Talouskasvu ja inhimillinen kehitys yhtenä kertomuksena

Arviossani kiinnitän huomioni teoksen kahteen tunnusomaiseen piirteeseen. Kirjoittajat selittävät historiallista kehitystä erilaisten tekijöiden yhteen osumisena eivätkä yksioikoisina syiden ja seurausten polkuina. Toiseksi he kuljettavat rinnakkain taloudellisen ja inhimillisen kehityksen indikaattoreita, mikä tekee teoksesta integroitua talous- ja sosiaalihistoriaa.

Koponen, Juhani, Saaritsa, Sakari: Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi. Suomi kehityksen kiinniottajana. Gaudeamus, 2019. 463 sivua. ISBN 978-952-345-031-8.

”Suomen ihme”

Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittaman antologian alaotsikko ”Suomi kehityksen kiinniottajana” välittää suomalaisten historiallisen identiteetin yhden keskeisen myytin: kansamme nousi köyhästä agraariyhteiskunnasta hyvin toimeen tulevaksi urbaaniksi yhteisöksi ennätysajassa. Kasvuvolyymiin, jonka saavuttamiseen britit tarvitsivat yli sata vuotta ja Keski-Euroopan valtiot yleensä puoli vuosisataa, suomalaiset pääsivät toisen maailmansodan jälkeen yhdessä sukupolvessa. ”Suomen ihmettä” kuvaa 1950-luvulta 1980-luvulle tapahtunut huima hyppy odotettavassa elinajassa: 1950-luvun alle 60 vuoden sijasta elämme 2000-luvulla yli 80-vuotiaiksi. Elinaika on yksi niistä inhimillisen kehityksen indikaattoreista, joilla tekijät laajentavat näkökulmansa taloushistoriallisesta sosiaalihistorialliseksi.

Kirja-arvioni lähtökohtana on ennen muuta kiinnostukseni suomalaisten kollektiiviseen historialliseen identiteettiin, johon ”Suomen ihme” elimellisesti kuuluu ja jonka myyttisenä pohjana historiakulttuurissamme esiintyy väestön resilienssi, kyky kohdata taittumatta olemassaoloa uhkaavat katastrofit. Kysyn teoksen kirjoittajilta, onko suomalaisilla ollut erityinen potentiaali selviytyä olemassaolon taistelusta ja vielä ottaa muut rivakasti kiinni. Antologian toimittajilla on toki omaani laajempi tulokulma. Juhani Koponen on yleisten kehitysteorioiden ja globaalisti vertailevan kehitysmaatutkimuksen tuntija, samoin kuin myös Sakari Saaritsa, jonka painottama inhimillisen kehityksen indeksi on tuonut antologiaan nais-, lapsi- ja siirtolaisnäkökulmat. ”Kehitys” ei teoksessa ole pelkästään talouskasvua vaan ihmisten mahdollisuuksien laajenevaa ”hyvän kehää”.

Johdannossa toimittajat lupaavat liittää Suomen kokemukset globaaliin kehityskeskusteluun. Vaikka he tunnustavat historiallisten tapahtumien riippuvuuden useiden erilaisten tekijöiden ennakoimattomasta yhteen osumisesta, historiallisesta kontingenssista, joka tekee minkään universaalin kehitysmallin tarjoamisen kehittyville talouksille epätarkoituksenmukaiseksi, he lähtevät liikkeelle kasvun kansainvälisistä teorioista. Klassikkojen kuten W. W. Rostowin ja Karl Marxin ohi he nostavat esiin Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin institutionalistisen teorian, jonka mukaan maan sisäisten instituutioiden luonne ratkaisee kasvun onnistumisen. Mikäli poliittiset ja taloudelliset instituutiot ovat inklusiivisia ja sallivat mahdollisimman monen ryhmän osallistua aktiivisesti päätöksentekoon ja taloudenpitoon, hyvän kehä maassa laajenee.

Mies korjaa pellolla hevosvetoista viljanleikkuukonetta 1950-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Avoin eliitti ja aktiivinen valtio ”hyvän kehän” edistäjinä Suomessa

Teollistumisen alkutaipaleella saatavilla olleista runsaista luonnonvaroista ja halvasta työvoimasta huolimatta Suomi vaurastui viipeellä muihin Pohjoismaihin verrattuna. Inklusiivisia instituutioita jäljittäessään Matti Peltonen päättelee hitaan kasvun syyksi maaseudun vanhakantaisen pidättäytymisen omavaraistalouteen. Maataloustuotteiden vähäisestä myynnistä saadut tasaisen niukat rahatulot pitivät maaseudun väestön mahdollisuuksiltaan suhteellisen yhdenvertaisena, mikä esti maaseudun kehityksen juuttumisen jyrkkiin yhteiskunnallisiin jakolinjoihin. Yrjö Kaukiainen puolestaan kiinnittää huomionsa herrasväen niukkuuteen teollistumisen alkuvaiheessa. Suomessa ei ollut tarpeeksi herrasväkeä, joka olisi kammennut kulutustavaratuotannon kasvuun ja muodostanut yhteiskuntaan riittävän kokoisen urbaanin väestökerroksen. Eliitin vaatimattomuuden ansiosta Suomeen ei talouskasvun irtiottovaiheessa muodostunut itseriittoista modernia sektoria, joka olisi kerännyt kasvun hedelmät itselleen ja jättänyt pääväestön taakseen. Risto Alapuron mukaan fennomaaninen liike tuki eliitin kehitystä inklusiiviseksi instituutioksi, joka ulossulkemisen sijasta veti alemmat väestöryhmät mukaan viriävään vaurauden tavoitteluun.

197309 . Kaisaniemenkatu 5. Pukevan uudistunut tavaratalo laajennusosan valmistuttua vuonna 1973. Naisten asusteosasto. Kuva: Rista Simo SER, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Erilaisten inklusiivisten instituutioiden jäljittäminen ja löytäminen Suomen taloushistoriasta ei estä toimittajia loppuluvussa antamasta tunnustusta kaikkien instituutioiden äidille, valtiolle, hyvän kehän levittämisessä. Vaikka valtion suoritus maamme viimeisessä nälkäkatastrofissa 1860-luvulla oli surkea, valtio aktivoitui autonomian ajan lopulla kannustamaan yrityksiä käyttämään globalisaation mahdollisuuksia ja myös huolehtimaan hyvän kehän yhteiskunnallisesta laajenemisesta.

Markku Kuisma kertoo luvussa ”Maanomistus ja kehitys: risteytysten pitkä ketju”, kuinka valtio vuonna 1925 säädetyn Lex Pulkkisen avulla pysäytti puunjalostusyhtiöiden harjoittaman metsätilojen ahnehtimisen ja säilytti metsävarat maanviljelijöiden ja valtion omistuksessa. ”Metsäkapitalismin kieltolaki”, kuten Kuisma Lex Pulkkista kutsuu, teki metsätaloudesta ensimmäiseen tasavaltaan sopivasti inklusiivisen instituution.

Toisen maailmansodan jälkeisessä talousloikassa valtion osuus oli ratkaiseva. Valtion ansiosta Suomi sai kansallisen öljynjalostamon ja taloudelle tarpeellisen logistisen perusrakenteen. Tulopolitiikka levitti kasvun hedelmät tasaisesti väestön eri ryhmiin. Koulutuksen ja terveydenhoidon instituutiot uudistuivat lainsäädännön avulla niin ikään inklusiivisiksi. Vaikka valtiokeskeisyyttä jo 1980-luvun yhteiskunnallisessa keskustelussa  opittiin epäilemään taloutta lamauttavaksi institutionaaliseksi piirteeksi, sen osuutta sodan jälkeiseen ”Suomen ihmeeseen” ei voi kiistää.

Vaihtoehtoiset kertomukset

Loppuluku ”Tie Suomeen: toinen kertomus” on avain koko kirjaan. Se palaa kasvuteorioiden tarjoamiin vaihtoehtoisiin tulokulmiin ja tarkastelee kriittisesti kiinniottajamyyttiä. Koponen ja Saaritsa torjuvat historiallisen determinismin, jonka mukaan kansan vuosisatojen aikana kasvattama resilienssi olisi tuottanut toisen maailmansodan jälkeisen ”Suomen ihmeen”. He suhtautuvat loppuyhteenvedossaan kriittisesti myös Acemoglun ja ja Robisonin teoriaan inklusiivisten instituutioiden vääjäämättä tuottamasta hyvän kehästä ja kysyvät, eivätkö myös ei-inklusiiviset instituutiot voi tuottaa hyviä kehiä, vaikkapa tapahtumien tarkoittamattomien seuraustensa ansiosta.  He painottavat historiallista kontingenssia, muutosta tuottavien tekijöiden ennakoimatonta yhteen osumista. ”Kiinniottaminen” koostuu Suomenkin kohdalla heidän mukaansa tapahtumakulkujen kriittisistä risteytymiskohdista.

Antologian kirjoittajat eivät ole teksteissään kokonaan torjuneet kontrafaktuaalisuuden lumoa. Markku Kuisma jossittelee kysymällä, miten Suomen taloudelle ja yhteiskunnalle olisi käynyt, jos valtio ei Lex Pulkkisella olisi suitsinut markkinaliberalismia – ja jättää kysymyksen kiehtovasti auki. Aappo Kähönen puolestaan tarkastellessaan vuoden 1905 suurlakon ja Mäntsälän kapinan välistä poliittista tilannetta kysyy, mitä Suomelle olisi tapahtunut, jos sisällissota olisi päättynyt toisin ja Suomesta olisi tullut osa Neuvosto-Venäjää tai Saksan protektoraatti. Nämä mahdollisuudet olivat olemassa, niin tilanteessa kuin toimijoiden intentioissa. Kähönen viittaa kuitenkin skandinaaviseen perintöön, joka erotti Suomen  Keski-Euroopan poliittisesta kurimuksesta ja antoi vakaat puitteet talouden ja yhteiskunnan vähittäiselle modernisaatiolle.

Yhden ”toisen kertomuksen mukaan Malthusin väestökasvuteorian mukainen kurjistumiskatastrofi jäi Suomessa toteutumatta 1800-luvun lopulta 1960-luvulle jatkuneen maastamuuton ansiosta. Maastamuuttajille löytyi auliita vastaanottajia niin Pohjois-Amerikasta kuin Ruotsista. Noin miljoonan suomalaisen poismuutto ratkaisi oleellisella tavalla Suomen talouskasvun hitauden ongelman.

Suomi välttyi myös W. W. Rostowin kasvuteorian edellyttämältä irtiottovaiheelta, jossa ainakin yksi sukupolvi jäi hyvinvointiodotuksineen talouden investointitarpeiden jalkoihin. Ruotsin ajalta peritty valtiokeskeisyys ja fennomaanisen liikkeen luoma luokkarajat ylittävä yhteistahto mahdollistivat poliittiset päätökset, joiden ansiosta iin maaseudun pieneläjät kuin kaupunkien tehdastyöntekijät välttyivät sekä rosvokapitalistien että korporatiivisen valtion kuristukselta.

Työpäivä päättyy Tampellan tehtaassa vuonna 1909. Kuva: Wikimedia Commons.

Globalisaation ensimmäisessä vaiheessa, jossa Suomen luonnonvarat joutuivat kansainvälisen kapitalismin pyyteiden kohteeksi, globaali kanssakäyminen antoi niin Markku Kuisman kuin Laura Ekholmin ja Riitta Hjerppen mukaan Suomen taloudelle myös kestävän kehityksen eväitä. Pääoman tuominen ja teknologian lainaaminen ulkomailta toki näytti autonomian ajalla vievän Suomen taloudelliselle periferialle tyypilliseen hyväksikäytetyn asemaan, mutta jo 1900-luvun alkupuolella suomalaiset ottivat ohjakset käsiinsä. Oman kaivosteollisuuden ja toisen maailmansodan jälkeen oman öljynjalostuksen perustaminen ja suomalaiset tuotantolaitosten oman tutkimus- ja kehittämistoiminnan virittäminen merkitsivät määrätietoista irtautumista kansainvälisistä riippuvuussuhteista. Laura Ekholmin ja Riitta Hjerppen mukaan riippumattomuuden missio on 1900-luvun lopulla nousseen toisen globalisaatioaallon paineen alla ollut unohtumaisillaan. Kirjoittajien mukaan Suomi kuitenkin varoo edelleen antamasta ainakaan poliittisesti herkimpiä talouden alueita vieraan käsiin.

Suomalaisuuden myyttejä

Kirjan ydinteemoja, talouden ja yhteiskunnan kehitystä käsittelevät luvut ovat luonteeltaan varsin empiristisiä ja kyseenalaistavat Suomen ”talousihmeen” myyttiset selitykset. Suomalaisuuden myytteihin kuuluva vuosisatojen ajan vaalitun yhteiskunnallinen tasa-arvon on nähty ilmenneen ennen muuta maata viljelevän väestön suhteellisena yhtenäisyytenä. Matti Peltonen yhtyykin Viljo Rasilan 1960-luvulla esittämään käsitykseen, jonka mukaan maataomistavien talonpoikien ja vuokraviljelijöiden välinen elintasokuilu ei metsätalouden läpimurronkaan jälkeen ollut ylittämätön. Vuoden 1918 tapahtumien valossa on kuitenkin vaikea olla näkemättä maaseudun yhteisöissä kipeitä jakolinjoja, jotka katosivat vasta hyvinvointivaltion rakentamisen myötä.

Risto Alapuro ja Arto Kokkinen puolestaan tarttuvat myyttiin Suomesta koulutusyhteiskuntana. Koulutus oli kehityksen avaininstituutio, mutta avautui vain hitaasti kaikelle kansalle. Snellman itse epäili kaiken kansan yhteisen koulutien mahdollisuutta. Rinnakkaiskoulujärjestelmä, joka antoi korkeakouluvalmiudet vain pienelle osalle kansaa, rajoitti ihmisten kouluttautumista aina 1970-luvun peruskoulu-uudistukseen asti. ”Toisen kertomuksen” mukaan valtio satsasi korkeampaan opetukseen vain sen verran, että maailmalta saatava tietotaito saatiin välittymään Suomeen. Eliitit eivät rientäneet avartamaan oppikoulujen ja yliopiston ovia, vaan työvoiman koulutustarpeen tultua suuren rakennemuutoksen vuosikymmeninä 1950–1970 polttavaksi yhteinen kansa tunki niistä sisään.

Koululaisia välitunnilla Pihlajiston ala-asteen pihalla vuonna 1979. Kuva: Stefan Bremer, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Acemoglun ja Robinsonin kasvuteorian edellyttämiä inklusiiivisia instituutioita antologian kirjoittajat toki Suomen taloushistoriasta löytävät. Valtion aktiivinen interventio tuki talouden kehitystä ja hyvinvoinnin tasaista jakamista.  Kansalaisyhteiskunta laajeni ja aktivoitui, kun eliitit ottivat rahvaan luottamuksensa piiriin. Kansallinen koulutusjärjestelmäkin avautui lopulta 1970-luvulla palvelemaan inhimillisen pääoman laajaa kysyntää. Hyvän kehän avartuminen riippui kuitenkin Koposen ja Saaritsan mukaan kehityskulkujen kriittisistä risteyksistä eikä ennalta määräytyneestä liikkeestä. Siksi loppuluku painottaa sitä, etteivät kehityksen kiinniottamisen keinot eivät ole yksiselitteisiä eivätkä yhteiskunnasta toiseen sellaisinaan sovellettavia. Suomen kokemus ei kelpaa ohjenuoraksi kehittyville talouksille, mutta siihen tutustuminen a herkistää kiinniottamisvaiheessa olevien yhteiskuntien toimijoita näkemään niin sisäisten kuin ulkoisten tekijöiden mahdollisuudet.

Lukijan samaistuttavaksi avautuvaa taloushistoriaa

”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi – Suomi kehityksen kiinniottajana” lyö poskelle niitä historianharrastajia, jotka katsovat poliittisen historian olevan jännittävää ja taloushistorian kuivakkaa. Kirjan luvut ovat poikkeuksetta vetävästi kirjoitettuja. Etenkin Markku Kuisman ja Hanna Snellmanin tapa antaa oman kirjoittajaäänensä kuulua rivien välistä pitää lukijan mukana. Vaihtoehtojen pohdiskelu, hillitty jossittelu ja jännittäviin risteyksiin pysähtyminen ovat tyylikeinoja, joilla BKT, peltoala, kaupan volyymi ja koulutusindeksit muuttuvat hyvän kehän kertomukseksi.

Inhimillisen kehityksen indikaattoreiden kuljettaminen talouslukujen rinnalla tuo sisällön lähelle tavallista lukijaa. Älyllisesti lukija pysyy valppaana kiitos kirjoittajien tavan nähdä kehitys vaihtoehtoisina keromuksina. Suomalaisen historiallisen identiteetin etsijä joutuu luopumaan historiallisen kansallisen resilienssin myytistä ja tyytymään instituutioiden ketteryyden tunnustamiseen. Ketteryys tosin tulee Suomen kertomukseen mukaan vasta Suomen kohdatessa globalisaation. Aikaisempi jähmeys muuttuu globalisaation paineissa ponnekkuudeksi, joka saattaa ilmetä runoilijan Nälkämaan laulussa uhmakkaana ”raukat vain menköhöt merten taa” vetoomuksena tai suomalaisten Pelle Pelottomien harjoittamana teknologisten lainojen neuvokkaana soveltamisena. Lukija voi halutessaan lukea kirjan kansallisena menestystarinana, vaikka näkisikin menestykset vain erilaisten tekijöiden hyvin ajoittuneina yhteen osumisina.

Nälkämaan voi sanoa muuttuneen hyvinvointivaltioksi. Muutos kuitenkin jatkuu. Pitäisikö teoksen saada jatko-osa, jossa hyvinvointivaltio muuttuu kilpailuvaltioksi. Pysyisivätkö inhimillisen ja taloudellisen kehityksen indikaattorit edelleen rinnakkain kulkevina?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *