Taksi Kabuliin – takapenkin perspektiivi?

Kirja alkaa klisheemäisesti 11.9.2001, kun kirjoittaja on matkalla lentokentälle. Matkan kohteena ei kuitenkaan ollut Afganistan ja Laitiaisesta tuli suurlähettiläs vasta seuraavana vuonna, joten avaus ei suoranaisesti liity aiheeseen.

Laitiainen, Tarja: Taksi Kabuliin. Otava, 2006. 271 sivua. ISBN 951-1-20782-2.

Kirja alkaa klisheemäisesti 11.9.2001, kun kirjoittaja on matkalla lentokentälle. Matkan kohteena ei kuitenkaan ollut Afganistan ja Laitiaisesta tuli suurlähettiläs vasta seuraavana vuonna, joten avaus ei suoranaisesti liity aiheeseen. Miksei kirjoittaja aloittanut uhmakkaasti vaikkapa siitä hetkestä, kaksi päivää aikaisemmin, jolloin hänen oli täytynyt UM:n Aasia-yksikön päällikkönä kuulla järkyttävä huhu kuuluisimman afgaanikomentajan Ahmedshah Masudin murhasta? Sehän olisi liittynyt paljon olennaisemmin aiheeseen, sillä afgaaneille yli 20 vuotta sissisotaa käyneen kansallissankarin marttyyrikuolema 9.9.2001 oli dramaattinen taitekohta ja tämän päivän Kabulissa suosituin kuva-aihe onkin Masud, eikä suinkaan vieraan mantereen kaksoistorni.

Ensimmäisessä luvussa Laitiainen pohtii Afganistaniin lähtöä siltä pohjalta, että "naisen asemaa määrittelee hyvin voimakkaasti perinteiden lisäksi uskonto", koska "Koraani antaa ohjeita…naisten ja miesten välisiin suhteisiin." (s. 15) Eivätkö Raamattu tai veda-kirjallisuus anna mitään ohjeita sukupuoliasioissa? Eikö myös Laitiaisen tuntemissa Etelä-Amerikan maissa ja Intiassa naisen asemaa määrittele uskonto? Valistunut lukija ei voi olla huolestumatta kun maailmaa laajalti nähnyt diplomaatti asettaa islamin oitis erikoisasemaan muihin uskontoihin verrattuna. Kirjoittaja ei myöskään kyseenalaista sitä, että naisia koskevat säännöt pohjautuisivat islamilaisissa maissa Jumalan sanaan, vaikka ne ovat kristillisissä maissa ilmeisesti ikään kuin pudonneet taivaasta ihan itsestään.

Toinen heikkous Laitiaisen teoriantuntemuksessa on hänen haluttomuutensa määritellä terrorismi yksiselitteisesti. Laitiainen suojautuu suositulla hokemalla "yhdelle siviiliuhreja aiheuttavaa väkivaltaa käyttävä järjestö on terroristiryhmä, toiselle he ovat vapautustaistelijoita" (s. 33). Eikö olisi jo aika tunnustaa, että jos nimenomainen tarkoitus on levittää silmitöntä kauhua vahingoittamalla "ketä tahansa" (sattumanvaraisesti valikoituvia uhreja), se on terrorismia, eikä voi olla minkään moraalisen määritelmän mukaan vapaustaistelua? Pommi-iskut julkisissa paikoissa ja lentokonekaappaukset ovat luonteeltaan aivan jotain muuta kuin harhaluodit, sissihyökkäykset ja vihollisen sotilaisiin tai muihin virkamiehiin kohdistuvat salamurhat. Toki viattomia siviilejä vahingoittuu kaikissa taisteluissa (urheilukilpailuissakin), mutta terrorismin (kuten tavallisen murhankin) määrittelyn kannalta ratkaisevaa on tarkoitus. Miksi tämä on niin vaikeaa sanoa julki muistelmissa, vaikka se poikkeaisikin YK:n kapulakielestä?

Kolmas heikkous onkin virkamiehen tarve tasapainotella virallisen ulkopolitiikan ja henkilökohtaisten mielipiteiden välillä. Voiko diplomaatin uraansa jatkava henkilö ylipäätään kirjoittaa muistelmiaan avoimesti? Laitiainen keskittyykin kehitysyhteistyön ja erityisesti naisprojektien kuvailemiseen, koska ne tuntuvat varmasti turvallisemmilta aiheilta kuin Suomen ulkoasiainhallinnon ristivetojen, Afganistanin värikkään historian, poliittisten juonittelujen ja terrorisminvastaisen taistelun syvällisempi analysoiminen.

Tuntuu toki mukavan avoimelta, että diplomaatit kiirehtivät julkiseen keskusteluun jo ennen eläkepäiviään, mutta onkohan loppuun asti harkittua, kun Suomen suurlähettiläs luonnehtii tukialueillaan aitoa kansansuosiota nauttivia, demokraattisesti kansanedustajiksi valittuja entisiä puoluejohtajia ja sotilaskomentajia halveksivasti "sotaherroiksi"? Sana keksittiin 1920-luvun Kiinassa, mutta sopiiko se yleisesti käytettäväksi kaikkien kehitysmaiden konfliktien osapuoliin? Miten kauan länsimainen media aikoo nimitellä kehitysmaiden aluejohtajia "sotaherroiksi", kun se samaan aikaan kutsuu heidän länsimaisia kolleegoitaan "poliitikoiksi", "maaherroiksi" tai "kenraaleiksi". Meillä ei ole tapana kutsua Mannerheimiä ja Manneria "sotaherroiksi" saati keskustan aluepoliitikkoja "heimojohtajiksi". Jostain syystä kukaan ei kehtaa puhua Suomen poliittisessa historiassa "Tuomiojan klaanista", eikä epäile kansalaissodan taustalla uskonnollista tai etnistä konfliktia, vaikka pohjalainen identiteetti ja körttiläisyys kelpaisivat mainiosti stereotyyppisiksi selityksiksi, jos Suomi olisikin Afganistan. Laitiainen osaa varmasti suurlähettilään roolissaan varoa kulttuuri-imperialistista leimaamista, mutta tällaisissa asioissa olisi arvokkaampaa valistaa lukijoita kuin tyytyä journalistisiin letkauksiin.

Voi myös ihmetellä, kuinka sopivaa ulkovallan on tukea jonkin tietyn ehdokkaan vaalikampanjaa, vaikka tämä sattuukin olemaan trendikkäästi nainen, eikä "sotaherra". Toki on helppo tuntea sympatiaa Afganistanissa poliittista uraa uurtavia naiskansanedustajia, -ministereitä ja -presidenttiehdokkaita kohtaan (kirjassa on kuva jopa naiskenraalista!), mutta onko ulkoministeriöllä listaa maista, joissa kehitysyhteistyön naisnäkökulma saa ajaa tiukan sisäpoliittisen puolueettomuuden yli – ja miten pitkään näin on tarkoitus toimia Afganistanissa? Jos Vladimir Putin saa naispuolisen vastaehdokkaan, saako tämä Suomelta yhtä lämmintä tukea kuin Afganistanin naispoliitikot?

Laitiainen on ilmeisen rauhallinen ja järkevä ihminen. Hän on huomannut, kuinka medialla on taipumusta hysteriaan: "Usein kriisitilanne näyttää pahemmalta, kun sitä seuraa kaukaa. … Väkivallan laajuutta ei suhteuteta eikä sen taustoja kerrota. … Tavallisen afgaanin kannalta maan turvallisuustilanne on parantunut huomattavasti lähes kaikkialla maassa." (s. 18)

Kansalaisrohkeuden osoituksena voi pitää sitä, että Laitiainen esiintyi Afganistanissa julkisissa tilaisuuksissa paljain päin, vaikka muutamaa vuotta aikaisemmin ulkoministerimme (toisin kuin Kreikan kulttuuriministeri samoihin aikoihin) oli verhoutunut tiukasti huiviin vieraillessaan Iranissa. Laitiainen antaakin itsestään kuvan reippaana suomalaisena naisena, joka ei pelästy haasteita ja edustaa maataan kunnialla vaikeissakin tilanteissa, vaikka hän joutuu myöntämään tienneensä Afganistanista kovin vähän ennen lähtöään Kabuliin.

Laitiainen on Afganistanin suhteen realisti, mutta hänen kykynsä verrata Afganistania esimerkiksi Irakiin kärsii hämmentävästä haluttomuudesta tunnistaa yhtäläisyyksiä. Laitiainen torjuu rinnastukset (s. 156) vähättelemällä Irakin kauppasaarron aikaista kurjistumista, infrastruktuurin rappeutumista ja hirmuhallinnon julmuuksia. Hän kuvittelee Bagdadin tuhoutuneen pommituksissa ja unohtaa, että marxilaiset salaliittoteoreetikot esittivät myös Afganistanin sodalle materialistisia motiiveja (UNOCALin ja Gazpromin öljy- ja maakaasuputkihankkeet) ennen kuin keskittyivät Irakin sodan arvosteluun. Kun Laitiainen on omin silmin nähnyt, miten erilaiseksi kuva Afganistanista voi muodostua TV-ruudussa ja paikan päällä, miksei hän rohkene epäillä, että myös Irakin sodan imago-ongelmat saattaisivat johtua pitkälti sensaatiohakuisen uutisoinninin fiksaatioista? Irakhan on syrjäyttänyt paitsi Afganistanin myös Darfurin ja Tshetshenian verisemmät näyttämöt, koska median mielenkiinnon sanelee pikemminkin länsimaiden sisäpoliittiset heijastukset kuin vilpitön huoli vieraista kansoista.

Myönteistä on, ettei Laitiainen näe harhoja Afganistanissa vilisevistä tshetsheeneistä ja lumimiehistä, kuten niin moni lehtimies ja myyttejä kritiikittömästi levittävä tutkija. Laitiainen on silminnäkijänä luotettava ja parhaimmillaan tyytyessään kirjoittamaan omista havainnoistaan.

"Taksi Kabuliin" on mielenkiintoinen suomalaisten diplomaattien elämäntapojen ja arkisten ongelmien kuvauksena, mutta se ei johdata syvällisempään pohdiskeluun, eikä oikeastaan lisää asiatietoutta Afganistanista. Kirjansa toisessa luvussa Laitiainen esittelee Afganistanin historiaa 1700-luvulta alkaen, mutta väittää kuninkaan olleen vallassa 33 vuotta ennen vuoden 1973 vallankaappausta (s. 26), vaikka todellisuudessa tämä oli vallassa jo vuodesta 1933, siis seitsemisen vuotta kauemmin. Muuten huolimattomuusvirheet ovat kiitettävän vähäisiä. Oikeinkirjoitusongelmat on ratkaistu johdonmukaisesti mm. kirjoittamalla "mullista" eikä "mullaheista" sekä "talibanista" pienellä alkukirjaimella ja unohtaen, että kyseessä on monikkomuoto; ainoastaan Pändzhshirinlaakson lyhentäminen "Panshiriksi" (s. 70) vaikuttaa huolimattomuudelta. Suurin käsitteellinen ongelma on neuvostomiehitystä vastustaneiden afgaanisissien ("mujahidinien") toistuva nimittäminen "jihadisteiksi", sillä tällä sanalla on yleensä tarkoitettu vain ulkomaalaisia vapaaehtoisia, jotka halusivat levittää "pyhää sotaa" muihinkin maihin. Ero on yhtä tärkeä islamismin ja Afganistanin politiikan analysoimisessa kuin stalinistien ja trotskilaisten erottaminen toisistaan aikoinaan Neuvostoliiton politiikkaa tutkittaessa, mikä toivottavasti muistetaan ulkoministeriössä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *