. Heikkinen kertoo tutustuneensa Päätalon tuotantoon jo lapsuudessaan 1990-luvun alussa, kun Päätalo jo lopetteli Iijoki-sarjaansa. Tutustuminen tapahtui tietenkin aikakaudelle tyypilliseen tapaan VHS-kaseteille nauhoitetun tv-sarjan kautta. Melko pian Heikkinen alkoi lukea myös Päätalon kirjoja.

Kalle Päätalo. Kuva: Gummerus Kustannus.

Heikkisen kirja alkaa Päätalon vanhempien vaiheista ja päättyy Päätalon kuolemaan. Muutenkin noudatetaan jonkinlaista ajallista järjestystä. Ratkaisu on hyvä ja toimiva ainakin lukijan kannalta.

Kirjoittajan valinnat kuitenkin hieman ihmetyttävät. Päätalon isän mielisairaus ja Päätalon ja hänen sukunsa sairaudet tuodaan perusteellisesti esiin. Sen sijaan jätetään mainitsematta Päätalon ansiot sodassa haavoittumisen ja sotasairaaloiden kuvaajana. Päätalon sota-aika oli varsin suurelta osin haavoittumisen ja sen jälkihoidon sekä vankileirin talousaliupseerin toiminnan kuvaamista.

Aivan kokonaan jää käsittelemättä Päätalon itsensä kannalta merkityksellinen asia eli se, että hän kuului sotaveteraaneihin. Hän toi monissa teoksissaan esiin nimenomaan tämän näkökulman. Hän kuvasi ennen kaikkea sodan käyneiden miesten ja naistenkin vaiheita sodan jälkeisessä Suomessa. Oma talo oli Päätalolle tärkeä siksi, että hän oli sen itse rakennut, mutta myös siksi, että se oli rakennettu rintamiestontille alueelle, jonka kaikkien talojen omistajat olivat Päätalon tavoin osallistuneet sotaan. Päätalo kirjoitti sotaveteraaneista jo 1960-luvulla samaan aikaan, kun nuori polvi kritisoi näiden toimia. Päätalo kuvasi myös sodan psyykkisiä vammoja jo paljon ennen kuin tutkimus kiinnostui niistä 2000-luvulla. Toisaalta niitähän oli kuvattu kirjallisuudessa jo sodan jälkeen.

Toinen varsin vähäiselle huomiolle jäänyt asia on uskonnollisuus. Kallen äidin lestadiolaisuus tulee esiin ja Kallen omasta uskonnollisuudesta mainitaan lyhyesti. Kalle kuvasi kuitenkin lestadiolaisuutta teoksissaan ja nimenomaan lestadiolaisuudella oli suuri merkitys Kallen kotiseudulla. Se vaikutti myös Kallen toimintaan, mutta tätä kirjoittaja ei pohdi. Myöskään Kallen uskonnollisuutta käsitteleviä tutkimuksia ei mainita lyhyessä kirjallisuusluettelossa.

Iijoki-sarjan vanki?

Hyvästi, Iijoki on Päätalon Iijoki-sarjan päätösteos. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1995. Kuvassa on uusintapainos vuodelta 2008. Kuva: Gummerus Kustannus.

Kalle Päätalon tuotanto on niin laaja, että kaikkeen ei voi puuttua näinkään paksussa kirjassa, mutta nuo asiat olisivat olleet Päätalon tuotannon kannalta varsin olennaisia. Heikkinen tuo esiin myös Päätalon muut kuin omaelämäkerralliset teokset, jotka tavallisesti kuitataan lyhyesti. Aikaisemmat elämäkerrat ovat rakentuneet hyvin pitkälle Iijoki-sarjan varaan. Tosin ensimmäinen Päätalo-kirja, Matti Vehviläisen Kalle Päätalo, valmistui jo 1978, kun Iijoki-sarja oli vasta alkamassa. Heikkinen tuo esiin ennen kaikkea Vikke Nilon tarinoiden kaunokirjalliset ansiot ja antaa arvoa myös Höylin miehen syksylle. Aivan ansaitusti Heikkinen kysyy, mihin Päätalo olisikaan päässyt kaunokirjailijana, jollei hän olisi jäänyt Iijoki-sarja vangiksi sen kerran aloitettuaan.

Kirjasta löytyy pieniä asiavirheitäkin, tosin hyvin vähän. Päätalo ei valmistunut rakennusmestariksi Tampereen teknillisestä korkeakoulusta. Hän ei muuttanut sodan jälkeen Tampereelle vaan Tampereen naapurikuntaan Messukylään, joka tosin pian liitettiin kaupunkiin. Messukylä oli kuitenkin melkoista maaseutua vielä tässä vaiheessa, ja kaupungin keskustaan oli pitkä matka. Kallekin asui omakotitalossa, jonka tontilla viljeli perunaa jo ennen kuin rakennusta oli alettu rakentaa. Kerrostalossa hän ei asunut koskaan. Hän asui tavallaan maaseudulla vaikka olikin kaupunkilainen. Toisaalta sellaistahan Tampereella asuminen on vieläkin monin paikoin.

Päätalo kuvasi ansiokkaasti suomalaisten elämää, vaikka kertoikin omasta ja sukunsa vaiheista. Hän toi esiin pieniä yksityiskohtia, joita muuten ei kaunokirjallisuudessa olisi ehkä käsitelty. Hän kuvasi esimerkiksi heinäseipäiden saapumisen selkosille. Äkkipikainen ja pitkävihainen kirjailija oli kuitenkin syrjään vetäytyvä ja vaatimaton kirjoitustyöläinen. Omat kehunsakin hän laittoi kirjoissaan mieluiten muiden sanomaksi. Sen hän tosin muisti mainita moneen kertaan, joten ei häntä turhaan arvosteltu liiallisesta toistosta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *