Huvilaelämää-kirjalla on kaksi kirjoittajaa. Hangon museossa tutkijana työskentelevä taidehistorioitsija ja historioitsija Katja Weiland-Särmälä on kirjoittanut historiaan liittyvät osuudet, muotoiluun ja sisustamiseen erikoistunut journalisti Kari-Otso Nevaluoma on haastatellut nykyasukkaita. Muutama haastattelu on näköjään tehty yhdessäkin. Vanhoja valokuvia on kerätty useista eri lähteistä, samoin rakennusten alkuperäispiirustuksia. Nykymiljöitä esittelevät kuvat ovat sisustus- ja arkkitehtuurivalokuvaukseen erikoistuneen Vanessa Forsténin. Taitto (Juuso ja Piritta Savolainen) on tehty huolella; ilahduttavaa on, että kuville on annettu niin reilusti tilaa, ettei lukijan tarvitse tihruta pieniäkään yksityiskohtia – joita kyllä kuvissa riittää.

Teoksen lähdepohja on tukeva: muistelmia, lehtileikkeitä, sukujen yksityisarkistoja, museoiden asiakirja- ja kuva-aarteita. Parista kirjan huvilasta on aikaisemmin julkaistu omakustanteinen historiikki, minkä lisäksi Hangon museo ja paikallinen kotiseutuyhdistys ovat kartoittaneet kaupungin rakennusperintöä. Puutalojahan on Hangossa säilynyt enemmän kuin monessa muussa suomalaisessa pikkukaupungissa; tähän kirjaan niistä on valikoitu kahdeksan. Itse asiassa huviloita esitellään yhdeksän, mutta kaksi niistä sijaitsee samalla tontilla, joten on järkevää yhdistää näiden kahden talon tarinat.

Kylpylävieraita ja neuvostosotilaita

Jo muinaiset roomalaiset pakenivat kaupunkiensa kesäistä kuumuutta vuoriston viileyteen, ja aatelisto on vuosisatojen varrella kulkenut usein kartanoiden ja kaupunkiasuntojen väliä. Varsinainen huvilakulttuurin synty ajoittuu Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolle. Silloin suuriruhtinaskunnan lainsäädäntö mahdollisti kartanoiden myynnin porvaristolle eli nousevalle keskiluokalle, maatiloja alettiin lohkoa ja kaupunkien ympärille alkoi nousta huvilayhdyskuntia.

Kirjan tausta-artikkelissa Katja Weiland-Särmälä kertoo Hangon huvilakulttuurista. Sitä vauhditti kaupunkiin perustettu kylpylä, joka houkutteli kesävieraita aina Pietarista asti. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä he pakenivat kauhuissaan saksalaisten maihinnousua peläten. Sodan päätyttyä kylpylävieraat olivat pääosin kotimaisia. Iloisilla kaksi- ja kolmekymmenluvuilla Hankoon pääsi Helsingistä jopa lentäen: vesitasot laskeutuivat kuulujen hiekkarantojen tuntumaan. Talvisodan jälkeen kaupunki jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle, ja puolentoista vuoden vuokra-aika vei monet kirjan taloista varsin huonoon kuntoon.

Toinen tausta-artikkeli käsittelee kaupungin huvila-arkkitehtuuria. Kylpyläpuiston kulmilla on Ateneumin ja hotelli Kämpin suunnittelijan Theodor Höijerin, erityisesti koulurakennuksia piirtäneen Wiwi Lönnin, Puu-Käpylän luojana toimineen Birger Brunilan ja useiden muiden tunnettujen arkkitehtien suunnittelemia taloja, mutta yhtä hyvin rakennus voitiin pystyttää hankolaisten rakennusmestarien piirustusten mukaan ja heidän valvonnassaan. Paikallista elinkeinotoimintaa saattoivat rakennuttajat suosia muutenkin, sillä Hangossa toimi 1800-luvun loppukymmeninä ja 1900-luvun alkupuolella höyrysaha. Se teki ovia ja ikkunoita, monenlaisia kalusteita, jopa kokonaisia valmistaloja. Tuotanto oli laadukasta, mutta siitä huolimatta yritys joutui 1930-luvulla lopettamaan toimintansa.

”Täällä ollaan vain käymässä”

Tausta-artikkeleiden jälkeen päästään pääasiaan eli talobiografioihin, ”huvilaelämäkertoihin”. Huviloiden esittelyt on jaettu osiin omistajien aikakausia noudattaen, ja niistä selviää myös se, kenen mukaan mikäkin talo on nimetty. Useimmat kantavat rakennuttajan tai jonkin myöhemmän omistajan vaimon tai tyttären nimeä: on Villa Karin, Villa Doris, Villa Henrika ja niin edelleen.

Tarinat tulvivat monenkirjavaa ja monista taustoista tulevaa väkeä. On topakoita täysihoitolan emäntiä, sillä joissakin taloissa toimi pensionaatti, johon majoittui niin kesälomalaisia kuin kaupungissa työskenteleviä ihmisiä. On huvilavahteja, jotka pitivät paikkoja kunnossa talvisin, on kaiken tasoista palveluskuntaa, joka huolehti siitä, että herrasväellä oli hyvä olla, sitten kun he suvaitsivat saapua nauttimaan raikkaista merituulista ja kävelemään mäntymetsään raivattuja polkuja. Omistajien toimintaa selvitetään myös: joku oli kylpylaitoksen johtaja, toinen laivanvarustaja. Menestyviä liikemiehiä oli joukossa useampiakin; joskus joku heistä menetti omaisuutensa ja joutui saman tien myymään huvilan. Toki omistajanvaihdoksiin on monia muitakin syitä.

Muuan nykyasukkaista toteaa olevansa vain pieni palanen pitkässä huvilanhaltijoiden ketjussa. Toinen taas sanoo, että talon nimen vaihtaminen ei tulisi mieleenkään, vaikka se viittaa yli sata vuotta sitten kuolleen omistajan tyttäreen, joka ei ehkä edes asunut kyseisessä talossa. Samantyyppisiä ajatuksia on muillakin haastatelluilla: vaikka vapaa-ajan koti on oma, siellä ollaan siitä huolimatta ikään kuin vain käymässä, vierailulla, kuten edellisetkin asukkaat.

Talojen tarinat liittyvät vahvasti Hankoon kesäkaupunkina ja erityisesti kylpyläelämään. Koska varsinaisessa kylpylärakennuksessa oli yöpymispaikkoja vähän, huviloiden omistajat majoittivat mielellään kesävieraita. Jotkut perheet olivat niin vieraanvaraisia, että muuttivat itse kesäkuukausiksi vaikkapa tontilla olevaan sivurakennukseen ja jättivät päärakennuksen vuokralaisille. Sesonki oli lyhyt, vain 12 viikkoa, mutta täynnä tapahtumia.

Huviloiden tontit olivat joko omiksi ostettuja tai kaupungilta vuokrattuja. Vuokra-aika oli tyypillisesti 25 vuotta. Aluksi tontteja vuokrattiin vain oman paikkakunnan asukkaille, myöhemmin myös muille. Ennen ensimmäistä maailmansotaa osa taloista kuului venäläisperheille, jotka sitten Suomen itsenäistyttyä joutuivat luopumaan omistuksistaan. Kova kohtalo oli myös sillä saksalaismiehellä, joka karkotettiin Hangosta Siperiaan vuonna 1914, ja jota vaimo ja pariskunnan poika päättivät seurata.

Muutamassa huvilassa asuu edelleen – vanhojen puutalojen tapaan – kummituksia, joista nykyasukkailla on enemmän ja vähemmän varmoja havaintoja.

Menneiden aikojen charmia – ja tiivistä työtä

Vaikka kirja alaotsikkonsa mukaan kertoo vain Hangon huviloiden historiaa, se antaa lukijalle enemmän. Katja Weiland-Särmälä on tehnyt huikean urakan kartoittaessaan talojen entisten omistajaperheiden ja -sukujen historiaa. Esillä ovat henkilöiden perhesuhteet, heidän toimintansa omassa ammatissaan sekä kaupungin riennoissa, joissakin tapauksissa jopa Hangon hallinnossa. Melkoisesta osasta henkilöitä on onnistuttu löytämään valokuvat. Taloista kirjassa on vanhoja kuvia, muutamista myös alkuperäisiä rakennuspiirustuksia.

Huvilaelämäkerroissa henkiin herää mennyt maailma: elegantit herrasväet hiekkarannoilla, purjeveneet Suomenlahden aalloilla, urheiluautot jotka 1920-luvulla kiitävät Helsingistä Hankoon huimaavaa 25-35 kilometrin tuntivauhtia. Fordit, Packardit, Cadillacit ja Oldsmobilet osallistuivat autokilpailuun, jonka nyttemmin on korvannut merellinen Hangon Regatta.

Talvisodan jälkeinen vuokra-aika jätti jälkensä useisiin huviloihin. Niiden käyttötarkoitusta ei kaikissa tapauksissa tiedetä, mutta jonkin verran informaatiota on onnistuttu kaivamaan eri lähteistä. Pietarilaisen piispan rakennuttama ja hankolaisen rakennusmestarin piirtämä Villa Havssmak toimi neuvostomiehittäjillä jonkinlaisena tukikohtana, ja tuosta ajasta kertovat myös yhdestä rakennuksesta romun keskeltä löytyneet painetut lappuset, joista toinen varoittaa miinavaarasta ja toinen ilmoittaa, että rakennus on nyt siivottu ja valmis käyttöön.

Myöhemmilläkin vuosikymmenillä taloilla on ollut monenlaista käyttötarkoitusta. Yksi palveli hankolaisen vaatetustehdas Hyvon-Kudeneule Oy:n työntekijöiden asuntolana, toisessa toimi ensin kahvila, sitten olutkrouvi ja elävää musiikkia esittävä ravintola aina viime vuosiin saakka. Nyt kyseisestä talosta on sukeutunut tunnelmallinen sisustus- ja lifestylemyymälä.

Muut kirjassa esitellyt talot ovatkin sitten yksityiskoteja, osa yhden perheen, osa useamman omistuksessa. Nykyasukkaiden haastattelut valottavat paitsi heidän suhdettaan taloon ja sen menneisyyteen, myös sitä vaivannäköä, mikä talojen kunnostukseen ja kunnossapitoon on viime aikoina panostettu. Remontteja kun oli vuosikymmenten varrella tehty piittaamatta sen enempää alkuperäistyyleistä kuin alkuperäisistä materiaaleistakaan. Niinpä sitten kunnostustöissä on löytynyt kaikenlaisia yllätyksiä, eristeenä käytetystä hiekasta aina vanhoihin kiinnostaviin kirjenippuihin tai muuhun esineistöön, ja useimmiten töitä on jouduttu tekemään enemmän kuin taloa hankittaessa ja urakoita aloittaessa on osattu edes kuvitella. Kirjan nämä osiot – jotka välillä lähentelevät työselostusta mutta joita on silti kiva lukea – kiinnostanevat myös niitä lukijoita, jolle puutalotietous on syystä tai toisesta tarpeen.

Hangon huviloista on tehty aiemmin erilaisia opinnäytetöitä, Hangon museon käynnistämää tutkimusta ja lifestyle-tyyppisiä runsaasti kuvitettuja kirjoja. Nyt käsillä oleva teos yhdistää kaikki nämä lähestymistavat onnistuneella tavalla, ja se sopii monenlaiselle lukijalle. Kirjasta löytyy runsain mitoin sekä rakennus- että henkilöhistoriaa, ja vapaa-ajankodin kunnostaja tai suunnittelija tutkii luultavasti huolella nykyasukkaiden kertomukset siitä mitä he ovat talolle tehneet ja kuinka kaikki sujui.

Jos jotakin voisi vielä toivoa, niin ehkä kartta olisi ollut paikallaan? Toki talojen sijainti selviää kirjan tarinoistakin, ja kun ne kuitenkin ovat yksityisasuntoja, niin turistitulvaa ei varmaan pihamaille tai aidan taakse kadulle halutakaan.

Pieni suomenruotsalainen hankolaiskustantaja Libraria on tehnyt kulttuuriteon – samoin kuin kirjoittajat. Kirja julkaistiin – joidenkin aiempien saman kustantajan teosten tapaan – samanaikaisesti sekä alkukielellään suomeksi että ruotsinkielisenä käännöksenä (Villaliv, Hangövillornas historia, kääntäjä Heidi Granqvist).