Jörn Donnerin (s. 1933) Bergman: muistelma kuvailee persoonalliseen tyyliin ruotsalaisen teatteri- ja elokuvaohjaajan Ingmar Bergmanin (1918–2007) elämänvaiheita ja keskeistä tuotantoa. Donner pysyttelee tyylilleen uskollisena luottaen raportinomaiseen esitystapaan, joka oli 1960-luvulla sekä kirjallisuuden että elokuvataiteen estetiikan perusta. Aluksi teos voi vaikuttaa tyyliltään turhankin fragmentaariselta. Toisaalta Donner lataa lyhytsanaisiin katkelmiinsa huomattavan määrän yksityiskohtaista tietoa ja henkilökohtaisia tuntemuksiaan Bergmanista sekä tämän tuotannosta ja maailmankuvasta. Näihin paikoin sarkastisiin, paikoin veljellisen ymmärtäväisiin huomioihin sisältynee myös jonkinlaista uutuusarvoa, sillä Donner on päässyt seuraamaan Bergmanin työskentelyä useamman vuosikymmenen ajan lähietäisyydeltä.

Donner esittää teoksensa johdannossa, ettei hänellä ole aikomusta kuvata Bergmanin monenkirjavaa elämää sellaisenaan – ”nykymaailmassa kaikki olennainen tieto ohjaajasta on saatavissa verkosta”. Valinta on sinällään perusteltu ja jättää tilaa muunlaiselle henkilökuvaukselle. Tekijä onnistuu nostamaan esiin omakohtaisen käsityksensä Bergmanista, millä lienee enemmän arvoa Bergmanin hahmosta kiinnostuneille lukijoille kuin kaikilla niillä faktoilla, jotka löytyvät aikaisemmin julkaistuista elämäkerroista ja hakuteoksista. Donnerin teosta ei missään tapauksessa tule pitää historiantutkimuksena eikä perinteisessä mielessä edes yleistajuisena historiankirjoituksena. Se ei ole myöskään elämäkerta eikä kertomus Ruotsista ja sen lähimenneisyydestä. Donnerin sanojen mukaan Bergman: muistelma on vain ”lyhennelmä” siitä, miten hän on itse käsittänyt Bergmanin, tämän taiteen sekä suhteen Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen.

Teos muistuttaa tyyliltään fiktiivistä romaania, mihin on osasyynä se, että Donner itse esiintyy teoksen sivuilla nimimerkillä J. Minämuotoisen kerronnan sijaan valittu ulkoinen näkökulma tarjoaa mahdollisuuden tarkastella menneisyyden sattumuksia jokseenkin ulkopuolisen silmin objektiivisesti. Bergman: muistelma piirtää henkilökuvan sekä Bergmanista että Donnerista itsestään pyrkien kommentoimaan kummankin taiteellista ja kulttuuripoliittista toimintaa kriittisesti, vailla myyttisyyden sädekehää.

Donner muistaa olleensa tekemisissä Bergmanin kanssa seitsemän vuosikymmenen ajan. Hän kirjoittaa muistelmanomaisia välähdyksiä eri vuosikymmeniltä niin Ruotsista kuin Suomestakin käyden läpi maiden kulttuurioloja erityisesti elokuvataiteen, teatterin ja kirjallisuuden osalta. Tekijän tiedot Pohjoismaiden, Saksan ja Yhdysvaltojen kulttuurielämästä ovat varsin laajat ja vaikuttavat. Mies on matkustellut ympäri maailmaa, toiminut muun muassa Ruotsin elokuvainstituutin toiminnanjohtajana (1978–1982) sekä eduskunnan ja Euroopan parlamentin jäsenenä, mikä antaa hänelle selvän etulyöntiaseman tarkastella taidetta ja kulttuuripolitiikkaa tavanomaista laajemmasta näkökulmasta käsin. Ei ole epäillystä, etteivät asiat olisi menneet hänen kuvaamallaan tavalla, vaikka teos sisältääkin paikoin omaperäisiä tulkintoja ja painotuksia. Kulttuurin, historian ja kulttuurihistorian asioista voidaan olla monta eri mieltä – yhden totuuden osoittaminen on vaikeaa.

Lukijan mielenkiinnon säilymisen kannalta jonkinlaisen ongelman voi muodostaa teoksen rakenne. Donnerin muistumat muodostavat löyhän kudelman eri aikakausien ja vuosikymmenien välille, johdonmukaista kronologiaa teoksesta on vaikea löytää. Hyppäykset eri aikakausien ja tapahtumapaikkojen välillä ovat toisinaan rajuja, vaikkakaan eivät täysin motivoimattomia. Tämä fragmentaarisuus voi koitua teoksen turmioksi lukijan kamppaillessa paikoin nopeasti vaihtuvien kuvien ja vyörynä virtaavien assosiaatioiden keskellä. Samaan hengenvetoon on tosin todettava, että muoto on esteettisesti tyylikäs ja tukee teoksen sisältöä: sekä Donnerin että Bergmanin elämä lienee ollut kiihkeätempoista luovimista taiteen ja ihmissuhteiden virrassa.

Vaikka Donner ruotii suhdettaan Bergmaniin jokseenkin tarkasti monelta eri kantilta, välttyy hän pahemmilta ylilyönneiltä. Esimerkiksi hänen ja Bergmanin yhteistyön huipentumana pidettyä Fanny ja Alexander -elokuvaa tekijä malttaa pohdiskella suhteellisen maltillisesti. Teos oli tietysti arvokas sekä ohjaaja Bergmanille että tuottaja Donnerille. Vaikka kyseisen teoksen läpikäyminen saa suhteettoman laajasti tilaa muistelman sivuilla, pidättäytyy Donner elokuvan arvostelemisesta ja selvästi välttelee kuvailemasta tarkemmin elokuvalle myönnetyn Oscar-palkinnon mukanaan tuomaa glooriaa. Hän toki puhuu Oscar-gaalasta, mutta toteaa palkinnonjakotilaisuuden olleen ”rasittava tapahtuma”. Tarkemmin ja laajemmin hän sen sijaan kuvailee Bergmanin elokuvien tekoon ja levittämiseen liittyviä taloudellisia ja tuotannollisia ongelmia sivuten samalla muutamien teosten vastaanottoa. Nämä huomiot tarjonnevat ainakin aloitteleville elokuvantekijöille tuntuman siitä, kuinka vaikeaa voi toisinaan olla löytää rahoitus kokoillan taide-elokuvalle.

Huolimatta siitä, että Donnerin muistot Bergmanista eivät aina ole kovin positiivisia, kuvailee hän suhdettaan ystäväänsä kiihkottomasti, avoimesti ja ymmärryksellä. Hänen mukaansa Bergmanin maine ei koskaan saanut häntä ”nielemään täysin kritiikittömästi kaikkea mitä Bergman sanoi tai teki”, mikä aiheutti heidän välilleen kitkaa. Lopullisesti välit tulehtuivat Donnerin tehtyä omintakeisen elokuvan Bergmanista tämän 80-vuotispäivän kunniaksi vuonna 1998. Donnerin huomiot Bergmanin ailahtelevasta mielenlaadusta ovat kaikin puolin mielenkiintoista luettavaa. Reilun kahdensadan sivun aikana hän ehtii pohtia muun muassa ohjaajan poliittisuutta ja epäpoliittisuutta sekä sitä, millainen suhde Bergmanilla oli nuoruudessaan 1930-luvun lopulla kansallissosialismiin ja aikakauden muihin aatesuuntauksiin.

Donnerin kirjailijana ja elokuvantekijänä useiden vuosikymmenien aikana tavoittama Ruotsi ei ole sen enempää hengeltään kuin ulkoisilta puitteiltaan aivan samanlainen kuin Bergmanin elokuvista (ja muusta tuotannosta) välittyvä Ruotsi. Tämä tulee esiin myös Bergman: muistelma -teoksesta. Kahden omaleimaisen kulttuuripersoonan näkemykset ja maailmankuvat eroavat selvästi toisistaan. Vaikka Bergman oli Donnerin läheinen ystävä ja työtoveri, on Bergman: muistelma muistelmateokseksi paikoin kiitettävän objektiivinen ja kriittinen. Tässä mielessä Donnerin tapa valita ulkopuolinen näkökulma ja käsitellä itseäänkin ikään kuin vain teoksen yhtenä henkilöhahmona on onnistunut ratkaisu. Teoksen ehdoton vahvuus on siinä, että se tarjoaa näennäisestä suppeudestaan huolimatta jokseenkin monipuolisen kuvan Euroopan kulttuurielämästä sekä omaperäisen tulkinnan ohjaaja Bergmanin luonteenlaadusta.