Jarkko Vesikansalta tarkastettiin tänä syksynä väitöskirja, jossa hän selvitti kylmän sodan aikaista kommunisminvastaista porvarillista aktivismia ja järjestötoimintaa Suomessa. Otava julkaisi samanaikaisesti syksyn kirjamarkkinoille väitöskirjasta lukijaystävällisemmän version nimellä Salainen sisällissota – Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa.

Vesikansa on tarttunut aiheeseen, josta aikaisempaa tutkimusta ei käytännössä ole. Aihetta on pidetty arkaluontoisena, eivätkä mukana olleet toimijat ole suuremmin tekemisistään huudelleet. Näin ollen riittäviä lähteitä ei ole juurikaan ollut tutkijoilla käytettävissä. Vesikansan kohdalla on toteutunut jokaisen tutkijan unelma, kun hän on saanut käyttöönsä ”tutkimusneitseellisen” Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön (SYT) asiakirjat. Erityisen kiitettävää on se, että asiakirjat on saatu Kansallisarkistoon muidenkin tutkijoiden käyttöön.

Muina lähteinään Vesikansa on käyttänyt eri puolueiden arkistojen ohella muun muassa Vapauden Akateemisen Liiton (VAL), Moraalisen varustautumisen tuki -säätiön ja Kansalaiskasvatuksen keskuksen (KaKe) asiakirjoja. Arkistoaineistoa tukemassa on vielä haastatteluja ja muistelmia. Tutkimus seisookin varsin tukevalla lähdepohjalla. Lisäksi lähdeviitteiden käyttö on johdonmukaista ja tarkkaa.

Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö sai alkunsa jo 1950-luvun alussa, kun muutamat ”tummiin pukeutuneet herrat” kokoontuivat yhteisen uhan edessä. Joukossa oli muun muassa suuryhtiöiden omistajia, kuten R. Erik Serlachius, josta tuli säätiön voimahahmo kymmeniksi vuosiksi. Muista yhteiskunnallisista vaikuttajista mainittakoon Suomen Pankin osastopäällikkö Keijo Alho ja Suomen Työnantajain Keskusliiton sosiaaliosaston johtaja Tapani Virkkunen. Seuraavien vuosikymmenten aikana säätiö pyrki patoamaan kommunismia myöntämällä apurahoja tieteellisiin tutkimuksiin, rahoittamalla kommunisteihin kohdistunutta vakoilua ja levittämällä kommunisminvastaisia tiedotteita ja kirjasia.

Tieteellisessä tutkimuksessa keskityttiin ihmettelemään kommunismin kannatusta. Säätiön ensimmäisessä tutkimusohjelmassa määriteltiin tavoitteeksi ”löytää keinot kommunistisen ja SKDL:läisen ajattelutavan tukahduttamiseen kansamme keskuudessa”. Aatteen suosion todettiin johtuvan lähinnä köyhyydestä ja työttömyydestä, mutta myös kunkin paikkakunnan asenneilmapiiristä ja historiasta. Tutkimuksissa kerättyjen tietojen avulla piti saada selville, miten kommunistien ajattelutapoja saataisiin muutettua yksilötasolla.

Suomen Kommunistiseen Puolueeseen kohdistuneessa tiedustelussa SYT teki yhteistyötä erityisesti Suojelupoliisin ja SDP:n tiedusteluorganisaation, ns. Puskalan putiikin kanssa. Sekä Supo että Veikko Puskala värväsivät SKP:n sisältä myyriä, jotka kertoivat tietoa muun muassa SKP:n kansainvälisistä suhteista, sisäisistä ristiriidoista ja lakkoliikkeistä. Tiedottajien motiivina oli milloin raha tai viina, milloin henkilökohtainen kostonhalu. Puskalan tiedusteluraportteja saivat SYT:n lisäksi Supo, Puolustusvoimat, STK ja presidentti Urho Kekkonen. Myös Supo toimitti säätiölle toisinaan sisäisiä raporttejaan ja ylimmälle valtiojohdolle tarkoitettuja tiedotuslehtisiä.

Kerättyjä tietoja käytettiin paitsi varautumisessa ennalta SKP:n ja Neuvostoliiton aikeisiin, myös kommunisminvastaisessa propagandatyössä. Säätiö järjesti 1950-luvulla Unto Parvilahden teoksen Berijan tarhat ilmestymisen yhteydessä yleisötilaisuuksia, joissa Parvilahti ja Arvo ”Poika” Tuominen kertoivat kokemuksistaan. Samalla vuosikymmenellä ilmestyi Lauri Hyvämäen kirja Vaaran vuodet, joka liittyi SYT:n Pro Finlandia -ohjelmaan. Kirjojen lisäksi julkaistiin maanpuolustushenkisiä lehtiä, jotka kuitenkin jäivät lyhytikäisiksi. Kommunisminvastaisia filmejä ja muuta materiaalia saatiin lainaksi amerikkalaisilta, jotka olivat huolestuneet SKDL:n vaalivoitosta.

Vaikka SYT teki amerikkalaisten kanssa yhteistyötä, Vesikansa ei löytänyt todisteita vanhalle myytille, jonka mukaan säätiö olisi saanut rahoitusta CIA:lta. Kotimaiselta elinkeinoelämältä saatu rahoitus riitti kattamaan toiminnan kulut. Säätiön talousjaostossa istui joukko keskeisiä talouselämän vaikuttajia, joten anteliaita lahjoituksia oli alussa helppo saada. Suurin osa lahjoittajista halusi pysyä nimettöminä, eikä kaikesta tehty kuitteja. Välillä kuitenkin jouduttiin hankaluuksiin, sillä varojen keräämisessä piti pitää matalaa profiilia.

Toinen myytti, jonka Vesikansa haluaa kumota, on SYT:n väitetty Kekkosvastaisuus. Kommunismin vastustaminen oli pääasia, ja jos se vaati Kekkosen tukemista, niin sitten Kekkosta tuettiin. Alkuaikoina yritettiin demokratian nimissä löytää muita presidenttiehdokkaita, mutta noottikriisi sai porvarillisetkin piirit lopullisesti joukolla Kekkosen taakse.

Kirjan kustantajaa Otavaa on erikseen kiitettävä perusteellisten lähdeviitteiden pitämisestä mukana kaupallisille markkinoille tarkoitetussa teoksessa. Myös kirjan ulkomuoto on viimeistelty ja asiallinen. Näppäilyvirheitäkin silmiini osui vain pari harmitonta.

Kaiken kaikkiaan Vesikansan tutkimus on erittäin tervetullut uusi näkökulma Suomen lähihistoriaan ja yksisilmäiseen ”kansakunta rähmällään” -keskusteluun. Lisäksi Vesikansan tutkimuksen kautta avautuu uusia tutkimusaiheita vaikkapa gradun tekijöille.