Kokonaisuutena teos on erittäin hyvä: monipuolinen, kattava ja asiantunteva. Se toimii todella monipuolisena käsikirjana paitsi islamilaisen oikeuden historiaan, myös moneen nykypäivän juridiseen kysymykseen. Kattavan lähdeluettelon ansiosta lukija löytää halutessaan paljon lisätietoa. Kirjassa tuodaan mainiosti esiin tärkeä periaatteellinen huomio: šariaa ei tule tarkastella kapeasta aikaan ja paikkaan sidotusta näkökulmasta, sillä tämä ei tee oikeutta käsitteen monipolviselle historialliselle kehitykselle.

Kirjan pääotsikko viittaa erityisesti šarian historiaan, mutta pääpaino on ehkä kuitenkin alaotsikolla: islamilaisen oikeuden monilla eri merkityksillä. Kirjan käsittelytapa on kylläkin nimensä mukaisesti pääosin kronologinen, mutta ei aina. Toisinaan edetään teemoittain, välillä taas maittain. Tämä on mielestäni viisas ratkaisu, sillä pelkkä aikajärjestyksessä etenevä esitys jäisi melko vaikeaselkoiseksi. Esipuheessakin korostetaan, että teoksen näkökulma on tekstilähtöinen, tekstikriittinen ja vertaileva. Näistä korostuvat erityisesti tekstilähtöisyys ja vertailu. Tekstikriittisyyttä olisi ehkä voinut olla hieman enemmän, etenkin arabiankielisten alkuperäislähteiden kehityshistorian osalta. Toki teoksessa aivan oikein huomautetaan, että sekä Koraaniin että Hadith-kirjallisuuteen liittyy tiettyjä avoimia kysymyksiä, mitä tulee niiden sisällön muodostumiseen ja kokoamiseen.  Kuitenkin šarian lähteitä lähestytään lähinnä käännösten ja pääosin suomen- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kautta. Tämä on toisaalta perusteltua, sillä teos on tarkoitettu myös yleistajuiseksi ja suunnattu suomalaiselle lukijalle.

Lukujen sisällöstä

Ensimmäisessä luvussa käydään ensin läpi esi-islamilaista aikaa ja myös monia islamiin vaikuttaneita uskonnollisia tapoja, kuten erilaiset islamilaiseen terminologiaankin päätyneet jumaluudet, ihmisuhrit (jotka islam kielsi) sekä Kaaba. Yksi asia kuitenkin loistaa poissaolollaan sekä tekstistä että sanastosta: džinnit (jinnit) eli henkiolennot, jotka Koraanin mukaan Jumala teki tulesta (Q15:27); ihmiset taas savesta (Q15:26). Monelle muslimille näiden henkiolentojen vaikutus on todellista. Luvussa tuodaan hyvin esiin, että Koraanista ammennettu käsite šura (neuvonpito), on toisinaan tulkittu eräänlaiseksi demokratian esiasteeksi, tosin puutteelliseksi sellaiseksi, koska orjat, naiset ja osa vapaista miehistä oli sen ulkopuolella. Maristo jättää mainitsematta, että kuuluisaan Ateenan demokratiaan pätivät tismalleen samat rajoitukset. Historiaosuus käydään läpi kolmen dynastian (umaijadit, abbasidit, osmanit) kautta. Tämä on hyvin tyypillinen lähestymistapa, koska kalifaatti, eli islamin symbolinen johtajuus oli näiden dynastioiden hallussa. Olisi ehkä kuitenkin ollut syytä nostaa osmanien valtakunnan rinnalle muutama muukin melko keskeinen muslimivaltakunta, etenkin Intian mogulivaltakunta ja toisaalta ehkä Oman, jonka laaja meri-imperiumi liittyy kiinteästi Itä-Afrikan islamisaatioon.

Koraania ja Hadith-kirjallisuutta käsittelevä luku 2 on hyvä. Siinä tuodaan hyvin esiin se tosiasia, että lähdekirjallisuutena ei ole yksinomaan Koraani (paitsi ns. koranisteilla, mikä myös mainitaan) vaan myös Hadith-kirjallisuus (ja siinä puolestaan on monia eri tasoja luotettavuuden suhteen). Myös laintulkintaa käsittelevä luku 3 on toimiva. Siinä on hyvin tuotu esiin laintulkinnan monimutkaisuus selkeällä tavalla. Sivun 126 ja 127 kaaviot ovat myös todella hyviä tiivistyksiä asiasta. Šiialaisuutta käsittelevässä osiossa olisi voitu Iranin, Irakin ja Jemenin lisäksi mainita Bahrain ja Libanon. Näissäkin maissa šiialaisilla on tärkeä rooli. Luku 4 (Islamilaisen oikeuden pääpiirteet) on pääosin selkeä ja informatiivinen. Sitä edeltävään osan II johdantoon on jostakin syystä kuitenkin jäänyt maininta, että osa käsittelee vain esimodernia aikaa. Onneksi näin ei ole, vaan teksti käsittelee myös nykyaikaa esimerkiksi pankkitoiminnan, kaupankäynnin, rikosoikeuden ja perheoikeuden näkökulmasta.

Luvussa 5 käsitellään islamilaisen oikeuden historiaa kahdeksan muslimienemmistöisen maan kautta (Afganistan, Egypti, Indonesia, Iran, Marokko, Pakistan, Saudi-Arabia ja Turkki.) Nämä on melko hyvin valittu, sillä maat eroavat toisistaan kielellisesti, historiallisesti, maantieteellisesti sekä myös lakikoulukunnaltaan. Kenties mukana olisi voinut olla myös ei-arabilainen Afrikan maa, kuten Nigeria, jossa kuitenkin arvioidaan asuvan lähes 100 miljoonaa muslimia. Lisäksi Intia (lähes 200 miljoonaa muslimia ja Bangladesh (noin 150 miljoonaa) ovat hyvin tärkeitä ja paljon suurempia kuin esimerkiksi Marokko tai Afganistan. Toki kaikki valitut maat ovat symbolisesti ja historiallisesti tärkeitä, ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta.

Muutama maihin liitetty historiafakta (sekä tekstissä että liitteiden tietolaatikossa) herättää joitakin kysymyksiä. Afganistan ja Pakistan on molemmat mainittu Britanniasta itsenäistyneinä Keski-Aasian maina. Keski- ja Etelä-Aasian välimaastossa sijaitseva Afghanistan ei varsinaisesti itsenäistynyt Britannian vaikutuspiiristä vuonna 1919, vaan oli Venäjän ja Britannian etupiirien välissä 1800–1900 -luvuilla. Britannian vaikutus Afganistaniin oli välillistä ja lyhytaikaista, hyvin erilaista kuin Etelä-Aasiaan kuuluvassa Pakistanissa, joka oli kiinteä osa Britti-Intiaa. Muslimienemmistöisten maiden kerrotaan itsenäistyneen kolmessa aallossa 1920-, 1940- ja 1960-luvuilla. 1970-luvulla itsenäistyneitä maita on kuitenkin ainakin Qatar, Bahrain, Emiraatit sekä Britannian epävirallisesta hallinnasta eroon päässyt Oman. Myös Bangladesh itsenäistyi Pakistanista 1970-luvulla. Turkki ja Saudi-Arabia eivät tarkkaan ottaen itsenäistyneet vieraiden valtojen alta. Turkki jäi jäljelle, kun osmanivaltakunta pilkottiin ensimmäisen maailmansodan jälkipuinneissa, ja Saudi-Arabia taas muodostui, kun siirtomaavaltoihin kuulumaton al-Su’ud -suku laajensi valtansa Nadžin (Najdin) alueelta. Sivulla 208 väitetään yleistäen, että Britannian hallitseman Intian muslimit halusivat perustaa oman valtion. Britti-Intian Muslimiliitto halusi perustaa Pakistanin, mutta on vain vähän tietoa siitä, kannattiko valtava, pääosin varsin köyhä muslimiväestö tätä eroa, varsinkaan ne, jotka asuivat Intian keski- ja eteläosissa. Pakistan muodostettiin vain Britti-Intian koillis- ja luoteiskulmista, eikä näiden välille sallittu maayhteyttä. Asiaan vaikutti pitkälti myös Britannian rooli, sillä se vaati tilanteeseen nopeaa ratkaisua. Sen vuoksi Pakistan kiihdytti itsenäistymisprosessia.

Osassa IV (luvut 6–11) käydään läpi nykyajan islamilaisen oikeuden teemoja (ihmisoikeudet, feminismi, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, talous- ja pankkijärjestelmä, ääriliikkeet sekä länsimaiden muslimivähemmistöt). Nämä luvut ovat lyhyitä, mutta aihepiireiltään tärkeitä. Niissä tuodaan hyvin esiin islamin monimuotoisuus ja lukuisat eri tulkinnat aiheista, joista moni kenties kuvittelee olevan vain yksi totuus. Pukeutumisesta, musiikista ja ylipäänsä populaarikulttuurista olisi voinut olla omat lukunsa, koska ne ovat nykymaailmassa erittäin ajankohtaisia aiheita ja puhuttelevat myös muslimimaiden nuorisoa vanhempineen.

Huomioita teoksessa käytetyistä näkökulmista sekä kokonaisuudesta

Joissain kohdin valittu toisaalta tekstilähtöinen ja toisaalta ulkopuolinen näkökulma aiheuttaa muutamia hieman outoja tilanteita. Esimerkiksi maininta siitä, että uskova opettelee katkelmia Koraanista ulkoa, ainakin Avauksen suuran, on hieman puutteellinen. Avauksen suurahan resitoidaan joka ikisessä rukousosiossa (ركعة , rak’at), mutta lisäksi resitoidaan toinenkin suura, jonka rukoilija itse valitsee (yleensä jokin muutamasta viimeisestä suurasta). Vastaavasti Koraanista mainitaan usein toistettu hokema, että suurat on järjestetty pituuden mukaan lyhimmästä pisimpään. Koraanin lopussa on useita lyhyitä suuria, mutta ne eivät ole keskenään täsmällisesti katsottuna pituusjärjestyksessä. Ensimmäinen suura on varsin lyhyt, eikä pituusjärjestys oikeastaan pidä paikkaansa kirjan keskelläkään. Toki voidaan yleistää, että Koraanin alkupään suurat ovat yleensä pidempiä kuin loppupään. Toinen yleistävä kommentti on ajatus siitä, ettei kukaan muu kuin Muhammed itse osannut Koraanin tekstiä ulkoa. Islamilaisen perinteen mukaan ulkoa osaajia (حافظ, haafiz) oli useita. Kuitenkin monen heistä kuoltua arabien sisäisissä taisteluissa nousi huoli Koraanin tekstin säilymisestä, minkä vuoksi sitä alettiin kirjata ylös. Teoksessa myös väitetään (s. 73), että Gabrielia ei mainita Koraanissa nimeltä lainkaan, vaan käytetään kiertoilmauksia. Todellsuudessa Gabriel kuitenkin mainitaan Koraanissa nimeltä sen välittäjänä (Q2:97). Sivulla 200 taas mainitaan, että valtavirta-islam pitää tooraa ja evankeliumeja pyhinä. En ole itse kuullut väitettävän näin. Moosekseen (Musa) ja Jeesukseen (’Isa) uskotaan profeettoina ja heidän kerrotaan saaneen jumalaista tietoa, mutta se ei ole säilynyt kirjoitetussa muodossa. Nykyinen kirjoitettu toora ja evankeliumit islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna eivät ole aitoja jumalaisia tekstejä, vaan ihmisten tekemiä väärennöksiä.

Sivulla 202 moralisoidaan, että talibanien naisiin kohdistuvat rajoitukset eivät perustu islamilaiseen oikeuteen. Kuitenkin myöhemmin naisen asemaa käsiteltäessä tulee ilmi, että miehen ylemmyyttä on islamilaisessa oikeusperinteessä tulkittu monin tavoin. Talibanin tulkinta on näistä yksi. Tähän liittyen esimerkiksi suuran 4:34 käsittelyn olisi suonut olevan tarkempaa. Nyt tätä varsin tunteisiin menevää suuraa on käsitelty vain epämääräisen suomennoksen kautta (muutettu versio kahdesta suomalaisesta Koraanin suomennoksesta). Useissa kansainvälisissä käännöksissä verbi on jokin muu kuin ”lyödä”, esimerkiksi ”rangaista” tai ”nuhdella”. Mukaan on usein myös liitetty määritteitä, kuten ”kevyesti” tai ”tarvittaessa”. Yleistäen voidaan sanoa, että islamissa ainoastaan arabiankielisellä alkutekstillä on merkitystä ja käännökset ovat aina tulkintoja. Näitä tulkintoja on hyvin erilaisia, koulukunnasta riippuen.

Muutama tekninen puute on myös hieman häiritsevä. Ensimmäinen on hakemiston puuttuminen, joka olisi ollut hyvin helposti korjattavissa. Itseäni myös häiritsee se, että viitteet on sijoitettu kirjan loppuun ja vieläpä numeroitu luvuittain. Aiheesta syvällisesti kiinnostunut lukija haluaa aina nähdä viitteen, ja sen kaivaminen kirjan lopusta tietystä osiosta on hyvin rasittavaa. Alaviitteet voisi aivan hyvin laittaa sivun alalaitaan: niistä kiinnostumattoman ei niitä tarvitse lukea. Mikäli alaviitteet on aivan pakko kustannuspopulistisista syistä laittaa loppuun, soisi käytettävän juoksevaa numerointia, mikä sentään hieman nopeuttaisi viitteiden löytämistä. Lähteiden käyttö on myös toisinaan hieman huolimatonta. Esimerkiksi sivulla 130 viitataan egyptiläiseen (oikeastaan Qatarissa toimineeseen) lainoppineeseen Yusuf al-Qaradawiin, mutta häneen viitataan teoksen Suomalaiset muslimit (Pauha & Konttori 2022) kautta, vaikka alkuperäislähde olisi helposti saatavilla ja ohjaisi lukijan paremmin tämän luo.

Teoksessa on kuitenkin sanasto, missä on loistavasti laitettu mukaan myös arabiankielinen termi. Tämä on käytäntö, jonka soisi siirtyvän kaikkeen islamia ja arabiankielisiä lähteitä käsittelevään kirjallisuuteen. Pelkkä translitteroinnin käyttö on usein hyvin ongelmallista, koska tällöin tulee valita tietty translitterointijärjestelmä, joka puolestaan saattaa olla lukijalle tuntematon siinä missä arabialaiset aakkosetkin. Johdantoluvun pienessä translitterointilaatikossa on kuitenkin jostain syystä hieman eri selitykset kuin mitkä ovat päätyneet sanastoon.  ة (taa marbuta) on merkitty laatikossa kirjaimeksi a, kun taas sanastossa se on h. Molemmat ovat mielestäni vääriä, joskin vakiintuneita tapoja. Kyseessähän on t-konsonantti, joka vain on puhekielessä usein äänetön. Kirjoitetussa arabiassa sillä kuitenkin on suuri merkitys, etenkin sijamuotoja käytettäessä. Lisäksi johdannon laatikossa kirjaimesta ي (jaa eli j tai pitkä i) on unohtunut pisteet, jolloin siitä onkin tullut  ی(alif maqsurat, a-äänne).

Teoksen puutteet ovat loppujen lopuksi vain yksityiskohtia kokonaisuuden ollessa erittäin hyvä. Teos on laajuudessaan käsikirjamainen, mutta kuitenkin melko helppolukuinen. Suosittelen teosta kaikille islamista, oikeushistoriasta ja uskonnoista kiinnostuneille lukijoille. He tehkööt omat tulkintansa. Erittäin tärkeä Mariston tekemä huomio on se, että islamin kohdalla usein sekä ulkopuolisten että muslimien itsensä toimesta käytetään essentialisoivia argumentteja, eli että islamin tai muslimien ajatellaan olevan tietynlaisia tai toimivan tietyllä tavalla, ottamatta huomioon ajallisia ja paikallisia eroja ja tulkinnallisuuksia. Erityisen tärkeää on myös se, että Maristo painottaa moniäänisen keskustelun tärkeyttä: ei ole oikeaa islamia tai oikeita tulkintoja. Tulkintoja on paljon.