Korhonen, Jarmo, Rusi, Alpo: Kremlin jalanjäljet. Suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta. Docendo, 2017. 256 sivua. ISBN 978-952-291-391-3.
Suomettumisen ajaksi kuvattu lähihistoriamme vaihe on viime vuosina tuottanut runsaasti sekä yhteiskunnallista keskustelua, vakavasti otettavaa tutkimusta että erilaisia ”tilintekoja” menneisyyden suhteen. Näkyvin yksittäinen tapaus lienee Alpo Rusiin kohdistunut vakoiluepäily vuonna 2002. Vaikka Rusiin kohdistunut epäily yhteistyöstä entisen DDR:n tiedustelupalvelun Stasin kanssa on osoitettu perusteettomaksi, Rusi itse on tapauksen jälkimainingeissa julkaissut useampia teoksia, joissa hän on melko luovalla lähdetyöskentelyllä suominut sekä suomettumisen aikakautta että sen jälkihoitoa.
Uusimman kirjansa osalta Rusi on tehnyt yhteistyötä keskustapuolueen entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen kanssa, mutta teoksen kantava teema on tuttu Rusin aiemmista kirjoista: pesänselvitys suomettumisen aikaan on edelleen kesken, koska puuttuu poliittinen tahto käsitellä kyseistä aikakautta. Tämän teeman osalta teos kulkee aiemmista teoksista tuttuja latuja tuomatta niihin mitään olennaista uutta, saati korjaamatta niistä muidenkin kuin allekirjoittaneen muissa yhteyksissä esille nostamia asiavirheitä.
Nyt käsillä olevan teoksen rakenne ja pääargumentti eroaa kuitenkin olennaisesti Rusin aiempien teosten vastaavasta. Jos aiemmissa teoksissa päähuomio keskittyi lähinnä aikalaistoimijoiden leimaamiseen joko Neuvostoliiton KGB:n tai DDR:n Stasin kätyreiksi, Kremlin jalanjäljet rakentuu kertomuksena valtiovallan yrityksestä torpedoida Alpo Rusin ehdokkuus vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Vauhtia haetaan aina vuoden 1972 Zavidovo-vuodosta, jonka jälkeen hypätään vuoden 1990 kautta varsinaiseen ajalliseen kehykseen eli vuosiin 1994–2003.
Toisin kuin aiemmissa kirjoissa, tässä teoksessa Rusi itse asetetaan tarinan keskiöön eikä lukijan tarvitse ponnistella mitenkään erityisesti ymmärtääkseen tarinan sankarin ja konnien välisen roolituksen. Toisella puolella on ansioitunut ja arvostettu ulkoministeriön virkamies, joka (lähes) pyyteettömästi lähtee rakentamaan suurelle yleisölle tuntemattomasta Martti Ahtisaaresta seuraavaa presidenttiä ja laittaa itsensä likoon neuvonantajana niin kotimaassa kuin (ja etenkin) kansainvälisen politiikan polttopisteissä. Toisessa leirissä ovat kateelliset juonittelijat, joiden käynnistämä poliittinen ajojahti pyrkii parhaansa mukaan heittelemään kapuloita uradiplomaatin rattaisiin.
Ongelmallista lähdetyöskentelyä ja yksisilmäistä tulkintaa
Kirjan kirjoittajien strategiana näyttää olevan kytkeä erilaisista asiayhteyksistä poimittuja sirpaleita toisiinsa siten, että niiden pohjalta muodostuva kuva näyttäisi ei vain loogiselta vaan myös tieteellisesti pätevältä. Kuten edellisissäkin teoksissa, tässäkin viljellään runsaasti alaviitteitä, joissa mainitaan joko lähdemateriaalia tai esitetään pitkiä selvennyksiä. Keskeisissä kohdin lähteinä käytetään Rusin aiempia teoksia, joiden lähdekriittisyys ja lähteiden käyttö muutenkin on saanut osakseen runsaasti perusteltua kritiikkiä lähihistorian tutkijoiden taholta. Argumenttien uskottavuutta tällainen lähdekritiikittömyys ei valitettavasti lisää. Ylipäätään monien kärjekkäimpien väitteiden lähdepohja on niin olematon, ettei niiden osalta voi edes puhua tieteellisestä argumentaatiosta. Joukossa on kuitenkin myös alkuperäislähteitä tai sellaisiksi rinnastettavia, joiden hyödyntäminen jää kuitenkin varsin ohueksi.
Kirjassa piirtyvä raadollinen kuva suomalaisen valtapolitiikan kulissientakaisesta juonittelusta ei varmastikaan ole täysin väärä eikä akateemiselle tutkimukselle vieras. Politiikan ylimmissä kerroksissa on kautta aikojen juoniteltu, kampiteltu ja käytetty häikäilemättömästi kyynärpäätaktiikkaa. Rusin ja Korhosen esityksessä tämä puoli saa kuitenkin kohtuuttoman suuren painoarvon, kun kirjoittajat eivät juurikaan vaivaudu reflektoimaan tapaus Rusin käsittelyä kokonaiskuvaan. Pikemminkin asia on toisin päin: tapaus Rusi toimii reflektiopintana kirjan aikajänteen poliittisille tapahtumille – Rusiin kohdistunut ”ajojahti” on siis Suomen poliittisen lähihistorian ydintapahtuma, perspektiiviviivojen yhtymäkohta, polttopiste, johon koko suomalaisen poliittisen eliitin toiminta kohdistui. Puita on paljon, metsä kuitenkin jää näkemättä.
Kirjan suurin ongelma kiteytyy juuri tähän polttopistemäiseen determinismiin. Kirjoittajat kuljettavat tarinaansa kohti sen vääjäämätöntä johtopäätöstä eli sitä, että lähes koko 1990- ja 2000-luvun alun suomalainen poliittinen eliitti keskitti koneistonsa torpedoimaan Martti Ahtisaaren rinnalla nousseen Alpo Rusin poliittista ja karriääridiplomaatin uraa. Toki tämä on yksi mahdollinen tulkinta, mutta samalla kirjassa esitetyt ”todisteet” eivät kestä juurikaan tieteellistä koettelua. Vielä isompi ongelma on kuitenkin se, että esitetyn päättelyketjun uskottavuus seisoo tai kaatuu sen mukana, uskooko lukija oletuksen siitä, että koko prosessi tähtäsi Rusin poliittiseen kampittamiseen. Kirjoittajat eivät hetkeksikään pysähdy pohtimaan, mitä muita vaihtoehtoisia tulkintoja voidaan tehdä tai oikeuttavatko heidän käyttämänsä lähteet sen tulkinnan, jonka he lukijalle tarjoavat. Tarina ei myös juurikaan vilkuile sivuille, eli siihen on poimittu vain ne elementit, jotka tukevat kirjoittajien päättelyketjua. Valitun asetelman koettelun olisi voinut aloittaa vaikkapa pohtimalla seuraavaa kysymystä: Oliko – ja jos, niin miksi – Alpo Rusin eduskuntavaaliehdokkuus todellakin sellainen asia, jota näin massiivisesti haluttiin kampittaa? Vastaus tähän kysymykseen, olipa se sitten myönteinen tai kielteinen, olisi tarjonnut paljon hedelmällisemmät lähtökohdat tuottaa ymmärrystä siitä, mitä tarkastelujaksolla oikeastaan tapahtui – ja miksi.
Kriittisemmällä otteella saataisiin aikaan enemmän
Viime aikoina historiantutkimuksen piirissä on käyty vilkasta keskustelua oral history -suuntauksena tunnetun tutkimusmenetelmän ongelmista. Erityisesti esille on nostettu aikalaiskertojien epäluotettavuus todistajina ja korostettu tutkijan vastuuta tulkitsijana ja kontekstoijana. Tästä näkökulmasta Rusin ja Korhosen teos on tavallaan varoittava esimerkki. Tekijät luottavat lähes sokeasti omaan oral historyynsä eivätkä näe vaivaa alistaa kertomustaan kriittiselle kontekstualisoinnille tai tulkintojaan tieteellisesti validille koettelulle. Toki molemmilla on kiistämättä runsaasti omakohtaista sisäpiiritietoa ja kokemusta politiikan kulissien takaisesta toiminnasta, mutta juuri tämän omakohtaisen kokemuksen aiheuttaman perspektivääristymän korjaamiseksi olisi tarvittu rutkasti enemmän kriittistä reflektointia ja kontekstualisointia.
Jokaisessa vakoiluepäilyn jälkimainingeissa julkaisemassaan kirjassa Rusi on peräänkuuluttanut lähihistorian työstämisen tärkeyttä ja luotettavan historiankirjoituksen merkitystä. Yhtä systemaattisesti hänen kirjansa ovat jääneet valitettavan kauas näistä ihanteista. Kremlin jalanjäljet ei tässä suhteessa muodosta minkäänlaista poikkeusta. Tämä on harmillista, etenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin, suomalaisen lähimenneisyyden – jolla viittaan sekä niin kutsutun kylmän sodan aikakauteen kuin sen jälkeiseen aikaan – työstäminen on edelleen kesken ja monia aukkoja on täyttämättä. Yksi näistä on suomalaisten konspiratiivinen yhteistyö niin itäisten kuin läntisten palvelujen kanssa ja tämän yhteistyön mahdolliset poliittiset implikaatiot. Ja toiseksi, Rusin kaikissa teoksissa on mukana sellaista historiallista alkuperäisaineistoa, joiden lähdekriittinen hyödyntäminen voisi tuoda myös oikeasti uutta tietoa menneisyydestämme.
Toivottavasti Rusi seuraavaa kirjaa kirjoittaessaan jaksaisi perehtyä huolella ja aidosti lähdekriittisellä otteella materiaaleihinsa. Ja vielä toivottavampaa olisi, että hän vauhdikkaan tarinankirjoittamisen sijaan pyrkisi koettelemaan oman tulkintansa uskottavuutta kriittisen reflektoinnin ja tutkimuspohjaisen kontekstualisoinnin kautta. Silläkin riskillä, että se johtaisi välttämättömyyteen tarkistaa omia premissejä.
Dosentti Kimmo Elon kirjoitus Kremlin jalanjäljet-kirjasta vaatii kommentointia
Dosentti Kimmo Elo on tässä julkaisussa arvioinut yhdessä tietokirjailija, keskustan entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen kanssa kirjoittamamme teoksen Kremlin jalanjäljet- suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta (2018, Docendo, Jyväskylä, 252 sivua).
DDR-tutkimukseen perehtynyt Elo lähestyy kirjaa ikäänkuin se olisi historiantutkimus, mitä se myös on, mutta ennen kaikkea kirjassa pyritään kertomaan tämän kirjoittajaan vuosina 1998-2009 kohdistuneesta Supon ja sen poliittisten taustavoimien käynnistämästä ajojahdista. Erikoistahan tässä kohussa on se, että yliopiston professorit ja tutkijat, joiden tulisi olla humanismin asialla, olivatkin Supon asialla. Poikkeuksiakin oli, kuten professori Seppo Hentilä, ja professori Olli Rehn, jotka varsin pian vuodon jälkeen syyskuussa 2002 käsittivät, että yhtälö ei toimi: Supo oli iskenyt kirveellä kiveen.
Toteamme kirjan kansitekstissä, että ”Kremlin jalanjäljet tekee vakoilukohun ruumiinavauksen. Kyse oli mustamaalauksesta, politiikasta ja vakoilun peittelystä”. Kirjassa kysytään, kaatuiko presidentti Martti Ahtisaari lopulta demarimafian virittämään vakoiluansaan. Vastaus on selvä: Ahtisaari saatiin luopumaan toisesta kaudesta, koska SDP:n johto alkoi tukea entisen pääministerin Kalevi Sorsan aiempaa avustajaa ja ministeritoveria Tarja Halosen nousua Ahtisaaren paikalle viimeistään vuoden 1998 alusta alkaen, mutta ehkä jo vuodesta 1995. Julkisuudessa Sorsa valitti, että SDP:n vuoden 1993 esivaali oli häpeällinen, koska äänestämiseen saattoivat osallistua muutkin kuin sosialidemokraatit. Hän unohti, että puoluesihteeristä ei saanut äänestää ollenkaan, kun hänet valittiin tehtävään kesäkuussa 1969. Potentiaaliset vastaehdokkaat oli aiemmin leimattu TPSL:n Päivän Sanomissa ”neuvostovastaisiksi” ehdokkaiksi, mikä noteerattiin Moskovassa Komsomolskaja Pravdassa ”varoituksena”. PS:n päätoimittaja Eero A. Santala paljastui KGB:n luottamukselliseksi yhteistyöhenkilöksi peitenimellä ”Samuel” julkisuudessa vuonna 2014, mutta todennäköisesti tästä oli tieto Supossa jo viimeistään 1995.
Kremlin jalanjäljet osoittaa allekirjoittaneeseen liittyneiden epäilyvuotojen tarkennettujen ajankohtien, Supolle luovutettujen Rosenholz-aineistojen epämääräisen taustan sekä ennen muuta useiden vakavien ja vuoteen 1989 ulottuneiden vakoilutapausten peittelyn. Tästä kokonaisuudesta rakentuu kirjan kuvaus, miten Rusi-tutkinta oli harkittu operaatio, jotta SDP:n vuonna1993 kärsimä häpeä voitaisiin hyvittää kerralla ja kunnolla. Oli siten paikallaan kytkeä vuoden 2002 vakoilukohu laajempiin yhteyksiin, jotta tulisi ymmärrettäväksi, miksi Paavo Lipposen molemmat hallitukset sotkeutuivat Stasi ja KGB-peittelyyn ja Rusi-tutkintaan. Seppo Nevalan(sd) nimitys Supon päälliköksi lokakuussa 1986 selitetään nyt ymmärrettävsti. Nevalahan oli monella tavoin ongelmallinen valinta, mutta poliittisesti Lipposelle täysin välttämätön nimitys. SDP:n kansannedustaja Mikko Elo (”Melone”), oli ollut Supon kuulustelussa tammikuussa 1995 Stasi-epäilyistä. ”Tämä peli” oli saatava poikki SDP:n kannalta 1996 ja seuraavan kerran 2002.
Itse Rusi-tutkinnan oikeudellinen tulos on yksiselitteinen. Valtio tuomittiin 22.10.2009 Helsingin Hovioikeudessa. Allekirjoittaneella ei ollut minkäänlaisia moitittavia yhteyksiä tai tekemisiä DDR:n tai Neuvostoliiton diplomaatteihin saatikka näiden maiden tiedustelun edustajiin. Tämän vahvisti vielä erillisellä lausumalla entinen valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski 24.1.2010 Helsingin Sanomille. Näin ollen esitutkinta 1970-luvun alun mahdollisista tietovuodoista alemman tason turvaluokituksen joistain asiakirjoista oli alusta alken vailla pohjaa,kuten Supossa monet olivatkin varmoja -ja oikeassa.
On siten erikoista, että Supon historiakysymysten asiantuntijana toiminut professori Kimmo Rentola ei voinut Ratakatu 12-teoksessa kertoa asiaa täsmällisesti, vaan harrasti vihjailevaa historian kirjoitusta kuvailemalla rekisterin XV/11/69 tapausta ikäänkuin asioita ei olisi selvitetty tai selvitetty mutta niin että molempia veljeksistä voidaan epäillä tavallisesta vakoilusta pysyvästi. Tämä oli eräänlaista syyttömyysolettaman epäsuoraa halveksintaa. Vähintä mitä Rentolan olisi pitänyt todeta oli, että tämän kirjoittaja ei ollut todistetusti Stasin kontakti, mutta hänen vanhempi ja edesmennyt veljensä sellainen oli, kuten vaikkapa I-C. Björklund, Paavo Lipponen, Tarja Halonen, Erkki Tuomioja ja monet muut, kuten Stasin entinen residentuuran varajohtaja , kapteeni ja lähetystöneuvos Gerhard Maget totesi Aamulehden haastattelussa 2007. Näistä yhteyksistä on myös asiakirjatodisteita riittävästi, mikäli vain halua niiden kaivamiseen riittää. Olen aiemmin käsitellyt SDP:n ja SKDL:n DDR-yhteyksiä laajalti teoksessa Vasemmalta ohi (2007). Kaikki todistetut vakavat vakoilutapaukset, joissa on kyse myös värväyksistä, DDR:n hyväksi on identifioitu vasemmistolaisiin aktivisteihin. Heidän vastuunkantoa tässä olisi tarvittu.
Tämä liittyy laajempaan laiminlyöntiin. Entisen Neuvostoliiton toisinajattelijan, ”dissidentin”, Vladimir Bukovskyn pääväittämä englanniksi keväällä ilmestyneessä Judgment in Moscow: Soviet Crimes and Western Complicity (Ninth of November Press, 705 sivua) -teoksessa on lännen osasyyllisyys siihen, että Neuvostoliiton hallitseva eliitti, ns. ”nomenklatuura”, säilytti asemansa valtion romahduksen jälkeenkin. Hän syyttää etenkin länsimaiden johtajia sinisilmäisyydestä, koska he eivät kyenneet käynnistämään Nürnbergin tuomioistuimen kaltaista oikeusprosessia kommunismin rikosten selvittämiseksi. Vähimmäisvaatimus olisi voinut olla Etelä-Afrikassa toteutetun totuuskomission kaltainen elin, joka olisi avannut arkistoja ja eristänyt suurimmat syylliset vaikuttajatehtävistä. Tämän epäonnistumisen seurauksena Venäjän presidentti Boris Jeltsin itse oli jo 1994 Neuvostoliiton entisen nomenklatuuran, turvallisuuskomitea KGB:n ja kommunistipuolue NKP:n entisten kaaderien panttivanki.
Bukovsky selostaa teoksen alussa, miten hän toimitti jo vuoden 1993 alussa joitain Kalevi Sorsaan liittyneitä NKP:n arkaluonteisia dokumentteja suomalaisille tiedotusvälineille, jotka kuitenkin kieltäytyivät julkaisemasta niitä. Sorsaa pidettiin KGB:n ”luottamuksellisena yhteistyöhenkilönä” (trusted collaborator), toisin sanoen korkean tason vaikuttaja-agenttina. Tämä asema Sorsalla oli NKP:n joulukuussa 1980 laaditun erittäin salaisen taustamuistion mukaan jo vuodesta 1969 tai 1970. Bukovsky seuraa eri lähteistä Sorsan toimintaa etenkin Sosialistisen Internationaalissa (SI) ja katsoo hänen ottaneen vastaan ohjeita Kremlistä. Afganistanin miehityksen vanavedessä Sorsa hankki kannuksia sieltä.
Myöhemmin KGB:n arkistonhoitajan, Vasili Mitrohinin länteen salakuljettamat arkistot vahvistivat, miten KGB käynnisti 1980-luvulla ”aktiivisia toimenpiteitä” Sorsan aseman tukemiseksi. Käytännössä KGB aloitti aktiivisia toimenpiteitä myös Sorsan vastustajien mustamaalaamiseksi. KGB:n tuki ei ollut ilmaista. Monet Sorsan lähipiiristä on identifioitu KGB:n kontakteiksi (”Prof”,”Tero”, ”Phoenix”, ”Jan”). Erikseen vielä monet Stasin avustajista tai agenteista on kuulunut myös Halosen lähipiiriin(”Kati”,”Annikki”, ”Fortuna”, ”Mantel”). Vuonna 2003 Sorsa väitti Pohjalainen-lehden haastattelussa, että hän ei koskaan tuntenut ketään DDR:n edustustosta. Omassa arkistossani on ensimmäinen DDR:n ulkoministeriön arkistosta löytynyt muistio Sorsan ja DDR:n edustuston päällikön illalliskeskustelusta päivämäärällä 19.11.1969. Sorsan kansio DDR:n johtavan puolueen SED:n arkistossa on selvästi suurempi kuin kansiot Taisto Sinisalosta tai Aarne Saarisesta. Sorsa yksikertaisesti valehteli Pohjalainen-lehdessä ilman , että lehti myöhemminkään oli valmis esittämään korjaavia tekstejä. Kokonaan oma tutkimuskenttänsä liittyy SKP:n toimintaan, jota NKP tuki KGB:n kautta vuosina 1971-89 noin 35 miljoonan euron arvosta. Rahojen käsittelijät ja hyödyn saajatkin pääosin olivat kaikki KGB:n avustajia.Rahalahjoituksia koskeva esitutkinta lopetettiin aikanaan alkuunsa,kuten vaikkapa Tiitisen lista 1990 ja monet muutkin Eero Kekomäen aikana paljastuneet vakoilutapaukset 1990-95. Suomessa esitutkinnasta ja sen lopettamisesta vakoilutapauksissa suoranaisesti päättää tasavallan presidentti. Tosin tänään tässäkin on tiettävästi muuttunut käytäntö.
Yleensä KGB käytti hyväkseen suomalaisia ”operatiivisia resursseja”, yhteistyöhenkilöitä mediassa, puolueissa ja talouselämässä, kuten arkistoista ilmenee. Sorsalla oli vahva tuki etenkin Yleisradiossa, mutta myös suurimmissa sanomalehdissä. Bukovskyn teoksessa tuodaan esille, miten Ilta-Sanomat julkaisi vasta 10.7.1993 lyhyen uutisen ”Moskovan arkistoista”, jotka rapauttivat Sorsan mainetta, mistä kirjoitti The Washington Post -lehdessä kolumnisti Vladimir Kara-Murza tammikuussa 2019. IS oli saanut tietonsa jo tammikuussa 1993., mutta ei halunnut julkaista niistä tietoja. Voidaan kysyä, suojeltiinko SDP:n esivaaliin osallistunutta Sorsaa Sanoma-konsernissa. Bukovskyn mukaan Sorsa vetäytyi paljastusten johdosta tavoittelemasta presidentin virkaa 1994. Suomessa tätä selitystä ei helposti niellä, eikä Sorsaan liittyneille paljastuksille anneta niiden ansaitsemaa painoarvoa. Liian moni on ollut osa sitä poliittista järjestelmää, jonka keskiössä oli Sorsa. Bukovsky arvosteleekin suomalaista journalismia periaatteettomuudesta. Sanoisin, että suomalainen journalismi on pääosin laadukasta, mutta ei ilman tahroja. IS:n menettely tahraa tietenkin laajemminkin median mainetta. Suomettuminen jatkui Neuvostoliiton hajottua, eikä edes siitä keskusteleminen toodisteidenkaan valossa ole helppoa. Sen Elon arvio kirjastamme jälleen osoittaa.
Alpo Rusi, Valt.tri, entinen diplomaatti, vieraileva professori, Vytautas Magnus yliopisto(Kaunas)
Näiden kirjoitusten jälkeen UM:n entinen valtiosihteeri, joka seurasi läheltä Rusi-prosessia, on vahvistanut että Kremlin jalanjäljet kuvaa oikein tapahtumia. Venäjän hyökättyä Ukrainan kimppuun uudelleen 24.2.2022 on entistä merkityksellisempää avata 2000-luvun alun Stasi-tutkintaa vuotoineen. Näin siksi, että Suomen ajautuessa hakemaan Nato-jäsenyyttä vasta pakon sanelemana, Stasi-tutkinta oli myös peiteoperaatioNato-keskustelun tukkimiseksi ja vasemmistolaisten Stasin avustajien (Mantel, Larsen, Kati jne) suojelemiseksi. Miksi muutoin UMI Tuomiojalle kerrottiin jo 17.1.2001 Supon johdon toimesta ”tulleen varmistetuksi että Alpo Rusi oli UM:n vuotaja”. Ei ollut. 13.5.2022 tulee 20 vuotta esitutkinnan aloituksesta.