Talous on kriisissä, eivät ihmiset

Wolfgang Streeck katsoo, että eurooppalainen demokraattinen hyvinvointivaltiokapitalismi on ostanut edellisten 40 vuoden aikana lisää elinaikaa ensin inflaation, sitten valtionvelan ja viimeksi yksityisen velanoton lisäämisen avulla. Lopulta keskuspankit ovat tekohengittäneet kapitalismia ostamalla markkinoilta velkapapereja. Tästä on seurannut talouden nykyinen kolmoiskriisi: pankit, julkiset taloudet ja reaalitalous uivat samaan aikaan syvissä vesissä. Streeck näkee Karl Polanyin tavoin markkinaliberalismin synnyttäneen vastavoimansa, mikä sysää liikkeelle talouden demokratisoimisvaatimukset.

Streeck, Wolfgang: Ostettua aikaa. Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. [Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus. Frankfurter Adorno-Vorlesungen 2012]. Käännös: Mari Kukkonen. Vastapaino, 2015. 254 sivua. ISBN 978-951-768-445-3.

Saksalainen taloussosiologi Wolfgang Streeck tulkitsee, että poliitikot eivät kykene enää lykkäämään kapitalismin kriisiä, joka on aiheutunut verovaltion muuttumisesta finanssidiplomatian ohjaamaksi velkavaltioksi. Max Planck -instituutin yhteiskuntatutkimuksen johtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Streeck selventää kriisin liittyvän siihen, että pääoma on ollut lähdössä täystyöllisyyttä, sosiaalista tasa-arvoa ja demokraattista päätöksentekoa tavoitelleesta neuvottelupöydästä Euroopassa 1970-luvulta lähtien.

Tuotteliaana kapitalismin analysoijana tunnettu Streeck ammentaa 60-lukulaisen Frankfurtin koulun kriisiteorioista, jotka arvioivat poliittisen talouden historiallista kehitystä marxilaissävytteisen tulkintakehikon avulla. Frankfurtilaiset eivät uskoneet tulevaisuutta voitavan ennustaa tai talouden toimivan luonnonlain tavoin vaan ihmisten toiminta tuli suhteuttaa kapitalististen yhteiskuntien muuttuvaiseen rakenteeseen. Tältä pohjalta on mahdollista tutkia yhteiskunnallisen muutoksen suuria kehityskaaria.

image

Kuva: Gustave Doré, Gargantua.

Ostettu aika alkaa loppua

Wolfgang Streeck katsoo, että eurooppalainen demokraattinen hyvinvointivaltiokapitalismi on ostanut edellisten 40 vuoden aikana lisää elinaikaa ensin inflaation, sitten valtionvelan ja viimeksi yksityisen velanoton lisäämisen avulla. Lopulta keskuspankit ovat tekohengittäneet kapitalismia ostamalla markkinoilta velkapapereja. Tästä on seurannut talouden nykyinen kolmoiskriisi: pankit, julkiset taloudet ja reaalitalous uivat samaan aikaan syvissä vesissä.

Suurten ikäluokkien velkavetoinen kulutusjuhla ja pääoman kapinan synnyttämä finanssikapitalismi ovat tässä tulkinnassa johtamassa myös demokratian ja talouden erottamiseen toisistaan. Se on merkinnyt ”jättäytymistä markkinoiden oikeudenmukaisuuden varaan”. Kun markkinat irtoavat poliittisesta ohjauksesta, demokratia ”on steriloitumassa uudelleenjakavaksi joukkodemokratiaksi ja typistymässä oikeusvaltion ja julkisen viihteen yhdistelmäksi”.

Streeckin jälkikäteisarvioinnissa esimerkiksi Frankfurtin koulun edustajat tai uudet muotisosiologit kuten Amitai Etzioni pitivät 1960-luvun lopulta lähtien talouskasvun ja lisäarvon tuottamiseen liittyviä kysymyksiä ohjaus- tai legitimaatio-ongelmina. Sen sijaan viimeisimmät vuosikymmenet ovat osoittaneet, että talous on kriisissä ja pääoman edustajat sanoutuivat itse irti palkkatyönormiin sitoutuneista palkansaaja-kuluttajista.

Demokratiasta tulosohjaukseen

Työelämän inhimillistymisen ja demokratisoitumisen näköalat ovat vaihtuneet markkinaliberalismissa joukkotyöttömyyteen ja hierarkkisen tulosohjauksen vakiintumiseen työpaikoilla. Globaalien markkinavoimien kilpailuttamat ”vakauttajavaltiotkaan” eivät kykene julkisten palvelujen markkinoistamisestakaan huolimatta keräämään riittävästi verotuloja yksityisiltä omistajilta. Streeckistä inflaatio ja valtion velkaantuminen johtuivat talousjärjestelmän sisäisistä ongelmista kuten investointivajeesta, eivät julkisen sektorin pöhötaudista.

Teoksen vahvuutena on tulkintojen todistaminen vankalla empirialla. Kymmenien vuosien mittaiseen tarkastelujaksoon perustuvat pitkittäisleikkaukset länsimaiden talouskehityksestä eivät jätä sijaa väärinymmärryksille. Vaikka valtavirtataloustieteen johtopäätökset talouslukujen taustasyistä ovat erilaiset, tukevat tilastot Streeckin kriisiteoriaa. Viimeksi mainittu kysyy perustellusti, olisiko parempi luopua ”järkevänä” pidetystä globaalin finanssikapitalismin pelisäännöillä toimivasta taloudenpidosta ja ottaa vakavasti sen ”populistiseksi” leimattu kritiikki.

Kohti sosiaalista oikeudenmukaisuutta

Wolfgang Streeck ehdottaa teollisuusmaissa 1980-luvun puolimaista vuoteen 2011 saakka hiipuneen talouskasvun lääkkeeksi markkinoiden ottamista takaisin yhteiskunnalliseen hallintaan. Se merkitsisi esimerkiksi uutta kansalliset devalvaatiot sallivaa Bretton Woods -henkistä eurooppalaista rahapoliittista järjestelyä. Talouskasvu ei ole Streeckille kuitenkaan itseisarvo. Hän korvaisi markkinaoikeudenmukaisuuden sosiaalisella oikeudenmukaisuudella.

Ehdotusten esikuvana vaikuttaa olevan toisen maailmansodan jälkeinen keynesiläinen sekatalousmalli. Streeck näkee Karl Polanyin tavoin markkinaliberalismin synnyttäneen vastavoimansa, mikä sysää liikkeelle talouden demokratisoimisvaatimukset. Hänen tulkinnassaan talouskriisin ja siitä seuraavien yhteiskunnallisten ongelmien voittamisen avaimena on murtautuminen markkinakurin rautahäkistä. Vasta kapitalismin kriisin ratkaiseminen johtaisi tässä ajattelussa siihen 60-lukulaiseen utopiaan, että ihmisillä olisi tilaa ilmaista itseään vapaammin työssä ja sen ulkopuolella.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *