Timonen, Eija & Kurkinen, Maileena: Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. SKS: Jyväskylä 2000. 87 s.

Metsä on aina ollut merkittävä osa suomalaisten elämää. Nykyihmiselle metsä merkinnee ennen kaikkea pakopaikkaa kiireestä ja ihmisvilinästä. Metsään mennään rauhoittumaan, rentoutumaan tai virkistäytymään. Ennen oli toisin. Metsä oli pikemminkin uhka; se koettiin vaarallisena ja pelottavana paikkana, jota yritettiin hallita erilaisten taikojen avulla. Esimerkiksi eksyminen eli metsänpeittoon joutuminen oli salaperäinen tila, josta ei päässyt omin avuin pois. Paikalle täytyi hakea velho, joka avasi metsän, poisti lumouksen.

Suomalaisten uskomusmaailmassa metsään liittyi paljon kielteisiä, ahdistaviakin mielikuvia. “Suomen kansa on aina vihannut metsiään”, on kansanperinteentutkija, professori Leea Virtanen kärjistänyt. Toisaalta metsä oli raaka-ainevarasto, jota ihmiset osasivat hyödyntää monipuolisesti, mm. käyttää luonnonkasveja lääkkeinä.

Vuosisatojen kuluessa metsään liittyvät tarinat ja uskomukset saivat vaikutteita myös muista kulttuureista. Ne vakiintuivat muotoon, jonka kansanperinteen kerääjät 1900-luvun vaihteessa tallensivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon. Tähän aineistoon perustuu Marjut Hjeltin kiehtova kirja Taikametsä. Kirja raottaa metsän syntyyn sekä eri kasvi- ja eläinlajeihin liittyvää rikasta tarinaperinnettämme. Se kertoo Tapion valtakunnasta, jota asuttivat haltijat, peikot, maahiset, jättiläiset, keijukaiset ja hiidet.

Luonnonkansojen myyteissä ihminen periytyy eläimestä; nainen on aikojen alussa ottanut kumppanikseen jonkun eläimen, pohjoisilla kansoilla yleensä karhun, hirven tai peuran. Näiden jälkeläiset ovat muodostaneet klaanin, jonka kantaisästä on tullut sen toteemieläin. Kun klaanit hävisivät ja kristinuskon pyhimykset syrjäyttivät toteemieläimet, säilyi eläimen kulttiasema kansanperinteessä.

Suomessa tällainen eläin on ollut karhu, kansalliseläimemme. Karhu elää edelleen monissa tuotenimissä: Karhuntalja, Karhu-olut, Kontio-saappaat. Karhun lukuisat muut nimet – otso, kontio, mesikämmen, halliparta, pihkasilmä – liittyvät sanamagiaan: nimen mainitseminen on sama kuin kutsuisi nimen omistajan paikalle. Siksi karhu-sanan tilalla on käytetty peitenimeä.

Karhu on kiehtonut myös sadunkertojia. Kansansaduissa karhu on yksinkertainen köntys, jota on helppo vetää nenästä. Monet muutkin metsäneläimet esiintyvät tarinoissa, joita on kerrottu ajanvietteeksi ja varoitukseksi. Esimerkiksi ketuista, susista ja linnuista on paljon tarinoita. Sen sijaan hirviä ei jostain syystä saduissa juuri esiinny.

Hjelt paljastaa kirjassaan mielikuvitukseen vetoavan maailman, jota elävöittää Jaana Aallon upean tunnelmallinen piirroskuvitus. Kirja välittää arvokkaalla tavalla menneiden sukupolvien tietoa ja tarinaperinnettä, joka uhkaa hukkua viihdeteollisuuden tuottaman seikkailuvyöryn alle. Taikametsä on tarkoitettu suurelle yleisölle ja sopii selailtavaksi tai luettavaksi kaiken ikäisille.

Eija Timosen samaan aineistoon perustuva Eläinten hovissa on sen sijaan suunnattu lapsille. Kirja sisältää tarinoita suomalaisten eläinten synnystä. Näitä eläinten alkuperästä kertovia tarinoita tunnetaan ympäri maailman. Syntytarinat kertovat ajasta, jolloin maailmaa ja sen asukkeja luotiin. Luomistyöhön ryhtyessään Luojalla oli käytettävänään erilaisia eläinten tarveaineita kuten häntiä, korvia ja kuononpäitä, joista hän rakensi kunkin eläimen. Luojan lisäksi luomistyöhön osallistui Paha, jonka kädestä saivat alkunsa mm. sääsket, paarmat ja lepakot. Syntykertomuksista löytyy sekä uskonnollisesti värittyneitä että esikristillisiä selityksiä eläinten synnystä.

Eläinten hovissa tavoitteli Finlandia Junior -palkintoa. Mikään varsinainen lastenkirja se ei silti ole. Moni yksittäinen tarina toimii kyllä esim. ääneen luettuna satuna, mutta sen verran kaavamaisina tarinat toistuvat, että koko kirjaa lapsi ei jaksa kuunnella edes satu illassa -tyyliin luettuna. Maileena Kurkisen kuvitus sen sijaan edustaa perinteisempää lastenkirjaa ja tuo mukaan ripauksen huumoria.